Kim Phuc – Copsucker

kim_copKaikkihan tietävät sen valokuvan Vietnamin sodasta, jossa on alaston tyttö juoksemassa kameraa kohti tuli kirjaimellisesti hännän alla, kun tämän kotikylään on viskattu litrakaupalla napalmia? Kuinka moni tietää kyseisen tytön olleen/olevan nimeltään Phan Thị Kim Phúc? Kuinka moni tiesi Yhdysvaltojen Pittsburghissa toimineen bändin Kim Phucin olemassaolosta?

Kim Phuc oli mielestäni järkevä bändi, ainakin mitä tulee sen ainoaksi jääneeseen pitkäsoittoon “Copsucker” (2011) uskominen. Kim Phucin soundi pohjaa noise rockille, mutta taustalla on vähän post-punkimpi pohjavire. Jos mennään verrokkibändeihin, niin ulkomaanelävistä Shellac on lähellä, suomibändeistä taas Sokea Piste menee Kim Phucia lähimmäksi. Kim Phucin soundi oli periaatteessa luotaantyöntävä ja ilkeä, mutta kuitenkin samalla tavalla houkutteleva ja mukaansa tempaava kuin tässä mainituilla referenssibändeillä. Albumin sounditeknisellä puolella hommat toimivat, ja “Copsucker” on samanaikaisesti sekä väkivaltainen että miellyttävältä kuulostava äänite.

Kim Phuc sai “Copsuckerista” hyvinkin innostavan äänitteen, jonka raidoilta kuuluvat erinäiset tukahtuneisuuden ja ahdistuneisuuden tunteet. Albumin biisit toimivat vallan mainiosti yksitellenkin, mutta todelliset kyntensä ne saavat näytettyä vasta osana myrskyävää kokonaisuutta. Jos jotain tästä nyt pitää kritisoida, niin “Copsucker” tuntuu päättyvän turhan nopeasti. A-puolikin pääsee finaaliin juuri kun se vasta alkaa toimiakin täysillä. Tolkuton levy, jossa kuitenkin on joku tolkku.

Tämä bändihän terminoi jo oman olemassaolonsa, joten ei kannata elätellä että pääsisi kuulemaan tätä möykkää esimerkiksi livenä. Harmi. Levyä voi kuitenkin kuulostella täällä.

Kohokohdat: Equinox, Prostitute, Weird Skies, Wormwood Star

Vene – Ihmisten naamaan

veneVene on sellainen bändi johon yritin pitkään päästä sisälle, ja luulen päässeenikin Hiljaa pää kiinni-levyn (2012) myötä. Tuolla levyllä tuntui jokainen palanen loksahtavan paikoilleen, mutta sitä edeltäneet studiolevyt eivät ole samalla tavalla vakuuttaneet. Ihmisten naamaan on sikäli vielä melko tuore levy, että se julkaistiin vuonna 2009, ollen siis toiseksi viimeisin Vene-äänite.

Vene on oululaisittain rujo, ilkeä ja on kaikkialla minne käännätkin pääsi. Et pääse sitä pakoon. Yhtyeen musiikkihan on sikäli tyypillistä oululaista meteliä, jota jotkut ovat kuvailleet äkkivääräksikin, mutten ehkä itse käyttäisi moista sanaa sen ylikäytön takia… enkä varmaan siksikään, ettei tämä niin kauheasti poukkoile. Biisit ovat melko lyhyitä ja aggressiivisia, ja koko levykin verrattain lyhyt. Sanoitukset noudattavat samaa linjaa. Saan suurta nautintoa näistä tämän levyn lyriikoista, vaikka ne eivät ehkä ylivoimasta mahtavuutta säteilekään. Pidän kyllä näiden lyriikoiden suoruudesta ja röyhkeydestä, jopa tietynasteisesta sairaudesta, mutta itseironiakin kurkkii nurkkien takana.

