Kate Bush – Never For Ever

bush_neverKun Kate Bushin äänilevytuotantoon pääsin sisälle, niin hankinkin sitten samantien tältä neljä studioplättyä lyhyen ajan sisällä. Niiden joukossa oli Bushin kolmas studioplätty “Never For Ever” vuodelta 1980, jolla Bush avasi komeasti 80-luvun.

Omalaatuista taidepoppiaan esittävä Bush on tunnettu perfektionismistaan, ja “Never For Ever” onkin yleisesti ottaen hyvin pitkälle tuotettu ja kiillotettu levytys, vaikka ei ole Bushin perfektionistisinkaan teos. Tosin Bushin rima nousi studiosessioiden määrän noustessa ja tämän levyjen muuttuessa monumentaalisimmiksi. “Never For Ever” olikin käytännössä Bushin uran siihen astisista levyistä se monimuotoisin

ja toisaalta myös mahtipontisin, vaikka Bush ei edes käyttänyt levyllä suuria sinfoniaorkestereita. Itse asiassa flirttailut klassisen musiikin kanssa ovat melko vähäiset, ja “Never For Ever” onkin vielä aika lähellä progea, tosin Bush alkoi vuosikymmenen edetessä kokeilla enemmän elektronisten elementtien kanssa. Itse asiassa “Never For Everillä” nähtiin jo aiempaa enemmän syntetisaattorin käyttöä, joka onkin olennaisena osana useampaakin albumin kappaleista.

Mutta mitäpä sanoisin “Never For Everin” biiseistä? Niissä käydään monia erilaisia tunnelmia läpi ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, joten jos koko albumista pitäisi sanoa jotakin sen singlelohkaisujen (Babooshka, Army Dreamers, Breathing) perusteella, niin eipä sanoja voisi sanoa koko levystä itse asiassa yhtään mitään. Levyn parhaat biisit ovat jotakuinkin Bushin parhaimpia ja levyn huonoimmatkin biisit ovat aivan helvetin hyviä. Heittämällä paras tähän asti kuulemani Bush-äänite.

Kohokohdat: Babooshka, Egypt, The Infant Kiss, Army Dreamers

Freeman – 4

freeman4Toisinaan koen olleeni etuoikeutetussa asemassa. Ilosaarirockissa vuonna 2011 tehdessäni haastattelua Uuden Fantasian kanssa, sain tietää Freemanin olevan tekemässä uutta levyä. Hetken päästä siitä tiesi koko valtakunta, kun ensimmäisen soololevynsä sitten 80-luvun julkaissut Freeman valtasi radioaallot Mattolaiturilla – joka olikin uuden levyn annista lähimpänä 70-luvun Freemania. Freeman oli tosiaan palannut, vaikkei periaatteessa ollut koskaan lähtenytkään minnekään.

Suurta roolia tässä ruljanssissa näytteli Uusi Fantasia, joka oli jo omin avuin saanut melkoisen hypen aikaiseksi… tosin siihen suitsutukseen vaikutti taas Freemanin vierailu näiden kappaleessa Liian myöhään. En seurannut silloin levyn vastaanottoa enkä vieläkään tiedä, miten porukka otti Freemanin vastaan. Tokihan levy tietääkseni menestyi vähintään kohtalaisesti, mutta voin kuvitella varsinkin vanhemman väen nurinat elektro-elementtien lisääntymisestä. Tosin elektroniset elementit eivät ole Freemanille vieraita. Tämän tietävät kaikki, jotka ovat vaivautuneet kuuntelemaan tämän suurinta hittiä Ajetaan tandemilla. Tosin siinä biisissä syntikkasuhinat olivat reilusti pienemmässä roolissa kuin Uuden Fantasia-buustatulla nelosella.

Olipa Freemanin taustalla sitten ihmejengi tai kamariorkesteri, oli Freeman kuitenkin oma itsensä. Vaikkei biisit (tai niiden sanat) olleetkaan hänen kirjoittamiaan, oli niissä kuitenkin jotain sellaista mikä sai ne olemaan vain ja ainoastaan Freemanin biisejä. Kai sitä kutsutaan sitten sieluksi. Itse asiassa tässä ei ole mielestäni yhtään huonoa biisiä – ehkä ainoastaan Mattolaituri menee hieman pastissimaiseksi Freeman-coveriksi.

