Kaupungin Valot – S/t

Tampereen lappeenrantalaisin bändi on Kaupungin Valot. Yhtyeen nimi menee ehkä helposti sekaisin Katujen Äänet-kombon kanssa, ja nimen lisäksi bändeillä on yhteistä myös 70-luvun lopun punk rock/uusi aalto-menojen palvonta. Kokeekohan tämä tyylisuunta Suomessa nyt jotain uutta nousua?

Kaupungin Valojen perinnetietoinen soundi nojaa hyvin paljon sille pohjalle, mille Kollaa Kestää ja Ratsia sen jättivät. Tämänkaltaista tulkintaa punk rockista on kutsuttu “kiihkeäksi”, eikä sillä ole tarkoitettu rumpukompin nopeutta. Betonikuutiossa asuminen on ahdistavaa, kaupunki ei nuoria muista, oma suunta on nuorukaisella on vielä kateissa ja tytöt on ihanii. Bändi on kasattu melko nopeasti, kun se ei ehtinyt saada edes oikeaa basistiakaan ennen kasetin äänittämistä ja ensimmäisen keikkansakin yhtye soitti vasta kasetin julkaisemisen jälkeen. Kasetti vaikuttaa kuitenkin kaikelta muulta kuin hätäisesti parsitulta, kun jokaisessa biisissä kuulee selvästi, että bändi on tiennyt tasan tarkkaan millä eväin se on ollut musiikkiaan tekemässä. Kitaravetoiset biisit ovat harkittuja ja kärjistetysti sanottuna liki jokainen niistä on hitti, mutta tokihan pientä horjumista on havaittavissa, mutta se nyt ei ole mitenkään epätavanomaista vasta ensimmäistä kasettiaan julkaisevan bändin tapauksessa. Kaikki kasetin biisit ovat aivan ässiä, mutta kohokohdat-listalle laitoin niistä kuitenkin vain kaksi, koska enhän minä voi laittaa nelibiisisen kasetin kaikkia biisejä sille… vai voinko?

Julkaisijoiksi on merkitty Mörskä Produktions, ja kasettia oli julkaisemassa myös lappeenrantalaislähtöinen PML Records.

Kohokohdat: Lokin poikii, Ei toista oo

Organ– Nekrofiilis

Organin Nekrofiilis-debyytti (ja samalla ainoa pitkäsoitto) vuodelta 1982 on eittämättä Suomen aliarvostetuimpia levyjä melkein missään lajissa. Mikko Saarelan ja Argon-kaksion yhteentörmäyksestä syntynyt Organ loi nimittäin Nekrofiiliksellä sellaisen albumikokonaisuuden, jollaista voidaan hyvinkin sanoa elektronisen musiikin pioneeriksi.

Eppu Normaalissa vaikuttanut Saarela – jonka mukanaolo toi jopa “mukana Miko Saarela”-tarran levyn kansiin (Argon-tuskin kutkutteli mainstream-yleisöä) – teki liki täydellistä irtiottoa edelliseen rokkibändiinsä. Organhan ei ollut edes rockia, korkeintaan new wavesta mutatoitunutta syntikkapoppia, joka oli ilmeisesti hyvin vahvasti Saarelan visioihin pohjautuvaa. Organia onkin pidetty aina nimenomaan Saarelan bändinä, ja Kärpästen juhla –singlekin julkaistiin Saarelan nimissä.

Organin levyllä eivät kielisoittimet juhli, vaan lähestulkoon koko levy on kyhätty erilaisten syntetisoijien luomista äänistä. Äärimmäisen modernia vuonna 1982, mutta tänä päivänä toki äärimmäisen vanhentunutta. Se ei tietenkään syö levyn arvoa, vaan tuo lisäsyvyyttä Organin melko kylmälle ja koruttomalle ilmaisulle. Muutamaa levyn biisiä on sittemmin sanottu ensimmäisiksi suomalaisiksi rap-biiseiksi, vaikka räppiä miehet tuskin kuvittelivat olevansa tekemässä.