Tietyiltä osin Ihmisten naamaan on varsin nautittava levy, varsinkin silloin kun sen onnistuu yhdistellä karmea mekkalansa perin kenkkumaisiin sanoituksiinsa, mutta kun vain ja ainoastaan musiikillista aspektia katsotaan, niin Ihmisten naamaan jää jotenkin vaillinaiseksi. Ehkä itse tavoitin Veneen syvimmän olemuksen vasta Hiljaa pää kiinni-levyn myötä, tai sitten tältä levyltä puuttuu se jokin. Hiljaa pää kiinni saavutti jotain mitä tällä levyllä ei ole, mutta silloinkin Vene on reilusti parempi keikalla.

Kohokohdat: Me ollaan salamyhkäisiä, Nahkanallukka

Kansakunnan Ylpeys – Ruskea leikkaus

kans-ylpOulun mölymeteliskene elää ja voi huonosti. Onneksi kaikki on suhteellista, ja tässäkin tapauksessa pahoinvointi voidaan kääntää joksikin positiiviseksi, jolloin oululaiset metelibändit yleensä tuppaavat vain luomaan iloa meille muille, ehkä myös oululaisille. Pakan tuoreempia tulokkaita on Kansakunnan Ylpeys, Ruskea leikkaus-kasettinsa myötä.

Kansakunnan Ylpeys soittaa pääsääntöisesti hidasta ja ilkeänkuuloista tulkintaa punkista, eikä suinkaan jätä flirttailuja noise rockinkaan kanssa hyödyntämättä. Jos tästä kuvauksesta nyt tuli jollekulle mieleen Sokea Piste, niin ei sekään väärin taida olla. Kansakunnan Ylpeys tosiaan kuulostaa hyvin ilkeältä ja rumalta, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen juttu. Harmi, että neroudet jäävät tällä kasetilla lähinnä pilkahduksiksi.

Jännite pysyy vaarallisena koko kasettialbumin keston ajan, vaikka välistä tuntuukin siltä että Kansakunnan Ylpeys lähti hieman soitellen sotaan. Kyseessä on kuitenkin muotoaan ja itseään hakeva demo kuin mikään varsinainen albumi, jonka venyttäminen melkein puolituntiseksi lähinnä latistaa tunnelmaa. Ehkä karsimista harrastamalla Ruskeasta leikkauksesta olisi saanut oivallisen EP:n? Toisekseen yhtye ei aina kuulosta siltä ettei sillä ole omia temppuja ihan riittävästi, ja sitten kun sillä on omiakin konsteja, se ei hyödynnä niitä tarpeeksi pitkälle. Jälkimmäisestä on konkreettisena esimerkkinä flirttailut freejazzin suuntaan kappaleessa Hyönteiset, jossa trumpettia olisi ihan hyvin voinut tuoda enemmän esille. Trumpetti tuntuu nyt soittavan turhan erillään muusta bändistä, mutta toki suhtaudun sen käyttämiseen hyvin kannustavasti. Onhan se aika v*ttumainen soitin. Muut rutinat liittyvät lähinnä äänityksen tasoon, mutta ne annettakoon anteeksi.

Galakseja tämä kasetti ei räjäyttänyt, mutta mielenkiintoiselta tapaukseltahan tämä Kansakunnan Ylpeys kyllä vaikuttaa. Luulen, että käsittelen tätä bändiä tässä blogissa vielä vastaisuudessakin.

Kohokohdat: Idiootti kaikkien aikojen, Kansakunnan synty, Voimaton vastus

Sokea Piste – Välikäsi

sokea_välikäsiSokean Pisteen puolesta tuli meikäläiselle “toivomus”, että haukkuisin bändin uuden levyn Välikäden kun ei kukaan tunnu sanovan siitä mitään negatiivista. Valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen, kun ei sitä negatiivista kommenttia tule täältäkään. Tätä albumia on kieputettu sekä punk-skenessä että sen ulkopuolella. Alan “omien” julkaisujen lisäksi albumi on saanut näkyvyyttä jopa maakuntalehdissä, ja lukuisissa levyä käsittelevissä teksteissä on kuvattu sitä jo niin tyhjentävästi, etten osaa antaa enää uusia näkökulmia. Enpä toisaalta yritäkään.