Kohokohdat: Mitä sinulle kuuluu?, Muumiot, Marokko – Sörkkä, Tuhatjalkainen

Kate Bush – The Kick Inside

bush_kickJokin aika sitten jotakuinkin julistin Kate Bushin kovimmaksi naiseksi tässä universumissa. Olen edelleen samaa mieltä, mutta joskus pidin Bushia lähinnä erikoisuudentavoittelijana ja haihattelijana, vaikka tämän kappaleesta Wuthering Heights olen pitänyt aina. Tämä Bushin ensihittihän osui vuoteen 1978, ja tuohon vuoteen mennessä Bush oli ehtinyt paiskia paljon töitä musiikkinsa kanssa, ja tämä oli jo liki ammattimainen siihen mennessä kun tämän debyyttipitkäsoitto The Kick Inside näki päivänvalon. Moni rokkibändihän kärsii lapsentaudeista ensilevyillään, mutta Bushin levyiltä ne oli ehditty terminoida jo aikaa sitten. Bushan on tunnettu siitäkin, että tämä on armoton perfektionisti, ja The Kick Inside onkin hyvin pitkälle tuotettu. Sitä ääniteltiinkin kahden vuoden ajan.

The Kick Insidehan on täynnänsä taiteellista poppia. Painotus pysyttelee popissa ja taiderockissa. The Kick Inside on taiteellisesti onnistunut levy, mutta se ei taiteellisuudessaan ja kokeilevuudessaan kumminkaan karkaa liian kauaksi ymmärrettävästä. Ja tämä tapahtui siihen aikaan, kun poppipuolella jyräsi disco ja rokkipuolella kovinta uutta oli punk. The Kick Insidea pidetäänkin hyvänä vastavoimana kummallekin tyylille, ja oli toki omassa sarjassaankin jotain täysin omaperäistä. Bushin kaltaisia, itse biisinsä kirjoittavia naishahmoja ei oltu nähty kauhean paljon, ja varsinkaan niin nuoria kuin levyn julkaisun aikoihin 19-vuotias Bush oli. Tokihan The Kick Insiden biisit ovat jopa yksinkertaisia verrattuna Bushin myöhempien aikojen musiikkiin, mutta sitä onkin se kehittyminen. Hieno levy, joka kestää todella hyvin kuuntelua.

Kohokohdat: Moving, Wuthering Heights, James and the Cold Gun, Them Heavy People

Karkkiautomaatti – Karkuteillä

karkkis_karkuKarkkiautomaatti. Bändi, jota osaltaan palvotaan, osaltaan inhotaan sitten sydämen kyllyydestä. Tuskinpa on olemassa Karkkiautomaattia kuullutta ihmistä, jolla ei olisi jotain mielipidettä tästä bändistä. Karkkiautomaatti julkaisi pitkin 90-lukua melkoisen läjän levyjä, ja vuonna 1994 julkaistu Karkuteillä oli yhtyeen ensimmäinen askel pitkäsoittojen maailmassa. Levy tuli Miettisen Hilse-Levyt-merkin kautta, ja se on tietääkseni julkaistu ainoastaan ceedeellä. Kuitenkin levyn etiketissä annetaan ymmärtää, että vinyyliaikakauden päätös kismitti Miettistä.

Karkkiautomaattihan oli siitä uniikki yhtye, ettei samankaltaisella ja ylisokerisella voimapoppisoundilla varustettuja yhtyeitä ollut tullut kauheasti sitä ennen, eikä ole tullut sen jälkeenkään… ainakaan sellaisia, jotka olisivat jättäneet yhtä vahvan jäljen. Varsinaisestihan Karkkiautomaatti soitti melko sokeroitua ja naivistista poppia, jota nyt vaan satuttiin soittamaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, sekä kiippareilla, kaiketi jonkinlaisena vastavetona konesoundeille. Karkkiautomaatti oli jotain orgaanista, jonka olemuksesta kuului myös punk, josta pöllittiin energia ja jopa ainesosia joihinkin biiseihin.

