Flying Pizza – Komiaa touhuu…

Tässä on sellainen levy, joka ei välttämättä tehnyt sen suurempaa vaikutusta suomalaiselle punkille, mutta porilaisille tämä levy olikin sitten vähän erikoisempi tapaus. Porilaisen Flying Pizzan ainoa fyysinen äänitallenne, porilaista murretta (jota hämäläisenä ymmärrän jonkin verran) nimessään hyödyntävä Komiaa touhuu… se o siin sit mihi me se jätkie kans pistettii EP on vuodelta 1992.

Tämän levyn tekoon osallistuneiden tyyppien olemassaolon ja myöhempien tekemisten takia tämä levy on vähintäänkin erikoinen. Jaani “Sätkä” Mantere soitti kitaraa. Jyrki Laiho toista. Pentti Dassum äänitti. Mikko Kautto teki kansitaiteet. Killer Records julkaisi. Yhteyksiä löytyy The Trasselsiin, Terveeseen Päänahkaan ja Turun Tautiin. Näistä asioista minä en tiennyt vuonna 1992 kyllä  yhtään mitään.

Musiikillisesti huomasi, että kyse oli 90-luvun alusta. Flying Pizza soitti hardcore-pohjaisen punkkinsa suhteellisen samalla tavalla kuin Turun Tauti, eli käytännössä tavalla joka ei olisi 80-luvun alkuvuosina tullut kysymykseenkään. Yhtyeen soitossa oli särmää, mutta roppakaupalla myös melodista otetta ja pientä kokeilunhalua. Kokeelliseksi Flying Pizzaa tuskin voidaan sanoa, mutta biisit eivät ainakaan edenneet vain yhden kaavan mukaisesti. Levyllä on muutama kovatasoinenkin biisi, mutten tiedä onko tästä levystä sitten loppupeleissä oikein muuksi kuin kuriositeetiksi, jonka omistamiseen ainakin olen ihan tyytyväinen.

Mainittakoon nyt vielä, että suurin osa tästä tekstistä on kirjoitettu levyn soidessa taustalla… väärällä nopeudella. Ainakin A-puolen päättävä Pizza Pirjo kuulostaa tälläkin nopeudella ihan järkevältä, vaikkakaan ei täysin oikealta.

Kohokohdat: Pizza Pirjo, Lasinen taivas

Porista (ja sieltä poistumisesta)

Kun tämä teksti ilmestyy, on päivä vaihtunut heinäkuun yhdeksänneksi. Se on virallinen muuttopäiväni, kun pakkaan kimpsuni, kampsuni ja levyhyllyni Porista ja siirrän ne sinne, minne ne alunperinkin olisi pitänyt siirtää – Tampereelle. Porissa tuli siis asuttua kolmisen vuotta. Sen piti ollakin vain väliaikaista, sillä en koskaan suunnitellutkaan jääväni Poriin pitemmäksi aikaa. Itse asiassa kaavailin Tampereelle muuttamista jo vuonna 2008, mutta silloinen Kanta-Hämeestä Poriin muuttanut tyttöystävä (tätä nykyä kihlattu) ja opiskelupaikan saaminen vaikuttivat siihen, että Tampereelle muutto lähinnä viivästyi parilla vuodella.

Tämä hintsusti alle kolme vuotta kestänyt Porin “keikaus” oli kyllä monessa mielessä hedelmällinen. Perustin tämän sivun, toimin huseeraajana, keräsin korvaamattoman määrän kokemuksia ja ryhdyin levyjulkaisijaksi. Ja ennen kaikkea vuosia kytenyt kirjoitteluliekki syttyi kunnolla. Tässä muutaman vuoden aikana on ollut hauska seurata, miten ihan vain illan ajanvietteeksi ja lähipiirin luettavaksi perustettu Pandaluola on paisunut Porin mittakaavassa melko isoihinkin mittoihin… tai siltä se on aina välillä tuntunut. Ihan kuin sillä olisi jotain painoarvoa. Pandaluolan domain-nimeä keksiessä mielessä ei tosiaankaan ollut minkäänlaisen rock-journalismin tyhjiön täyttäminen Porissa, vain ihan oma ajankulu. Sillä fokuksella se tulee pyörimään myös Tampereen suunnilla, mitä nyt aikaa ei tahdo tätä nykyä juuri olla. Tosin luulisi, että kaikki helpottuu nyt kaupunginvaihdoksen myötä: kirjoitushommat, keikoillakäynti, lehtien ja levyjen jakelu, matkustaminen, uusien ja vanhojen tuttujen moikkaaminen, jopa työtilanne. Enpä voi siis sanoa olevani muutosta erityisen pahoillani.