Sokea Piste on bändi, joka soittaa rumaa ja meluisaa musiikkia, jonka pohjalla on punkkia ja noise rockia. Sitä se on soittanut toki jo aiemminkin, mutta ajan myötä musta muuttuu vain mustemmaksi ja valkoisesta tulee harmaata. Kökötämme mukavasti samassa veneessä, vaikka ahne pankkiiri ehti viedä tulpan veneen pohjasta ja nyt se on jo hyvää vauhtia uppoamassa. Niin rumaa musiikkia, että tekisi mieli tehdä näppäriä kielikuvia öljystä, kyynelistä ja maailmantuskasta, mutta tuo kielikuva katosi mielestäni ennen kuin ehdin kirjoittaa tämän lauseen loppuun. No, eiköhän se pointti tule selväksi. Näin voitaneen Sokean Pisteen edustamaa maailmankuvaa kuvailla, oli kyse sitten itse musiikillisista seikoista tai laulujen teksteistä.

Kuten arvata saattaa, ei Välikäsi ole missään nimessä kovinkaan helppo levytys. Eihän tässä edes ole yhtään sellaista biisiä, joka erottuisi joukosta ensimmäisillä kuunteluilla kuin mikäkin hitti. Noin ei tosin ollut asian laita viime kerrallakaan, ja edeltäjänsä tavoin Välikäsi on sellainen levy jota pitää kuunnella monta kertaa ja johon pitää keskittyä kunnolla, ennen kuin siitä alkaa saamaan täysillä irti. Näin parinkymmenen kuuntelukerran jälkeen tuntuu siltä, että tästä saa enemmän irti kuin bändin aiemmasta tuotannosta. Sokean Pisteen leirissä ei ole keksitty pyörää uudestaan, mutta sitä on rasvattu. Voi olla että seuraavan levyn tekemisestä voi tulla entistä hankalampaa, kun Välikäsi on albumina sellainen josta on hankala pistää paremmaksi. Mutta ehkä nämä nuoret ja vihaiset punkkarit [sic] antavat virtojen viedä? Musiikkia kesän top-listoille tarjosivat Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistika (vinyyli), sekä Ektro (tulevaisuuden levy).

Kohokohdat: Kylmä asema, Samassa veneessä, Tornien varjot, Pimeää voimaa

Can Can Heads – Last Supper at Brick Factory

cch_lastKauhajoen Can Can Heads painii ikuisten treenikämppäkysymysten äärellä tällä Last Supper at Brick Factory –levytyksellään, joka on niin perinteinen treenikämppä-äänite kuin olla voi, aina soundeja myöten. Bändin kotina pitkän aikaa toiminut Tiilelä muuttui kasaksi tiiliä ja laudankappaleita marraskuussa 2011, jolloin “kännäreiltä” ja parilta muultakin bändiltä lähti treenikämppä alta. Treenikämppätilannehan on kännäreillä yhä aika ankea, kun Rainen kämpille valmistuva treenikämppä ei ole käsittääkseni tällä hetkellä vielä valmis. Last Supper at Brick Factory on äänitetty jo elokuussa 2010, jolloin Tiilelällä oli vielä reilu vuosi elinaikaa. Nämä ovat niinkin erikoiset sessiot, että bändi oli kerrankin kokonaisuudessaan paikalla äänitysajankohtana. Koko paska äänitettiin enimmäkseen yhdellä otolla formaattien kuninkaalle, eli minidiscille.

En tiedä onko tämä ihan parasta Can Can Headsia mitä on äänitetty, kun muutamat bändin levytyksistä on vielä kuulematta, mutta kyllä tämä suosikkeihini lukeutuu. Joukossa on pari todellista ässäbiisiä. Parastahan tässä on kuitenkin se fiilis mikä näistä biiseistä välittyy. Nämä treenit kuulostavat ainakin minun korvaani spontaaneilta, mutta kuitenkin luova olotila on ollut melko korkealla. Tätä on oikeasti mukavaa kuunnella!