Janskun ääni todennäköisesti vituttaa aluksi – totta puhuen itsellänikin kesti tovi jos toinenkin ennen kuin aloin edes sietämään sitä. Toinen Karkkiautomaatin voimavaraksi muuttunut ärsyttävä puoli on sanoitukset, joissa on paljon jeetä, hania ja sydämenkuvia. Minulle Karkkiautomaatti menee paikoin yli, mutta toisinaan koen sen erittäin hyvää musiikkia tehneeksi ryhmäksi. Onhan tälläkin levyllä ihan kiitettävästi hittejä

Ehkäpä yhtyeen viimeinen pitkäsoitto Suudelmilla oli bändin paras levytys, siinä missä tämä jää vähän hajanaiseksi ja hakevaksi levyksi. Tosin jo Karkuteillä Karkkiautomaatti todisti olevansa Suomen tärkein nynnybändi.

Kohokohdat: Aina vaan jaa jaa jaa, Toivon että huomaat, Särkyneen sydämen twist, Tanssi vaan

Electric Crayon Set – What A Rotter of a Day!

Kaikenlaisia bändejä sitä Porissakin on vaikuttanut. Tämä Electric Crayon Set ei tosin näyttänyt olevan erityisen aktiivinen sinä aikana kun itse asuin Porissa ne kolme vuotta, tai ainakaan en noteerannut bändiä. Tosin käteeni päätyikin bändin pitkäsoitto What A Rotter of a Day! (2007) vasta siinä vaiheessa, kun tuo Porin “reissuni” oli jo tulossa päätökseensä.

Vaikuttajiksi Electric Crayon Setille voisi heitellä 60-luvun lopun brittibändejä, lähinnä pop/rock/MOD-akselilta. Eipä tuollaisia vaikuttimia nyt niin älyttömästi 2000-luvun suomibändeiltä odota. Bändeinä tämä tarkoittaa Small Facesia, The Kinksiä ja The Whota, ja jossain määrin myös The Jamia (olkoonkin 70-luvun bändi). Vokalistin ääni on liki autenttinen, sillä siinä on samaa kulmikkuutta kuin brittibändienkin laulusuorituksissa. Pidän tuota hyvänä juttuna, ja toinen hyvä juttu liittyy albumin monipuolisuuteen. Tässä on aika monipuolisia ja keskenään erilaisia biisejä tarjolla.

Käsittääkseni bändissä vaikuttaa/vaikutti vähän itseäni vanhempia herrasmiehiä, ja se tietyllä tavalla kuuluukin albumista. Tässä ollaan tavallaan soittamassa lähinnä ajan kuluksi, ilman sen kummempia tavoitteita. Albumin poikkeuksellisen pitkä tekoaika (ellei kyseessä ole näppäilyvirhe, niin vuodet 2002-2007!) myös vahvistaa tuota käsitystä, eli albumia lienee tehty hissukseen silloin kun sille on sattunut riittämään tarpeeksi aikaa. Tämä tosin kyllä näkyy myös albumin laadussa, sillä se vähän heittelee. Ihan kuin tälle olisi pitänyt saada jokainen mahdollinen tätä bändiä varten kirjoitettu biisi ja pari ylimääräistäkin, kun levyllä on kestoa reippaat 50 minuuttia. Itsehän olen niin puritaani, että tämänkaltaisen musiikin pitäisi mahtua yhdelle LP:lle, koska muuten alkaa jo ähky iskemään.

No, albumi ei ehkä ole kokonaisuutena järin vahva, mutta sillä on kuitenkin muutama huippukohta, jotka edustavat bändin tarjoamista laitamista sekä sitä popimpaa että psykedeelisempää osastoa. Ei tämä nyt ihan niin heikosti mennytkään?

Kohokohdat: What A Rotter of a Day, Morning of Magicians, Initiate

Poor Seamus – Sydney 5 Miles

poorseamusHämeenlinnassa oli aika ankeaa keikkojen osalta silloin, kun asuin siellä vakituisesti. Silloin tuli kyttäiltyä keikkakalentereista sellaisiakin keikkoja jotka eivät muuten olisi kiinnostaneet, mutta kunhan olisi ollut jotain tekemistä viikonloppuiltaisin… näiltä ajoilta mieleeni muistuu Poor Seamus, joka soitti joskus keikan Hämeenlinnassa. Lopulta siinä tosin kävi niin, etten minä sitten mennytkään sille keikalle, mutta muistan ainakin tsekkailleeni bändin tuotantoa etukäteen. Ja sitten jossain vaiheessa löysin porilaiselta kirpputorilta tuolloin julkaistun albumin Sydney 5 Miles, vuodelta 2006.

