Puntala-rock 2010, 30. – 31.7.2010 @ Puntalan leirintä-alue, Lempäälä

Tässä hieman Puntala-rockin kuvasatoa. Näitä kuvia on tietenkin pienennetty ja pakattu, jotta ne latautuisivat edes kohtuullisessa ajassa. Varsinainen raportti kirjoitettu Lammas Zinelle kahdessa osassa, joiden yhteydessä on sitten enemmän kuvia. Kantolan Maikin kuvia odotellessa…

Perjantai, 30.7.

No Shame

Osasto 11

Pertti Kurikan Nimipäivät

Pojat

Juggling Jugulars

Lauantai, 31.7.

Outsiders

Delta Force 2

Yleislakko

Büfo. Fokus on missä sattuu, mutta onpahan komea oranki-hyppy…

Luonteri Surf

Molemminpuolinen Varma Tuho

Tuhkaus

Allekirjoittanut

No Shame & Punk Lurex OK @ Monttu, Pori. 19.2.2010

Tapahtuipa niinä päivinä kun No Shame ja Punk Lurex OK saapuivat Porin Monttuun… Melodisen punk rockin ystäviä saapuivat nämä kaksi bändiä kylmänä helmikuisena iltana viihdyttämään ja Piparnakkelipa oli paikalla, kuinkas muutenkaan.

Illan aloitti Punk Lurex OK. Näin bändin viimeksi Puntalassa heinäkuussa ja silloin oli mukavaa istua nurmikolla ja katsella/kuunnella bändin soittoa. Tapaus oli näin nytkin, ainoa vaan että sitä ainoaa tuntemaani PLOK-biisiä eli Täytyy lähteä. Bändi soitti muutaman sellaisen biisin jotka tunnistin jostain mutten osannut vaan nimetä niitä, bändin materiaali kun ei ole minulle järin tuttua. Jotenkin tuntui siltä että PLOK vähän jännitti alkuun soittamista ollen hieman vaisu ja kestikin muutaman biisin verran ennen kuin kone alkoi lämpiämään. Kyllähän Tiina Wesslinin hentoa ääntä mielellään sitten kuunteleekin, samoin bändin hyvin kulkevaa soittoa. Joku teki keikan aikana etikettivirheen ja huusi “Soittakaa Paranoid!” Senhän tietää jo lapsikin että porilaisella punk-keikalla pitää huudella Appendixia (joka soitti viikkoa aiemmin)!

Vastikään uuden Ironing Day-levynsä julkaissut No Shame tuntuu olevan elämänsä vedossa. Äijien soitossa oli enemmän energiaa kuin armeijallisessa sähköisiä siiseleitä ja soitosta kuului se oikea soittamisen riemu. Bändistä purkautunut lataus oli mieletön, en ole vastaavaa nähnyt vähään aikaan. Bändi ottaa aktiivisesti kontaktia yleisöön, eritoten laulajakitaristi Sampsa Sarparanta. Äijässä on herrasmiesmäistä charmia ja karismaa, näkyipä mies osoittelevan minuunkin päin vaikka istua nökötin kiltisti (johtuen väsymyksestä, joka taas ei liittynyt bändiin mitenkään) ja kehottavan nostamaan perseen ylös penkistä. Bändin jäsenet vierailivat alituiseen lavan ulkopuolella, aloittaen jopa keikkansa sieltä. Paitsi tietenkin rumpali, tuo soittimensa vanki.

No Shamen setti keskittyi kahden Ironing Dayn ja edeltäneen White of Hope Turning Blackin materiaaliin. Uudelta levyltä tulivat esimerkiksi Faceless Life, Empty Promises, Fuck the System ja Better Drunk Than Part of Their Machine (Parempi kännissä kuin osa niiden koneen). WoHTB:ltä soitettiin ainakin Take Your Money and Run, Armageddon Now sekä suosikkini bändin koko tuotannosta: Down & Out of Order. Distortedia ei tullut mikä jäi hieman harmittamaan. Itseäni jäi hieman harmittamaan (vaikkei minuun suoraan mitään kohdistunutkaan) myös muutaman yleisönjäsenen spedeilyt joiden takia Sarparantakin joutui muistuttamaan keikkojen turvalliseen meininkiin tähtäämisestä. Meinasi mennä joiltakin yleisönedustajilta ilta pilalle.

Kokonaisuus oli kuitenkin vahvasti plussan puolella. En odottanut No Shamelta ihan noin energistä settiä joten pääsin hieman yllättymäänkin. Kyllä tässä ehdottomasti sai rahoilleen (kuusi euroa) vastinetta. No Shame kiertelee maita ja mantuja pitkin kevättä, suosittelen menemään katsastamaan meiningin kun No Shame saapuu kylille!

Aiheeseen liittyvää:
No Shame – Ironing Day (Pandaluola)
No Shame – Ironing Day (Lammas Zine)
No Shame – Ironing Day biisi biisiltä (Lammas Zine)
No Shamen nettisivut (heti etusivulla keikkakalenteria)

No Shame – Ironing Day

Yllätyin kivasti kun sain No Shamen uuden levyn eli Ironing Dayn arvioitavaksi. White of Hope Turning Black-levystä tykkäsin kovasti joten tietenkin sen jatkon arvioiminen tuntui hyvältä. Sinänsä tämä levy yllätti iskeytyessään kirjekuoresta pöydälleni kun en muistanut No Shamen käyneen edes studiossa, vaikka miehistönvaihdoksista muistin lukeneeni.

Levy on sitä No Shamea mitä voi kuvitella White of Hope Turning Blackin jälkeen tulevan, eli synkkä linja jatkuu. Linja on jotenkin myös siistitymmän oloinen, melodisuutta on lisätty. Tietty raakuus ja räkäisyys on silti tallella ja bändi osaa edelleen sen missä se on hyvä: kirjoittaa tarttuvia hoilauspunkbiisejä. Sanoitukset eivät maalaa hyvää kuvaa maailman nykytilasta ja välillä elämä nyky-yhteiskunnassa on sen verran ankeaa että on parempi vain kiskaista tukevat lärvit.

Tämä levy tehtiin vielä edellisen rumpalin ollessa remmissä, joten nähtäväksi jää miten keikat menevät uudella miehityksellä. Eivätköhän ne hyvin suju, bändi vetää keikkoja aika runsaasti nyt tulevana keväänä. Parhaimmassa tapauksessa näen bändin kahdesti, Porissa ja Hämeenlinnassa.

Arvostelu:
No Shame – Ironing Day