Toki sitä on tullut muutamaan otteeseen kirottua, että tuli muutettua Poriin. DIY-touhujensa osalta kyseinen kylä on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta umpikuollut. Verratkaapa Poria nyt vaikka Jyväskylään, Turkuun tai edes Hämeenlinnaan. Elokuussa 2009 – jolloin uusi hämeenlinnalainen punk-sukupolvi oli vasta saavuttamassa täysikäisyyttä ja julkaisemassa ensimmäisiä demojaan – “pakenin” hämeenlinnalaista nurkkakuntaisuutta, mutta päädyin keskelle porilaista nurkkakuntaisuutta joka paljastui sittemmin olemaan vieläkin nurkkakuntaisempi kuin mitä hämeenlinnalainen. Mutta minä en ole siitä mikään pulisemaan tämän enempää. Ette saa mitään aikaiseksi pelkällä jauhamisella, tosin osataan Porin kylässä sentään jotain tehdäkin ja sitä arvostetaan ulkopaikkakunnillakin – jopa ulkomailla. Nimiä erikseen droppailematta nostan maljan DIY-hengelle, joka näkyy selvästi jo selvästi suurempienkin tekijöiden tekemisissä.

Porin hyvät ja huonot puolet tuli rekisteröityä, mutta tietysti ilman sinne muuttamista en olisi se ihminen joka nyt olen. Todella suuri “NO THANKS” –sentterinsuhautus lähtee varsinkin ns. “perusporilaisen meiningin” suuntaan, ja ennen kuin yksikään vääräleuka sanoo asiasta mitään, niin kaikki realiteetit huomioiden on Tampereellakin huonot puolensa. Olen niistä hyvin tietoinen, joten viisastella ei tarvitse. Mutta onneksi hyviä juttuja jäi Poristakin taskun pohjalle enemmän. Kiitokset mukanaolleille tyypeille. Tiedätte keitä olette, eli saa piipahtaa kylässä jos liikutte 33700-alueella.

Moi!

Crom – Earth Queen / Eyes of Fire

Kun muutin Poriin, en tiennyt porilaisesta 80-luvun metallista paljoakaan. Punkista tiesin paljonkin, valtavirran rockista nyt puhumattakaan. Nakkilan Oz nyt oli selvää pässinlihaa, mutta Witch Hunt-nimellä vielä demonsa tehnyt Crom taitaa olla ensimmäinen 80-luvulla toiminut perinteisen heavy metallin kuningasyhtye, jonka tiesin Porissa 80-luvulla vaikuttaneen. Ja jostain käsittämättömästä syystä kuulin koko yhtyeestä vasta syksyllä 2011, kun Ektro-kytköksinen lafka Full Contact teki Cromin ainoasta singlestä repressin.

Earth Queen / Eyes of Fire ilmestyi alunperin vuonna 1985, bändin itsensä kustantamana. Pienen painoksen levy katosi luonnollisesti maan uumeniin melko pian julkaisunsa jälkeen, eikä kovinkaan moni jäänyt haikailemaan perään. Hyvä että sentään joku jäi ja tuo yhtyeen nimeä vielä esillekin. Jo pelkästään Ektro -yhteys tuo Cromia laajempaan tietoisuuteen kuin yhtyeellä itsellään oli muinoin rahkeita. Ajatelkaapa sitäkin, että Sarcofagus oli jo kuopattu, Tarot ei ollut julkaissut vielä mitään mutta Zero Nine sentään sai jotain aikaiseksikin. Ja sitten oli tietty Oz, mutta sekin oli muuttanut jo Ruotsiin. Tässä ympäristössä Crom oli melkoinen epäonnensoturi, eihän sen aseet olleet kuitenkaan ihan niin hyvässä iskussa kuin mitä mainituilla suuremmilla bändeillä.