Totta puhuen muistin Poor Seamusin olleen hyvin paljon nyyhkympi kuin mitä tällä albumillaan on tarjottavanaan. Sellainen oikea leijaileva tapaus, jonka biisit ovat verkkaisia ja uneliaita. Sen sijaan saatiin 2000-luvulle tyypillistä poprockia. Poor Seamusista tulee kovasti mieleen Kemopetrol, johtuen melko modernista soundimaailmasta ja naislaulajasta. Kemopetrolilla tosin oli se törkeä diskolevy pihalla näihin aikoihin, mutta ihan niin discoa Poor Seamus ei sentään soittanut, vaan pysytteli enemmän melankolisissa tunnelmissa. Ja aivan, Poor Seamus käytti naislaulua.

Mitäpä sanoisin Poor Seamusista? Poprockia. Ei nyt sinänsä ole minun kamaani, mutta eiköhän levyhyllyni kestä tämän(kin). Albumilla on joitakin näppäriä biisejä, ja yleinen atmosfääri on popahtava, vaikkakin myös mietteliäs ja kaihomielinen, mutta ei ole liiankaan nynny. Tätä nykyä bändi tunnetaan vain nimellä Seamus, ja bändin pitäisi julkaista kolmas albuminsa piakkoin… itse asiassa tänään.

Kohokohdat: Home of the Owl, Clouds, Elephant’s Eye, Go

Dingo – Pyhä klaani

Hyvää joulua vaan. Tänään kirjoittelen viime vuonna joululahjaksi saamastani äänitteestä, eli Dingon kolmannesta levystä Pyhästä klaanista. Tyttöystävähän sen minulle ostin läpällä joululahjaksi, kun löysi kasetin muutamalla kymmenellä sentillä porilaiselta (juu, tämä piti mainita) kirpputorilta. Miksiköhän jaksan edes kirjoittaa tästä?

Pyhä klaani on kuulemma paskin Dingo-levy, mutta kun muistetaan Dingon julkaisseen levyjä hajoamisensa jälkeenkin, niin uskon tämän olevan enemmänkin sitä parhaimmistoa. Ei sillä että laatu olisi siltikään korkealla.

Pyhää klaania odotettiin Suomessa enemmän kuin Jeeseuksen toista tulemista ja pettymys olikin suuri, kun levy möi aikoinaan niin vähän (vaikka 80 000 kappaleen myynti kuulostaa järjettömän suurelta), ainakin edeltäjiinsä verrattuna. Yleinen pettyneisyys Pyhään klaaniin johti lopulta jopa Dingon tuhoon, joka puolestaan aiheutti massamasennusta teinityttöjen keskuudessa ja miljoonia litroja katkeria kyyneliä.

Poikien kunnianhimo oli kasvanut vähän isommaksi, kun Pyhällä klaanilla on jopa erillinen intro! Yleiseltä sävyltään Pyhä klaani oli Dingon raskain levytys, eli yhtye alkoi jo etäisesti muistuttamaan suomirockia. Kitara oli entistä suuremmassa roolissa ja muutenkin albumin fiilis on tietyin osin eläväisempi, mutta kenties Neumannin charmi ei purrut enää yhtä kovaa? No, vaikka levy onkin näennäisesti rockimpi, on se myös kalliimmalla (?) tehty. Jousisektioitakin on käytetty. Harmi Dingon kannalta, ettei niiden käytöstä ollut juurikaan iloa.

Pyhän klaanin suurimmaksi ongelmaksi taidettiin pimeällä 80-luvulla laskea se, ettei sillä ollut ensimmäistäkään isoa hittiä joita Dingo olisi tarvinnut pysyäkseen valtakunnan suosituimpana bändinä. Muutamassa biisissä on kyllä yritystä, mutta ei tällä ole ensimmäistäkään Levotonta Tuhkimoa tai Autiotaloa. Ei edes Sinää ja minää. On tässä silti kyllä pari ihan pätevää rallia.