Erikoismaininnat vielä poikkeuksellisen erikoisista kansista. Kansinahan on kaksi vanerilevyä, jotka on yhdistetty toisiinsa kankaanpalalla ja kuminauhalla. DIY!

Kohokohdat: Crippled By Guilt, Acrossing, Black Listed; Lick Blasted

The Coltranes – Visions of Terror and Bliss / Chris Benoit

coltranes_visionsTemecula on käsittääkseni paikka, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Vähän kuin Hämeenlinna. Siltikin Temeculasta on kotoisin The Coltranes –nimellä toimiva kolmikko, joka tekee kiinnostavampaa musiikkia kuin mitä heidän kotikaupunkinsa on.

The Coltranes olisi jollain tavalla lokeroitavissa jonnekin hardcoren ja noiserockin välimaastoon. The Coltranes tekee lyhyitä ja aggressiivisia biisejä, mutta on tehnyt ne sen verran kieroiksi ja perushardcoresta muuten ihan erilaisiksi ettei tätä ihan joka jampalle kehtaa suositella. Lyhyesti sanottuna The Coltranes on on musiikillisesti päällekäyvää ja aggressiivista, mutta ei siinä perinteisessä mielessä. Johtunee vokalistin äänenkäytöstä, joka käyttää tällä levyllä nimeä Walt Cassidy. Herran äänessä on samaa vittumaista särmää kuin Jello Biafrankin vastaavassa. Tai paremminkin tämä The Coltranesien heppu yhdistelee äänessään hardcorelle tyypillistä huutoa ja amerikkalaista kantrilaulua. Musiikilliselta puolelta nyt Flipper lienee se olennaisin vaikute. Periaatteessa The Coltranes on paljon velkaa myös NoMeansNolle, mutta nämä jätkät eivät soita läheskään yhtä monimutkaisesti tai kimpoillen.

Visions of Terror and Bliss / Chris Benoit on ranskalaisen Shogun Recordsin julkaisema kokonaisuus, jossa yhdistyy The Coltranesin kaksi ääripäätä. Visions of Terror and Bliss on alkuvuodesta 2012 julkaistu läjä, ja se edustanee paremmin bändin nykymenoa. Chris Benoit taas on julkaistu jo vuoden 2010 aikana, ja on käsittääkseni bändin ensimmäisiä levytyksiä. Treenikämpällähän se on äänitetty, ja äänenlaatu on sitäkin sitten rujompi. Chris Benoitilla on kaikki aiemmin selostetut The Coltranes-elementit mukana, vaikkakin kantrilaulua on vähemmän. Kiinnostavia biisejä on vaan vähemmän, mikä on korjaantunut Visions of Terror and Blissiin tullessa, joka on muutenkin se selvästi kiinnostavampi levytys. Chris Benoit jäänee tällä julkaisulla vain “eka demo on paras”-hemmojen vaalimaksi kuriositeetiksi.

Kohokohdat: Gutter Butter, Haunted, Bland (Visions of Terror and Bliss), Play With Shadows (Chris Benoit)

Hebosagil – Ura

HebosagilOulun Hebosagil on sellainen yhtye, jota olen seurannut sivusta lähestulkoon sen perustamisesta lähtien, mutta joka ei ole kuitenkaan koskaan lähtenyt itselläni sen laajempaan kuunteluun. En tiedä mistä tuo edes johtuu, mutta jostain ihan olemattomasta syystä kuitenkin.