Nekrofiiliksen kaltaisia levyjä ei oltu Suomessa tehty tungokseksi asti, vaikka olihan elektronisen musiikin parissa tehty kokeiluja Suomessakin jo Organia ennenkin. Organ tosin taisi olla jopa kansainvälisessä mittakaavassa edelläkävijöitä, sillä uusromanttiset synapopbändit olivat pitkälti vasta kasaamassa rivejään 80-luvun alussa. Merkillepantavaa onkin albumin melko “hitikäs” olemus. Kappaleet ovat melko yksinkertaisia poppirykäyksiä, mutta mitään suurempaa menestystähän se ei tainnut Organille taata? Kenties Suomessa ei vielä tuohon aikaan ymmärretty Organin päälle? Mainstreamiin Organ ainakin oli melko yksinkertaisista biiseistään huolimatta liian synkkää ja outoa mainstreamiin. Albumin kannessakin on kummallinen lähikuva ötökän päästä.

Ja kuvitelkaa, että tämäkin levy täytti tänä vuonna 30 vuotta!

Kohokohdat: Kaavakekauhu, Kärpästen juhlat

Korroosio – Kyllä tytöt ymmärtää

Raision suurin lahja maailmalle on Joel Hallikainen ja Joel Hallikaisen suurin lahja maailmalle on Korroosiolle kirjoittama kappale Hei Hei Hei. Tai on Kuurankukkakin ihan ok, mutta se ei liity tähän mitenkään. Ja oikeastaan Joel Hallikais-lahjan suuruudestakin voidaan olla montaa mieltä, kun poppibändinä samasta kylästä lähtenyt SIG oli mielestäni reilusti parempi. Korroosionhan suurimmaksi bravuuriksi jäi mainittu hitti.

Eihän vuonna 1082 julkaistu Kyllä tytöt ymmärtää ole edes järin essentiaalinen pala suomirockin historiaa, paitsi jos asiasta kysyy Katujen Äänet –bändiltä. Arvatenkin bändi meni punkkareiltakin ohi kun hardcore oli jo rantautunut ja olihan Korroosio nyt muutenkin jo silkkaa poppia. Ja melko sokerista new waveahan Korroosio soittikin, jossa on punk-särmää ehkä vain nimeksi. Kyllähän tästä huomaa, että yksinkertaistettu biisinkirjoitusmentaliteetti oli tehnyt tyyppeihin vaikutuksen, mutta nämä tyypit halusivat laulaa enemmänkin särkyneistä sydämistä kuin mistään muusta. Levyllä on vain yksi kappale (Siunaa ja varjele), joka ei liity tyttöihin.

Mitä itse albumin musiikillisiin ansioihin tulee, niin syntikka pulputtelee ja Jarmo Hauhtosen monotoninen ääni hallitsevat. Levyhän koostuu melko yksinkertaisista ja tarttuvistakin pop-herkkupaloista, ja mukana on myös Hei Hei Hei, vaikka se olikin äänitetty jo paria vuotta ennen LP:n muiden biisien äänittämistä. Biisillähän muuten vielä soittaa Hallikainen, mutta ei enää levyn muilla biiseillä. Kappalettahan muuten varsinaisesti pidetään jossain määrin punk-klassikkona, mutta ainakin minun mielestäni biisin punkein kohta on se lyriikanpätkä missä mainitaan “Ratsia”.

Olipa tämä nyt sitten miten tärkeä tai turha pala tahansa, niin Svart Records julkaisi levyn kuitenkin uudelleen alkuvuodesta. Ostin sen itsekin, vaikka periaatteessa olisin voinut elää ilmankin.

Kohokohdat: Se et ole sinä, Hän on niin puhdas, Hei hei hei

Billy Idol – Rebel Yell

Entinen Generation X-basisti päätyi lopulta suuremmaksi tähdeksi kuin entinen bändinsä. Tuskinpa ilman MTV:tä Idol olisi siellä, missä tämä nykyään on, eli luottokitaristi Steve Stevensin kanssa kiertämässä maailman lavoja lukuisten kauneusleikkausten jälkeen pahasti elähtäneenä. Olin oikeastaan aika järkyttynyt, minkä näköinen Idol oli Conan O’Brienin ohjelmassa pikaisesti pyrähtäessään joskus 2000-luvun puolivälissä.