Mutta kun Cromin musiikillisia ominaisuuksia tarkastellaan, niin ehkäpä yhtyeellä olisi voinut ollakin edellytyksiä laajempaankin suosioon. Biiseistä se ei ainakaan ollut kiinni, vaikkakin kukaan ei ottanut Suomessa heviä vakavasti 80-luvulla. Itse diggailen sinkun B-poskesta enemmän. Eyes of Firessa vaan on sitä jotakin voimaa, joka ottaa mukaansa. Hyvin kyhätty kertosäe, toimivat melodiat ja ns. aidolla sydämellä toteutettu meininki pätevät toki Earth Queeniinkin. Mikään teknisesti huikaiseva suoritus single ei ole, mutta olenkin sitä koulukuntaa jonka mielestä metallimusiikki on viime vuosina muuttunut lähes pelkäksi suorittamiseksi. Siihen heviin minä en rakastunut.

Tämähän jäi Cromin/Witch Huntin ainoaksi vakavasti otettavaksi julkaisuksi, sillä bändi koki loppunsa ennen kuin hevi meni edes muodista. Mutta kuten jo todettua, on Crom tavallaan herätetty tämän uusintajulkaisun myötä uudestaan henkiin.

Kohokohdat: Eyes of Fire

Kuusumun Profeetta. 17.9.2011 @ Monttu, Pori

Kuusumun Profeetta on varmaan viimeinen porilaisen nykyrockin suurista nimistä, johon pääsin sisälle. En ole osannut pitää bändiä Circlen veroisena suosikkina, vaikka sillä on tietysti omat ansionsa yhtenä porilaisen vaihtoehtorockin suurimmista nimistä. Livenä en tosin ollut bändiä nähnyt ennen kuin tänä kyseisenä iltana syyskuun puolivälissä, kun lämmin syyspäivä oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi illaksi. Hämeenlinnassa Kuusumun Profeettaa ei juuri keikoilla näkynyt ja Poriin muuttaessani bändillä olikin sopivasti keikkatauko päällä. Hämeenlinnassa asuessani en taas kuunnellut Kuusumun Profeettaa, enkä varsinkaan ollut valmis matkustamaan Helsinkiin tai Tampereelle sen keikkojen perässä.

Mutta takaisin vuoden 2011 Björneborgiin, jossa jokainen keikalle tullut tuttavani oli nähnyt Kuusumun Profeetan ainakin viisi kertaa erinäisissä tilaisuuksissa. Kellon lähestyessä H-hetkeä Monttu vaikutti melko täydeltä. En tiedä, möikö Monttu ihan loppuun, mutta jos ei myynyt niin paljostakaan ei jäänyt kiinni. Ihan historian siipien havinaa en kuullut, mutta jotain spesiaalia tässä performanssissa silti oli; yhtye ei ole kuulemma soittanut Porissa kahteen vuoteen.

Lavalla ei ollut muuta rekvisiittaa kuin yksi valolaite, joka oli sekin riittävästi kun huomioidaan Montun luonne pienenä ja pimeänä luolana. Rätön – jonka habitus oli sekoitus merikapteenia ja discokuningasta – kiipparit veivät puolet koko lavasta, joten millekään ylimääräiselle ei jäänyt juurikaan tilaa. Basistina oli H. Sippola, joka tuurasi estynyttä M. Eloa. Kuusumun Profeetan piti siis pärjätä pelkästään musiikilla (ja valoilla), mutta tokihan se pärjäsi siinä hyvin. En ole itse koskaan kussut hunajaa yhtyeen studiolevyistä, mutta livetilanteessa bändillä on ihan oma taikansa. Itselleni keikan puolivälin jälkeiset hevit tulivat jokseenkin isona yllätyksenä, kun en niitä bändin levyjen perusteella osannut lainkaan odottaa. Ei ole kuulemma kovinkaan harvinaista tämän bändin kohdalla, mutta itse olin hieman järkyttynyt. Ei keikka siinä tilanteessa hetkeksi paremmaksi muuttunut, kun olin täysin tyytyväinen himmailuosiinkin. Tosin ne disco-vivahteiset biisit jättivät pienen pelon kytemään; millainenkohan levy sieltä seuraavaksi on tulossa?