Ura saattaa olla hyvinkin se levytys, joka määrittelee suhteeni Hebosagiliin uudelleen. Ura on nimenä harhaanjohtava, sillä kyseessä on albumikokonaisuus eikä mikään diskografiajulkaisu joka olisi summaamassa Hebosagilin koko uran yksiin kansiin. Uraa ennenhän Hebosagil oli julkaissut lyhyempiä äänitteitä suhteellisen lyhyessä ajassa. Tarmoa riitti silti takomaan pitkäsoitollinen ankaraa ja armotonta melua. Hebosagil lojuu jossain sludgen mutien ja noise rockin leväkasvustojen välissä. Jokin pohjoinen vittumaisuus tästä kyllä kuuluu läpi, mitä pidän itse vain hyvänä asiana. Ei ihmetytä yhtään, että Hebosagil liitetään usein muihin oululaisiin metelipettereihin, esimerkiksi Viisikkoon. Tämä metelöinti ei sovellu kaikille, hengästyttävyytensä ja aggressiivisuutensa takia. Minulle tämä kyllä kelpaa.

Sitä en osaa tarkemmin kuvailla, minkä takia tämä iskee enemmän kuin ne äänitykset mitä olin heboilta tähän mennessä kuullut. No, kaikkea ei tarvitse eikä voikaan selittää. Pitäisiköhän Colossalia kokeilla?

Kohokohdat: Tämä mies, Taloni on tulessa, Majatalo

Can Can Heads – Kusisessions

cch_kusiKissankusi Recordsin Kusisessions-levyjä ei ole julkaistu ihan samalla tahdilla kuin mikä olisi ainakin omasta mielestäni ollut toivottavaa. Sarjan tuorein levy on nimittäin jo pari vuotta sitten ilmestynyt Can Can Headsien lahja kusisessioille (ja maailmalle), eli kolmen minuutin biisin pläjäys Can Can Headsia.

Levyllähän on melko tyypillistä Can Can Headsia. Ryhmä mölyää melko minimalistisissa oloissa ja säksättää kuin mitkäkin sähköjänikset. Paitsi ehkäpä Short Face Man vaikuttaa jopa keskiverto-CCH-viisua aggressiivisemmalta. Hyvä jos vokalistin kärinää edes erottaa tuon riffimyrskyn alta. Itse asiassa on hyvä jos tuomiopäivän torvetkaan erottaa. Nämä biisit on tehty suhteellisen hätäisesti ja “hätäisesti”. Soittimet on äänitetty jo vuosien 2007-2008 aikana, mutta laulut on lisätty vasta juuri ennen kuin koko levy on lähetetty painettavaksi.

Mainittakoon, että tätä kirjoittaessa Hot Albert Meat on jämähtänyt levysoittimessa paikalleen. Can Can Heads on jumittanut samaa kohtaa siis jo kymmenen minuuttia, enkä minä ole huomannut yhtään mitään. Kertonee jotain Can Can Headsista ja tästä levystä? Eipä siinä, hyvää junttaamistahan se on, mutta ei tämä Kusisessions ehkä kautta aikain parasta CCH:ta ole, mutta bändin fanien ei kannattaisi tätä jättää välistäkään. Painosmäärä epämääräinen 314 kappaletta.

Kohokohdat: Short Face Man, Hot Albert Meat

Sonic Youth – Goo

sonicgooNoiserockin tärkein bändi on Sonic Youth, siitä ei ole epäilystäkään. Sonic Youthin tärkein levy taas on vuonna 1988 julkaistu Daydream Nation, siitä on taas epäilys. Olen pitänyt Daydream Nationia jokseenkin yliarvostettuna levynä, lähinnä sen vuoksi että olen aina pitänyt enemmän sen seuraajasta Goosta. Vaan eipä sillä, Goo on myös tärkeä levy Sonic Youthille, sillä sitä pidetään bändin sekä taiteellisesti että kaupallisesti menestyneimpien levyjen joukossa.

Goo ilmestyi otollisempaan aikaan kuin Daydream Nation. Vuosikymmen oli vaihtunut 90-luvuksi ja Seattlen suunnasta alkoi kuulua kummia nihilististen ja kovaa soittavien, flanellipaitaisten nuorten vihaisten miehen marssiessa esille. Sonic Youth ei lukeudu grungeksi, mutta se löysi uutta yleisöä turhautuneen sukupolvi X:n riveistä. Pöyhkeilevä tukkahevi sai väistyä, kun Sonic Youth ja muut alternative-bändit valtasivat keikkapaikkoja ja hieman myöhemmin myös listasijoituksia.