Eipä minulla tästä äänitteestä ole muuta sanottavaa. Ei ihan niin huono kuin mitä voisi arvata, mutta kyllä tätä ilmankin pärjää elämässään vallan mainiosti. Toivottavasti kuitenkin saatte tämän kasetin joululahjaksi.

Kohokohdat: Kreivin sormus, Ruusuvettä

Simon & Garfunkel – Bridge Over Troubled Water

simongarfunkKaiken mahdollisen logiikan mukaan tämä on sellainen levytys, joka luulisi olevan oman äitini musiikkimakua. Ja sitähän tämä Simon & Garfunkel onkin, nimittäin äitini suuri suosikki. Äippä olikin ihmeissään, kun raikulipoika ilmoitti ostaneensa Simon & Garfunkelin LP-levyn, ihan itse. Oli varmaan yllätys samaa tasoa kuin jos olisin ilmoittanut seksuaalisen suuntautumiseni olevan oletetusta poikkeava.

Bridge Over Troubled Water on kaksikon ensimmäinen levytys 70-luvun puolella. Tai onhan tämä äänitetty jo vuonna 1969, mutta julkaistu vasta vuonna 1970. Taiteellisestihan tätä pidetään Simon & Garfunkelin parhaana levynä, jolla oli hyvin monenlaista biisimateriaalia ja pari kaksikon isoimmista hiteistä. Sentimentaalista siirappia on tarjolla koko vuoden tarpeiksi kerralla, kun miehet laulavat enkeliäänillään rivosti ilmaistuna kostuttavia lauluja. En ole kyllä niin iso fani, että tunnistaisin Simpan ja Karfunkkelin äänet toisistaan. Enkä totta puhuen ole niin kiinnostunutkaan asiasta, että haluaisin ottaa asiasta selvää. Kannattaa muuten kokeilla levyn kuuntelemista myös 45 kierroksella minuutissa. Miesten äänet eivät kauheasti eroa nuoren Cherin vastaavasta.

Jokinhan tässä kovasti kutkuttelee ja kiinnostelee, vaikken oikeastaan tiedä mikä. Kai tämä nyt vain on aika hienoa musiikkia, vaikka olisikin makuuni paikoin turhan kevyttä? Aitous ja välittömyys, kenties? Tietyllä tavalla tästä kuitenkin hönkii kaupallisuus läpi, kun mukana tuntuu olevan melkoista fillerimateriaalia. Eli mukana on covereita ja liveäänitystäkin, eli Bridge Over Troubled Water saattoi jossain määrin olla myös melko hätäisesti kasattu kokoelma erilaisia biisejä. Oletan bändin kohderyhmän olleen sellaista, joka innostuu herkemmin yksittäisistä biiseistä kuin taiteellisesti haastavista kokonaisuuksista?

Kohokohdat: Bridge Over Troubled Water, El Condor Pasa, The Boxer, The Only Living Boy in New York

Kauko Röyhkä & Narttu – Steppaillen

Avovaimoni osti minulle jokunen vuosi sitten lahjaksi yhteisen taipaleemme juhlistamiseksi Kauko Röyhkän ensilevyn Steppaillen (1980). Kerrankin nappiin osunut lahja, varsinkin kun olen ihan julkisestikin tunnustanut diggailevani Kauko Röyhkästä.

Jukka-Pekka Välimaa alias Kauko Röyhkä aloitti kirjoittelutouhunsa varhain. Itse asiassa hän oli ehtinyt hieman kirjoituksiaan virallisesti jo julkaistakin, ennen kuin monitaiturisanaseppo julkaisi ensimmäisen musiikkilevynsä. Steippaillen –levyn kanssa samana vuonna julkaistiin myös Röyhkän esikoisromaani Tien laidalla Waterloo. Steppaillen esitteli arroganttia ja röyhkeää Röyhkää myös muusikkopiireille, taustallaan Narttu (ja Riku Mattila), vaikka kansissa lukikin vain “Kauko Röyhkä”. Kansista ei digannut edes Röyhkä.