Idolin nykymenosta (johon muuten kuuluu vuonna 2006 julkaistu joulualbumi, gotta tsek it aut!) voi olla montaa mieltä, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä ukko teki todella nohevaa jälkeä sooloartistina 80-luvun alussa. Nuori Idol oli supersuosittu, ei ehkä kovinkaan punk mutta hänellä oli silti kovin hyviä levyjä. Esimerkiksi jymymenestys Rebell Yell (1983), joka oli Idolin toinen sooloalbumi.

Idolin suosio perustui hyvin pitkälti MTV:n myllytykselle, mutta toisaalta edes MTV ei tehnyt sitä 80-luvulla syyttä. Idolin taskussa oli nimittäin aika monta kovisbiisiä, eikä Rebel Yell ole suinkaan turhin sellainen. Toki Idolin keikarimaisella olemuksella oli varmasti jotain tekemistä tämän suosion kanssa. Idolin persoonan pystyy haastamaan vain kitaristi Steve Stevens, joka yrittää koko ajan kepittää Idolin suohon. Monesti kiinnitinkin enemmän huomiota Stevensin suoltamiin rokkiriffeihin kuin Idolin lyyrisesti onttoihin (mutta orgastisiin)  “YEAAHH!”-huudahduksiin. Stevens soitti riffejä, joista moni hevibändikin vain uneksi. Sinne ne sujahtavat syntikkavetoisen uuden aallon musiikin tyrskyihin.

Mielestäni Rebel Yell on tosin aina ollut heikompi kuin Billy Idol (1982), johtuneeko sitten White Weddingin puutteesta vai mistä. Soundit olivat ainakin kasarimmat, kun esimerkiksi silloin viimeistä huutoa olevat modernit soundit otettiin kunnolla käytäntöön. Nythän ne kuulostavat todella korneilta ja aikansa eläneiltä. Mutta vaikka Rebel Yell on ehtaa kasaria noin soundillisesti, on siinä kuitenkin biisinsä. Ja Idolin limainen persoona. Eikä Idolissa ollut oikeastaan muuta punkkia kuin tukka, vaikka nykyään ei kyllä sekään. Noita samoja hiusvärkkejä näkee seduloiden jonoissakin.

Kohokohdat: Rebel Yell, Flesh For Fantasy, Crank Call

Depeche Mode – Black Celebration

Depeche Moden huippuhetki? Black Celebration (1986). Piste. Depeche Mode on tosin sen jälkeenkin tehnyt kovia levyjä – itse asiassa putki jatkui aina Songs of Faith and Devotioniin (1993) asti, mutta itselleni ehdottomasti tärkein DM-levy on Black Celebration. Se on myös kevyesti paras levy, mikä vuonna 1986 julkaistiin. Mukaan lukien Slayerin Reign in Blood.

Jo Some Great Reward (1984) oli harppaus kohti varjoja, mutta vasta Black Celebration muurasi Depeche Moden räpylänjäljet sementtiin pysyvästi. Pirteästä ja uusromanttisesta synapopista aloittanut bändi käytti Black Celebrationilla enimmäkseen vieläkin syntikoita* ja täytti kyllä synapopin määritelmät, mutta musiikki oli muuttunut lähestulkoon ranteidenviiltelyksi. Tai no ei sentään, mutta jotain hyvin synkkää musiikkia Depeche Mode kyllä veisteli. Eikä siihen vaikuttanut pelkästään studion sijainti sateisessa ja kahtia jaetussa Berliinissä. Jätkiä taisi harmittaa jokin, kun tekopirteys lensi ikkunasta pihalle.

