Mother Susurrus, Raptus & Exo. 26.10.2013 @ Vastavirta, Tampere

Nature Morte-ilta. Kolmesta Nature Morte-nimen alla järkätystä keikasta olen nyt päässyt käymään kahdella, ja suosittelen myös kanssaihmisiäni käymään. Bändit on valittu hyvällä maulla, levylautasilta tulee hyvällä maulla valikoitua musiikkia ja meno on muutenkin kohdillaan, aina Vastavirran koristeluita myöten. Tässä kolmannen Natura Morten kuvasatoa bändien kautta reflektoituna.

Exo.

Raptus.

Mother Susurrus.

 Loput kuvat.

Arkhamin Kirjasto, The Reality Show & Mother Susurrus. 12.9.2012 @ Vastavirta, Tampere

Kuten arvata saattoi, valui tänä iltana Pispalanharjulle enimmäkseen Circle-entusiasteja ja muita, joita ei VV:llä kovinkaan usein arkikeikoilla muuten tuppaa näkemään. Ja järjestelmäkameroita oli keskivertoa myös enemmän, tosin en antanut sen häiritä. Here’s me two cents.

Mother Susurrus. Ihan mukava keikka, mutta ei lähtenyt mielestäni ihan samalla tavalla kuin mitä Porissa alkuvuodesta. Saattoi kyllä johtua omasta vireystilastani.

The Reality Show. Lähti, ja siitä olikin kulunut tovi aikaa kun viimeksi näin bändin samassa paikassa puolitoista vuotta aikaisemmin.

Arkhamin Kirjasto. Lähti, mitä nyt en ollut päässyt jo hetkisen aikaa kuulostelemaani Torches Ablaze -levyyn vielä kunnolla, joten osa näistäkin biiseistä meni hieman ohi. Eikä tuossa ollut kovinkaan paljoa seiskatuumaisen meininkejä.

Enempi kuvia täällä!

Abbot, Delayhead, Jetblack & Mother Susurrus. 14.1.2012 @ Annankatu 6, Pori

Vuoden 2012 toinen varsinainen tammikuu meni varsin doomahtavissa merkeissä, ihan kuin vahingossa. En minä sille mitään mahtanut, että Desert Sound Nightin jälkeen järjestettiin vielä Anniksella Ämyri 2012, joiden myötä sainkin tarpeeksi doomia ja stoneria koko loppukuuksi. “Ämyri 2012” –nimen saaneen tapahtuman painotus oli raskaammanpuolessa möyrimisessä, ja oikeastaan jo tapahtuman nimestä tuli välittömät ”Amplifier Worship”-vibat, mitä nyt Ämyri ei keskittynyt niinkään armottomaan sludgeen kuin mitä turkulainen ex-virkaveljensä.

Tulin ensisijaisesti paikalle pällistelemään Mother Susurrusia, joka on kuulemma hyvä mutta jolta olin kuullut vain yhden biisin netissä ennen tätä keikkaa. Eli saletisti maailman kovin bändi kyseessä, jonka takia paikalle piti tulla mahdollisimman aikaisin etten vahingossakaan missaa kyseistä keikkaa. En missannut, vaikka bändi ensimmäisenä soittikin. Pari muista kokoonpanoista tutunnäköistä tyyppiä siellä näkyi olevan lavalla, soittamassa musertavaa doomin ja sludgen sukulaista, liiemmin taukoja pitämättä ja kenellekään armoa antamatta. Yhtye vaatii tarkempaa tutustumista.

Toisena soitti Jetblack, joka oli parempi kuin muistin. En tosin missään nimessä muistanut bändin olleen huonokaan, ei sen puoleen. Pieneen toviin Jetblack ei ollut mitään keikkoja soittanutkaan, mikä ei mielestäni kyllä ainakaan soitosta näkynyt. Kai siellä treenikämpällä on sitten käytetty aikaa. Stonerinsa oli parempaa kuin mitä hataran muistini mukaan oli vielä kesällä, mutta en enää tätä kirjoittaessa muista miten Anniksella mitkäkin biisit menivät. Paitsi se kaljasta ja kalkkarokäärmeistä kertova biisi, joka ei sitten kaiketi kertonutkaan kaljasta ja kalkkarokäärmeistä?

Delayhead oli sitten ainoa bändi, joka ei täydellisesti istunut doom-teemaiseen viikonloppuun. Omaan makuuni se oli edelleen ehkä turhan äijä ja liekkipaita, mutta hyvin yhtye kyllä soitti siitä huolimatta, ettei bändin keikka varsinaista yleisöryntäystä osakseen saanut. Tämä keikka oli rutkasti parempi kuin Montun veto, johtuen pääosin soundin tukevoitumisesta ja tanakoitumisesta. Tämä lienee pääosin toisen kitaristin ansiota, jolloin laulajakitaristi sai arvatenkin hieman helpotusta omaan taakkaansa.

Lopuksi Abbot päätti illan. Sain itse asiassa jossain vaiheessa ennen Delayheadin keikkaa tietää millaista musiikkia Abbot soittaa: doom metallia, jossa on myös blues-vaikutteita. Ainakaan niiden blues-vaikutteiden suhteen ei menty metsään, kun Abbotissa tosiaan oli keskivertoa doom-bändiä bluesimpi. Fiilis tuli pääasiassa biisien soittotavasta, mutta myös huuliharpusta ja joistakin muista laulajan handlaamista soittimista. Leijaileva savu toi vahvoja mielleyhtymiä hämyisten baarien nurkkaan, joissa vanhat bluesjäärät rämpyttelevät. Keikan intronauhanakin oli eräs The Wicker Man –leffasta tuttu sävelmä, joten eihän keikka voinut olla muuta kuin kova. Fyysistä äänitettä odotellessa.

Ehkä otin muutamat fototkin.