Yngwie Malmsteen’s Rising Force – Unleash the Fury

Maailmassa on paljon kitaravirtuooseja. Yleensä näiden puolijumalien albumeita ei jaksa kuunnella päämäärättömän tilutuksen runsauden ja biisien puutteen vuoksi. Ruotsalaislähtöisellä Yngwie J. Malmsteenilla sentään oli hyviä biisejäkin, vaikka nekin oli kuorrutettu liialla kikkailulla. Tosin ne hyvät biisit jäivät 80-luvulle, vaikka mies on kurittanut kermankeltaista The Duck –kitaraansa (ja sen kopioita, alkuperäinen kun on kuulemma aika kulahtaneessa kunnossa) näihin päiviin asti. No, tämähän kaikki jo tiesivätkin, kuten varmaan myös sen että vuonna 2005 ilmestynyt Unleash the Fury on yksi miehen tuoreimmista studioplätyistä.

Rising Force-nimi kannessa viitannee siihen, että nyt rokataan. Kyllä, Unleash the Fury kuulostaa samalta kuin miehen tuotanto 80-luvullakin. Ynkän uudemmilla levyillä laulava Doogie White on suoraa jatkoa Joe Lynn Turnerille ja Mark Boalsille, eli hyvin autenttisiin tunnelmiin päästään. Materiaalia on gargantuaalisesti: 18 biisiä ja cd-levyn kapasiteetti täyteen, eli 74 minuuttia. Mutta kuka jaksaa kuunnella albumin samalla pitäen varauksettoman ihastuksensa alusta loppuun asti, kun Ynkkä soittaa jämäriffejä ja klassisesta musiikista pöllittyjä sooloja 74 minuuttia? Itse en ainakaan jaksa. Ynkän vanhoja levyjä pystyi vielä kuuntelemaankin, kun niihin ei mahdutettu kaikkea materiaalia, mitä Ynkkä vain sai soitettua. Tällä levyllä on sentään niitä rockereita ja voimaballadeita enemmän, vaikka on tässäkin pari instrumentaalirieskaa mukana. Kuunnelkaa Revolution, The Bogeyman tai Cherokee Warrior, niin tajuatte mitä on homman nimi.

80-luvun haamut vaivaavat miestä. Musiikki on sitä samaa mitä silloinkin, mutta jo albumin nimi viittaa surullisenkuuluisaan insidenttiin, joka liittyi Ynkän lentomatkaan Tokioon 80-luvun lopussa. Mutta toisaalta Ynkkähän tekee sitä mitä itse haluaa, joten saa nähdä koska tämä egosentrinen pörrötukka äänittää albumillisen oikeita pieruja. Jos niin käy, niin on ilmeistä että Ynkkä kaipaa kipeästi riihikuivaa hulppean kartanonsa ja urheiluautojensa ylläpitämiseksi, joten siksi kait näitäkin levyjä edelleen julkaistaan. Mutta kyllähän minä Ynkkää kuuntelen mieluummin kuin Joe Satriania.

Kenelle: Niille, joiden pää oikeasti kestää 74 minuuttia Ynkkää ilman vakavia mielenterveysongelmia.
Miksi: Tiluttelu on elämän suola.
Kohokohdat: Miten voin nostaa biisejä esille, jos niitä ei tämän esarinvenytyksen seasta millään löydä?

Jussi Kangas’s Dragonwing

Kuvasin talvella Jussi Kangas’ Dragonwing-bändin keikan Montussa, ja jälkeenpäin sain palkkioksi cd-levyn. Cd-levyn kannessa luki tietenkin sillä esiintyvän bändin nimi, sekä nimi Algetram. Lähempi tarkastelu tosin paljasti levyn olevan jo vuodelta 2009.

“Kuka helvetin Jussi Kangas?” kysyy varmasti moni. Vastaus: Jussi Kangas on Porin Ynkkä. Tuskinpa Kankaan kuva koristaa kovinkaan monen nuoren kitaristin makuuhuoneen seinää, mutta tekniseltä osaamiseltaan Kangas on hänkin todella kovatasoinen, ellei jopa vanhanajan virtuoosi. Esikuvansa tavoin Kankaan kitaran merkki on tietysti Stratocaster ja värinä kerma, mutten tiedä millä nimellä Kangas soittopeliään kutsuu.