Kappalemateriaaliltaan Black Celebreation on erityisen vahva, vaikka se on myös todella toimiva kokonaisuus. Osaa levyn biiseistä ei tosin voi erottaa kokonaisuudesta ilman, että ne eivät jollain tapaa kärsisi. Esimerkiksi A Question Of Timen singleversio eroaa täydellisesti albumiversiosta, kun koko kappaleen luonne muuttui reilusti discommaksi ja optimistisemmaksi. Sekin versio kuulosti kyllä ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan yhtä vahvalta kuin Black Celebrationilta kuunneltuna. Stripped sentään jätettiin entiselleen.

Vaikka periaatteessa mitä tahansa levyä voi kuunnella minä vuodenaikana tahansa, mutta kyllähän se niin on että jotkut albumit pääsevät kunnolliseen loistoonsa vasta, kun ulkona on pimeää, kylmää ja märkää. Eli toisin sanoen tunnelman ollessa oikea. Black Celebration on täydellinen syyslevy. Black Celebrationia voi kuunnella lämpimällä kesäsäälläkin, mutta näinkin synkkien sävelien tulviessa kaiuttimista voi itse tilanne tuntua hyvin absurdilta.

Kohokohdat: Fly On The Windscreen – Final, A Question Of Time, Stripped
*Niille, joiden mielestä syntikoilla ei voi tehdä “oikeaa musiikkia”: hankkikaa korvat.

Depeche Mode – Some Great Reward

80-luvun alku oli luvattu uusromantikoille. Jotain kuitenkin tapahtui, kun liikkeen johtohahmoihin kuulunut, joitakin keskinkertaisia pop-levyjä tehtaillut Depeche Mode alkoi muuttaa suuntaansa. Vuonna 1983 se oli pop-yhtye, vuonna 1984 taas synkähkö pop-yhtye.

Some Great Reward (1984) merkitsi Depeche Moden uralle paljon. Kukaan tuskin ajatteli asiasta näin vuonna 1984, mutta Some Great Reward oli Depeche Moden vedenjakaja; sen jälkeen yhtye alkoi synkkenemään entisestään ja hylkäämään pop-juurensa. Se ei tehnyt sitä kyllä silmänräpäyksessä, vaan albumilla on vielä aika paljon elementtejä vanhemmilta Depeche Mode-levyiltä. Esimerkiksi metalliputket edelliseltä Construction Time Again-platalta. Depeche Modesta kuuluivat selvästi jo vienot industrial-vaikutteet. Sanoituksellisestikin yhtye alkoi siirtyä yleismaailmalliselta puolelta persoonallisemmalle tasolle.

Sävyt olivat synkät ja varjot mustat, mutta Depeche Mode käytti siltikin joitakin korneiksikin luokiteltavia juttuja. Aloitusbiisi Something To Donkin loppupuolella on muusta biisistä täysin irrallinen töttöröökohtaus, joka melkein pilaa koko biisin. Tämmöisiä tapauksia tipahtaa eteen pitkin levyä, kun tyypeillä oli ilmeisesti hieman liikaakin vapauksia tehdä biiseistä ihan millaisia vain. Depeche Mode ei ollut selvästikään vielä päässyt irti tyhjänpäiväisestä poppiksesta, vaikka se oli selvästi jo vähenemässä. Yhtyeen alkuaikojen kenties suurin hittibiisi People Are Peoplekin on aika korni hieman tuoreempiin hitteihin verrattuna, mutta kuitenkin täysin erilainen kuin bändin ensimmäinen hittibiisi Just Can’t Get Enough. Albumi on kaikkinensa hieman liian epätasainen, kun tyypit eivät tainneet vielä tietää mitä oikeastaan halusivat tehdä. Kilkutuksesta tosin tulee plussaa, sillä ilman sitä Some Great Rewardista olisi tullut reippaasti tavanomaisempi.

