Path of Mine – Demo 2010

En ole vähään aikaan törmännyt yhtä karkeasti mielipiteitä jakavaan demobändiin kuin Path of Mine. Lammas Zinen Jaska piti aiemmin Devia Crucis-nimisenä aiemmin tunnetun Path of Minen ensimmäisestä demosta ja antoi sille jopa erikoismaininnan. Kuukauden demo-titteli jäi vain parin paikan päähän. Eräs ystäväni taas kuunteli tuota samaa demoa ensimmäistä kertaa ajaessaan. Kiekko ehti olla soittimessa vain puoli minuuttia, kun tuohtunut kaveri repi sen ulos soittimesta ja heitti jossain Forssan kohdalla ulos ikkunasta. Eikä kyseessä edes ole kummoinen hevipuritaani, vaan hemmon levyhyllystä löytyy Scar Symmetryä ja Amy Winehousea.

Olen siis saanut kuulla kahden ääripään mielipiteet demosta. Mihin kohtaan akselia minä sijoittaudun? En erityisemmin pitänyt jätkien edellisestä bändistä Devia Crucisista, mutta kyllä siitä siinnyt Path of Mine mielestäni ansaitsi mahdollisuuden näyttää hampaansa. Path of Mine on tosin verrattavissa ikänsä puolesta vauvaan, onhan bändillä hampaitakin suussa lähes yhtä monta. Bändin ensimmäisellä demolla (2010) ei nimittäin ole kuin vain kaksi biisiä.

“Laatu korvaa määrän”-lause todistaa paikkansapitävyytensä jälleen kerran. Path of Mine on päätynyt hiomaan harvat kappaleensa loppuun ja vakuuttamaan niillä sen sijaan, että lätkisi demonsa filleriraitoja täyteen. Näkemystä ja visiota löytyy vaikka ne eivät kristallinkirkkaina vielä hohdakaan, ja toteutuskin on hyvällä mallilla. Soittimet pysyvät räpylöissä ja kappaleetkin säilyvät mielenkiintoisina. Bändi itse on todennut hakevansa kaupallisempaa suuntaa musiikilleen. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Amerikanmallia ja/vai puhtaiden lauluosuuksien lisäämistä?

Bändillä on Myspace– ja Reverbnation-sivuillaan uusi kappale Fragile Pretenders, joka on mielestäni jopa parempi kuin demon kaksi biisiä. Kehitystä on siis tapahtunut. Lammas Zinessä on myös luettavissa Path of Minen bändiprofiili.

Kenelle: Melodisen death metallin ystäville, jotka eivät säiky termiä “kaupallinen”.
Miksi: Kaupallisuuteen pyrkiväkin voi olla välillä hyvää.
Kohokohdat: Öh… Twelve ja Death Like Wall.