Kannessa on muikeana parikymppinen Röyhkä. Totta puhuen kun Röyhkä on edelliset 20 vuotta näyttänyt jokseenkin samanlaiselta, näyttää tämä hädin tuskin puberteetista selvinnyt Röyhkä todellakin… babyfacelta. Ja sitten tämä laulaa rivoja. Röyhkä on kuin kioskin ylähyllyille pälyilevä julppi. Jos tämä hemmo tulisi ostamaan kaljaa ja minä olisin kassaneiti, niin takuuvarmasti kysyisin vielä paperit.

“Minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi.”

Tuollaista ei välttämättä peruskoulun ainekirjoituksissa katsottaisi hyvällä. Röyhkällä oli julkea keikarimaisuutensa mukana jo tässä vaiheessa, ja se taatusti ärsytti ihmisiä. Ehkä Röyhkä näyttää nuorelta, mutta äänensä suhteen hän kuulostaa melko samalta kuin nykyäänkin. Tosin Steppaillen on sikäli tyypillinen debyytti, että se antaa vain satunnaisia välähdyksiä tekijänsä neroudesta. Röyhkä ei steppaa läheskään aina kovinkaan luontevasti, vaan kompastelee steppikenkiensä kengännauhoihin. Levyllä on kylläkin tarjota joitakin veikeitä sävellyksiä, mutta tietynlainen luikurimaisuus ei ollut puhjennut vielä täyteen kukkaan. Levy on kylläkin oivaltava, hauska ja monipuolinen, viipotellen niin rockin kuin erakkotangonkin maastoissa. Röyhkä-entusiasteillehan tämä on lähestulkoon pakollinen lisä levyhyllyyn. Kelpuutan sen toki sinne itsekin, ja annan avovaimolleni pusun poskelle.

Kohokohdat: Ihmisen paras ystävä, Dora, Steppaillen, Kotikaupunkini, Hyljätyn tango

Dingo – Nimeni on Dingo

“Miksi Neumann alkoi varastaa suolakeksejä kaupasta?” “Sille iski levoton Tuc-himo*”. Harvemmin aloitan Pandaluolan kirjoituksia näinkin köykäisillä vitseillä, mutta nyt oli pakko. Tuttavapiirissäni ollut, Poriin muuttamiseeni liittyvä kestoläppä taas tarkoittaa Dingon, Yön ja Mamban kuuntelua, ja näistä kolmesta kehtaan jopa tunnustaa diggaavani jossain määrin Dingon kahdesta ensimmäisestä studioalbumista. Tätä kirjoittaessa en edes enää asu Porissa. Täysin flopannut Pyhä Klaani (1986) nyt menee vielä läppänä (läppänä se kasetti tähän talouteen alunperin päätyikin), mutta 80-luvun jälkeisiin Dingoihin en suostu koskemaan pitkällä kepilläkään.

Niin, ensimmäinen Dingo-levytyshän oli vuonna 1984 ilmestynyt Nimeni on Dingo. Dingohysteria taisi olla vasta alkamassa, kun levykin on niin sanotusti vielä aito. Jätkillä oli selkeä näyttämisen tarve päällä, vaikka hittejä lukuun ottamatta levyllä ei ole kovinkaan montaa kaksista biisiä, jotka eivät toimi oikein muina kuin ajankuvina. Tosin noita hittejä on levyllä useampikin; Levoton Tuhkimo, Sinä ja minä ja… siinä ne isoimmat olivatkin. Taisivat suurimmat hitit sijoittua vasta Kerjäläisten valtakunnalle. Hyvin menestynyt levyhän tämä kyllä oli debyytiksi, kun myyntiluvut olivat aika korkeat. Ihan hyvin lähti tämän Porin Duran Duranin ura liikkeelle.

Kyllä, levylle on tarttunut muutama ihan päteväkin kasaripop-helmi, mutta myös keskinkertaista höttöä. Levyllä ei tosin ole montaakaan biisiä, joiden takia tulisi todella paha olo. Ihan hauska levy tämä on silloin tällöin kuunnella.

Kohokohdat: Levoton Tuhkimo, Apinatarhaan, Sinä ja minä, Huumeita Japaniin