Omissa kirjoissani Some Great Reward on tipahtanut väliinputoajaksi. Sen kappalemateriaali ei ole tarpeeksi vahvaa, vaan sisältää liian monta aitoa ja alkuperäistä filleriä. Toisekseen jotkin levyn sävyt ärsyttävät enemmän kuin ihastuttavat, ja kolmanneksi sillä on aivan liian kovatasoiset seuraajat. En osaa pitää sitä täysin samassa arvossa jylhien seuraajiensa kanssa, varsinkin kun seuraava albumi olikin jo liki täydellinen Black Celebration (1986). Siltikin Some Great Reward oli Depeche Moden paras levy siihen asti.

Kohokohdat: Something To Do, Master And Servant, Blasphemous Rumours

Maakuntaradio – Ehkä huomenna kaikki on toisin

Maakuntaradion edellinen plätty ilmestyi vasta reilu vuosi sitten. Ex-tytöille on alkanut kolisemaan vasta pitkän aikaa sen jälkeen kun se viimeksi oli minulla tehokuuntelussa. Uskoisin tälle uudelle plätylle käyvän samalla tavalla.

Levy on julkaistu sekä ceedeellä että vinyylillä Airiston Punk-levyjen toimesta, ja molemmista versioista on otettu 500 kappaleen painokset. Tämän lisäksi pieni Mieletön mutantti –niminen puulaaki on pistänyt ulos pienehkön (?) kasettipainoksen. En ole itse nähnyt yhtäkään noista kaseteista fyysisenä, mutta sain sen käsityksen että niitä olisi tehty vain pieni määrä.

Levyllä on muuten harvinaisen hyvin tehty saatekirje, joka minun on aivan pakko liittää tähän alkuperäisessä muodossaan. Kuvannee hyvin itse sisältöäkin:

Astukaa Maakuntaradion laivaan!
Alus on juuri valmistunut Airiston Punk-telakalta.

Kapteeninanne toimii Mirko, joka hoitaa rytmitykset ja kuulutukset. Kokki Närvä keittelee kuuden kielen sopat ja perämies Rami vastaa alimmista taajuuksista.

Merisää on hieman sumuinen ja pilvinen, mutta aurinkokin saattaa aika ajoin pilkahdella.

Toisella albumillaan Maakuntaradio on nostanut ankkurinsa lähemmäksi kohta [sic] uutta aaltoa. Raikasta tuulta purjeisiin puhaltaa koskettimien vireä saundi.

Matkallaan Maakuntaradio seilaa Länsirannikon vesillä Korroosioituneen majakan ohjeistamana. Lokikirjasta löytyy merkintä ”Sig”. Vaikka kaikki ei suju ilman Problemseja, ollaan perillä noin puolen tunnin ja 10 kappaleen jälkeen.

Kiitos ajastanne ja toivottavasti nautitte elämyksellisestä risteilystä.

Olette aina tervetulleita uudelleen.

Itse ärvöstely täällä.

Union Street – This is… Union Street

Pirteää ja kesäistä ska-pohjaista uuden aallon poppia pimeneviin ja kylmeneviin syysiltoihin. Ei ole tästä bändistä vielä The Valkyriansin haastajaksi. Valkyyrioiden kanssa on kyllä keikkaa jo heitetty, mutta homma ei ole vielä Union Streetillä lähtenyt kunnolla käyntiin.

Koko demon voi käydä bändin Myspace-sivuilta kuuntelemassa. Neljä biisiä auringonpaistetta, mutta auringonpistoksen riski on olemassa. City Lights nimittäin jäi soimaan päähän, eikä se taida poistua sieltä hetkeen.

Arvostelu:
Union Street – This is… Union Street

A-ha – Hunting High and Low

New Wave/synapop/poprock-bändi A-ha perustettiin Norjassa 1982. A-ha:n selkärangan (ja muunkin ruumiin) muodostivat silloin ja muodostavat edelleen laulaja Morten Harket, kitaristi Paul Waaktaar(-Savoy) sekä kiipparisti Magne Furuholmen. Kolmikko koki, ettei saavuttaisi juurikaan suosiota pysyttelemässä metsien ja vuonojen keskellä turskaa syöden, vaan pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja painelivat eurooppalaiseen metropoliin elämän sykkeeseen: Lontooseen. Siellä he toikkaroivat ja ihmettelivät suuren maailman menoa hetken, valitsivat studionsa sillä perusteella että siellä sattui olemaan Space Invaders-kolikkopeli ja keksivät bändilleen melko ihmeellisen A-ha-nimen (nimeämisessä on ollut selkeä logiikkakin). Hetki kumminkin kului ennen vuotta 1985 ja ensilevy Hunting High and Low:ta.