Näkisin Goon monella tapaa nihilistisempänä levynä kuin edeltäjänsä. Bändin ilme oli synkempi, mahdollisesti myös kokeilevampi enemmän paskat maailmalle haistatteleva. Toisaalta osa albumin kappaleista edustaa 80- ja 90-lukujen taitteen Sonic Youthia kaikkien yksinkertaisimmillaan. Kenties Goo onkin kaikkein paras levy ummikolle tutustua Sonic Youthiin ja noiserock-genreen noin yleisesti. Albumi kestää 50 minuuttia, mutta siihenkin on saatu vähän liiankin kanssa toistoa ja junnaavuutta. Toisaalta parhaimmillaan Goo muistuttaa minua siitä, minkä vuoksi ole joskus koko genreen edes tykästynyt: kappaleissa olevat melodiat ja paikoin tarkoitukseton haahuilu lyövät kättä, jolloin tuloksena on hyvinkin hypnoottinen ja otteessaan pitävä levy.

Oma henkilökohtainen kosketukseni Goohon on melko syvä. Kuuntelin sitä jo 15-vuotiaana, eli se oli ensimmäinen koskaan kuulemani noiserock-levy. Mutta vieläkään levy ei tunnu loppuun kalutulta, tosin johtuen ehkä siitäkin ettei levy vieraile soittimessani edes vuosittain. Silloin kun se vierailee, se onkin sitten maailmanhistorian coolein yksittäinen levy. Sopivaa pitkille automatkoille.

Kohokohdat: Kool Thing, My Friend Goo, Disappearer, Cinderella’s Big Score

Ewa Braun – Love Peace Noise

Ewa Braun oli vuonna 1990 Puolassa perustettu noise rock-bändi. Kuten jo bändin nimestä arvata saattaakin, yhtye oli sangen kontroversiaalinen ja ärsytti porukkaa jo pelkällä nimellään. Ei siihen tarvittu edes demoa, jonka nimi oli Pierwsza Kobieta, tarkoittaen “ensimmäistä naista”. No, vuonna 1994 bändi vannoi kuitenkin rakkauden, rauhan ja melun nimeen.

Love Peace Noise on melko outo levytys. Levyn takakannessa olevat soittoajat on ilmoitettu ihan ihmeellisinä aikamääreinä, kansi on ruma kuin mikä ja itse musiikkikin on melko synkeää. Jos apatiaa voitaisiin tiivistää nesteeksi, olisi tämä levy todennäköisesti vieläpä puristettu siitä nesteestä kiinteäksi levyksi. Tämän levyn soidessa ei aurinko juuri paista, vaikka sellainen taitaa kannessa ollakin. Albumilla laahataan ja vellotaan ylettömässä ahdistuksessa, ja tuodaan ylös liki tuomiomaisia sävyjä kuin perunoita pellosta. Erityisen kammottava (hyvällä tavalla) on vokalisti Marcin Dymiter. Ukon ääni tuntuu tulevan niin läheltä, että olin aivan varma siitä että joku puhui minulle vaikka tätä tekstiä kirjoittaessani tässä asunnossa ei ollut itseni lisäksi ketään muuta. Erittäin kiero levy noin muutenkin.

Albumi on julkaistu ainakin ceedeenä, kasettina ja vinyylinä. En tiedä niiden saatavuuksista mitään, mutta vinyyliversiosta tuntuu puuttuvan tilarajoitusten takia apauttiarallaa puolet kaikista niistä biiseistä mitä muille versioille on tungettu. No, toisaalta tässäkin määrässä on ihan riittävästi sisältöä synkkiin sadeiltoihin. Eli jos tätä kohdalle osuu, suosittelen vahvasti sosialisoimista omaan haltuun.

Kohokohdat: Stad to Wiecznoscky, Ogień