Ynkkä on Kankaan sydäntä lähellä, mutta onneksi tämän ensimmäinen albumi on tehty nimenomaan biisien ehdoilla. Niinhän tosin oli Ynkänkin ensimmäiset levyt, ennen kuin tälle nousi lopullisesti kusi hattuun ja tämä alkoi tehdä aivan paskoja levyjä, joissa ei ollut enää päätä eikä häntää. Kankaan perinteiselle heville kumartelevat kappaleet eivät valitettavasti ole ihan niin hyviä kuin mitä Ynkkä kykeni parhaimmillaan 80-luvulla tekemään, mutta paketti pysyy tyylitajuisena kun lukuisat soolot jopa sopivat biiseihin. Muutaman soolon kohdalla tosin aloin haukottelemaan, mutta varsinkin kun onneton tuotanto on muussannut osan kitaroista yhdeksi vellipuuroksi.

Levyhän on tosin omakustanne, mikä valitettavasti myös kuuluu. Äänitys ja mksaus on toteutettu todella onnettomasti, ja kitaran jonka pitäisi olla parrasvaloissa onkin taustalla. Ainakin osan ajasta, mutta osaa kitarasooloista ei kuule lainkaan ellei aivan erikseen yritä kiinnittää niihin huomiota. Myös laulu ontuu, mutta käyttihän Ynkkäkin varsinaisia laulajia jolloin hänelle itselleen jäi aikaa pelleillä soittopelinsä kanssa.

Suoraan Ynkkää palvovat kitaristit ovat nykyään harvassa, jolloin Kangas pysyttelee yhtenä erikoisimmista ilmestyksistä Suomen taikakitaristipiireissä. Omissa silmissäni Kankaan arvostusta (vaikka edelleen vannon “No gods, no masters”-sloganin nimeen) nostaa tämän kytkeytyminen Porin vaihtoehtorock-skeneen. Pharaoh Overlordin laahaavien ja monotonisten riffien jauhaminen antaa miehestä monipuolisen kuvan. Kangas osaa olla egoistinen kitarasankari, mutta myös pysyä ruodussa. Algetramilla mies toteuttikin lähinnä omia mielihalujaan, eli soittaa ynkkämäistä lohikäärmeheviä perin ynkkämäisesti.

Kenelle: Kitarasankareille mallilevyksi.
Miksi: Koska faarao suuttuu muuten.
Kohokohdat: Shining Sword, Pharaoh’s Men

X Japan – Art of Life

Japanin suurin (ja kaunein?) rockvientituote sitten flopanneen Loudnessin jälkeen oli X Japan. Vuonna 1993 julkaistu Art of Life –single/EP on ensimmäinen, jonka bändi julkaisutti Atlanticin kautta, ja se oli myös ensimmäinen X Japan –nimellä julkaistu levytys, aiemminhan bändi tunnettiin vain X:nä. Kannessa oleva henkilö on siis hemaiseva nainen… paskat ole, se on kuitenkin joku bändin (miespuolisista) jäsenistä. En tunne bändiä niin hyvin, että osaisin sanoa kuka.

X Japan halusi ilmeisesti säväyttää, sillä Art of Life on speed metallinen, power metal-vaikutteinen, progressiivinen ja pompöösimäinen rock-ooppera. Kiekolla ei ole kuin vain yksi biisi, minkä takia mietinkin, pitäisikö siihen viitata singlenä, EP:nä vai albumina. Kaikenlaisia käänteitä siihen kyllä mahtuu, aina nopeammasta progressiivisesta power metallista balladihempeilyyn pianon säestyksellä. Mutta ylimitoitettu (8 minuuttia pitkä) kakofonia-pianosoolo ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ylenpalttinen venyttäminen tuntuu turhalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Koko järkäle pysyy muuten kyllä pituuteensa nähden kohtuullisen hyvin kasassa, mutta varsinaisia kertosäkeitäkään siinä ei ole.

Soundillisesti Art of Life on tosiaankin 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotos. Ajalle tyypillisesti soundit ovat ohuet ja ajan hampaan puremat, ja kuuntelufiilis kieltämättä hieman latistuu niiden takia. Tämä on tosin yleinen ongelma, ja näin onnettomilla soundeilla äänitettiin hyvin paljon metallia noihin aikoihin, esimerkiksi Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son (1988) kärsii samasta munattomuudesta, ellei jopa pahemmasta. Cd-formaattiin tungetut levyt kärsivät tästä eniten.

Art of Life tosin nosti X Japanin arvoon arvaamattomampaan. Art of Life oli täysin erilaista kuin mitä bändi oli siihen mennessä julkaissut tai tulisi julkaisemaan, ja se pysyy edelleen yhtenä bändin erikoisimmista teoista. Biisi on soitettu tähän mennessä ainakin neljä kertaa livenä, ja ainakin kaksi esitystä on julkaistu livejulkaisuina. Yksi esityksistä esitettiin niinkin aikaisin kuin vuoden verran ennen biisin virallista julkaisua.

Tänään, toukokuun toinen päivä, on X Japanin kitarasankari Hideto “hide” Matsumoton kuolinpäivä. Kolmetoista vuotta siitä on kulunut.