Norskit osasivat tehdä hyviä ja tarttuvia biisejä. Toki tälläkin levyllä on ne selkeät hittibiisit, kuten täysin kulunut Take on Me. Ihan ok biisihän se on, mutta ei sitä kestä enää kuunnella kun se on se yleisin A-ha:lta kuultu biisi, bändin ensimmäinen ja suurin hitti (ja vanhin, se on julkaistu jo loppuvuodesta 1984) ja on varmaan jokaisella ostos-tv:n kasarihittikokoelmalla sekä yhä radiosoitossa. Sen biisin takia A-ha:ta pidetään varmaan vieläkin yhden hitin ihmeenä ja alvariinsa törmään tapauksiin, jossa sitä hehkutetaan mutta muu materiaali jätetään huomiotta.  Huomioni keskittyykin tuosta rallista, joka on vieläpä levyn avausbiisi (ja siten voin kuvitella että joku on jättänyt levyn kuuntelemisenkin siihen), joihinkin muihin levyn biiseihin. Näitä ovat heti seuraava Train of Thought ja The Sun Always Shines on TV, Hunting High and Low , Dream Myself Alive sekä Love is a Reason. Muut biisit eivät ole yhtä mieleenpainuvia ja ne tuntuvatkin täyteraidoilta. Ei sillä, että mieleenpainuva olisi aina hyvä asia. Love is a Reason nimittäin ärsyttää alkumelodiansa takia, ja on varmaan levyn inhokkiraitani.

A-ha on mainettaan syvällisempi bändi. Bändi kuulostaa välillä Depeche Modelta, minkä (sekä The Living Daylightsin) takia minunkin kiinnostukseni tätä norjalaisjengiä kohtaan heräsi. Tässä vaiheessa A-ha oli varmasti yksinkertaisimmillaan, sillä seurannut Scoundrel Days oli jo huomattavasti eeppisempi ja kypsyneempi. Epäkypsäksi ei Hunting High and Lowtakaan voi sanoa, sillä se on huomattavasti kypsemmän oloista kuin suurin osa muusta tuolloin vallalla olleesta popista. Toisaalta sen aikainen pop tuntuu muutenkin olevan melkein korvia hivelevää nykymenoon verrattuna. A-ha tuntui tuoneen listoille musiikkinsa lisäksi myös hyppysellisen pohjoista melankoliaa, sillä tyhjäpäistä Take on Me:ta lukuunottamatta Hunting High and Low on aikalaisiaan haikeamman ja hivenen alamaissakin olevan tuntuinen.

Aiheeseen liittyvää:
Scoundrel Days

Liskojen yö: UltraNoir, Jesufåglar, Heroin and Your Veins @ 5.12.2009, Annankatu 6, Pori

Aina silloin tällöin pitää jokaisen pandan käydä sellaisella keikalla, jolla soitetaan sellaista musiikkia mikä ei omalle, päivittäiselle soittolistalle kuulu. Päätin siis tehdä moisen ekskursion Liskojen yö-nimiseen tapahtumaan Porin Anniksella. Sain vihiä tästä tapahtumasta vasta pari päivää ennen H-hetkeä, niinkin ihmeellisestä paikasta kuin Porin kaupunginkirjaston tuulikaapin ilmoitustaululta. Tapahtumalla oli psykedeelinen, vesimiehen aikakaudelle kumartava juliste ja matala osallistumiskynnys, sillä sisäänpääsymaksu oli vain kolme euroa.

Omalta kohdallani yö alkoi vähintäänkin erikoisesti: Keskustaan oli päästävä nopeasti, mutta omasta polkupyörästä oli kumi puhjennut, joten lainasin sitten tyttöystäväni kirkkaankeltaista polkupyörää. En vain muistanut, että se olisi niin pieni pyörä että suurimman osan ajasta polveni kohosivat ohjaustangon yläpuolelle. Kaiken lisäksi satula oli paska ja meinasin koko ajan luisua tarakalle sen munamankelin kyydistä. Pelkästään Pelle Hermanni-musiikki puuttui täydentämästä muuten täydellistä pelle-asetelmaa! Tosin eipä kukaan tuntunut kiinnittävän moiseen sirkustoimintaan huomiota.

Kekkerit aloitti Tampereelta paikalle saapunut post-punk/new wave/goottirockia esittävä UltraNoir-duo. Kaksikon lähes identtiset raitapaidat näyttivät hupaisilta, ihan kuin lavalla olisivat olleet Tiuhti ja Viuhti, joiden androgyyniä olemusta kelmeä ja hillitty valaistus vain korosti. Kaverukset olivat kuunnelleet The Curea ahkerasti, sillä goottirock antoi musiikille kannattelevat raamit. Myöskin The Sisters of Mercy on ilmeisesti pyörinyt miesten levylautasilla, koska sieltäkin imetyt vaikutteet paistoivat selvästi läpi. Aivan kuin Robert Smith olisi Pornographyn aikoihin antanut fudut puolelle bändistään ja rekrytoinut TSoM:n Doctor Avalanchen apurikseen. Eikä tässä vielä kaikki: UltraNoiriin on vaikuttanut myös kaikenlainen new wave. Musiikki oli siis kylmää, kolkkoa, alastonta mutta perinnetietoista, mutta pahimmat sudenkuopat se onnistui karttamaan. Vaikka bändin sanoitukset ovatkin vakavanpuoleiset, suhtautuu se myös hillityllä huumorilla touhuihinsa, myös keikkoihinsa:

“Kuulimme, että tällä maalla olisi huomenna itsenäisyyspäivä, tässä teille sen kunniaksi annos fennomaniaa. Soitetaan siis kannelta ja lauletaan englanniksi… ja biisikin sijoittuu toisen maailmansodan Saksaan”

Jotenkin tuolla tavalla se spiikki meni. Ihan viihdyttävä keikka oli. Toisena esiintynyt Porissa pesäänsä pitävä Jesufåglar oli täysin toisesta maailmasta repäisty kuin UltraNoir. Jos joku päivä Piparnakkeli keksii muuttaa keskelle metsää asumaan alasti oravien kanssa, ottaisi se Jesufåglarin house-bändikseen. Itseään suureksi ja kokeellisen lintukokoonpanoksi tituleeraavan Jesufåglar soittaa metsäntuoksuista progressiivista folk rockia. Perinteisten rock-soittimien lisäksi lavalla oli myös viulua, huilua ja marakassiakin. Tällä jengillä oli sitten kokoakin, sillä se hädintuskin mahtui lavallekaan. Musiikki suorastaan tempasi mukaansa, vaikka välillä se tuntui hivenen puuduttavaltakin. Kolmen naisvokalistin käyttö mahdollisti välillä kaoottistenkin laulujen esittämisen. Ajan rannoilla on muuten sitten siistiä.

Viimeisenä soittaneen Heroin And Your Veinsin jouduin jättämään tällä kertaa väliin. Yksinkertaisesti ei ollut tarpeeksi fiilistä jäädä kuuntelemaan yömusiikkia. Vaikka keikka olikin ikärajaton, en ainakaan hirveästi nähnyt selvästi alaikäistä porukkaa. Suurta yleisöryntäystä ei ollut muutenkaan, sillä laskeskelimme kaverin kanssa että samaan aikaan kaupungissa olisi peräti neljä keikkaa eri paikoissa. Tulipahan käytyä tämmöisessäkin tapahtumassa sitten.