Kuusumun Profeetan paluu hymyilevien laivojen satamaan. Kuvina.

Keikka-arviot (Ensio Puolitaival)

Enpä tietenkään löytänyt puffaamastani Pläsistä tietoja netistä, kun en osannut etsiä oikeista paikoista. Eleanoora Rosenholmin keikalla törmäsin tähän sympaattiseen esiintyjään ja kysyin häneltä, josko mahdollisia nettisivuja olisi olemassa. Hän kirjoitti muutaman linkin ojentamani ruotsinmonisteen taakse, joista yksi oli tämän oman keikka-arvioblogin osoite. Kävin vielä saman illan aikana vilkaisemassa tuota sivua, ja sen pohjalta olen valmis kirjoittamaan tämänkin jutun.

Taustalla pyörii siis porilainen Tuomas Hautaoja-niminen herra, joka on myös tunnettu nimillä Ensio Puolitaival ja Pläsi. Tämän kirjoittamat keikka-arviot ovat jotain erilaista, enkä muista koskaan aiemmin törmänneeni vastaavanlaisiin. Hautaoja ottaa käsiteltäväkseen keikoilla olleen yleisfiiliksen ja kirjoittaa nimenomaan siitä. Teksteistä huomaa myös yksityiskohtien huomioimista, tosin gonzomaisella otteella.. Itse löydän näistä arvioista runsaasti myös runollista otetta, jolloin näitä sepustuksia voisi melkein kutsua jo “keikkarunoiluiksi.” Tekijä itse kutsuu tätä lähestymistapaa progressiiviseksi, ja siitä pitää kyllä olla samaa mieltä.

Tekstien ulosantiin toivoisin vielä hieman parantamista. Pitemmän päälle lukija alkaa kärsimään siitä, että jokainen arvio on otsikoitu vain “Keikka-arvioksi”, joten suositeltavaa on laittaa ainakin esiintyjän nimi otsikkoon. En tosin yhtään epäile, etteikö kirjoittajalta riittäisi mielikuvitusta myös erikoisempiinkin ratkaisuihin otsikoinnissa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta blogi on varsin sympaattinen ilmestys. Herran suoltama arvioteksti on jotain aidosti erilaista ja sitä kautta rohkeaa. Voin kuvitella, että Hautaojan tyyli saattaa herättää ainakin hämmennystä, jos ei muuta. Tähän mennessä arviot ovat käsitelleet vain porilaisia keikkoja, mutta toisaalta ne ovat käsitelleet myös muunlaistakin musiikkia kuin porilaista vaihtoehtorockia.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tuleman pitää. Kaikkiin Hautaojan tyyli tuskin tehoaa, mutta sanoisin tämän sivua ainakin tutustumisen arvoiseksi.

http://ensiopuolitaival2.blogspot.com/

Eleanoora Rosenholm, 26.1.2011 @ Opiskelijatalo Saikku, Pori

Porilaisten opiskelijoiden käyttöön tarkoitettu opiskelijatalo Antinkatu 7:ssä on vasta nyt saatu kunnolliseen käyttöön ja siten kyseistä tilaa on alettu kutsumaan Saikuksi. Nimihän juontaa talon edellisestä käyttötarkoituksesta, eli työterveysasemasta. Olen käynyt Saikun tiloissa vasta pari kertaa aiemmin, ja kummallakin kerralla se ei ollut vielä varsinaisessa käytössä. Tammikuun 26. päivänä juhlistettiin lukukauden avajaisia, jonne oli pääsymaksullinen sisäänpääsy muiltakin kuin yliopistokeskuksen opiskelijoilta. Tapahtuman järjesti Pointer ry, eli Porin yliopistokeskuksen opiskelijayhdistys. Lukukauden avajaisia mainostettiin siis ensisijaisesti Pointerin jäsenille, joten esimerkiksi SAMK:n opiskelijoille sitä ei osattu kunnolla mainostaa. Onneksi puskaradio oli toiminnassa, sillä olen halunnut nähdä Eleanoora Rosenholmin keikalla jo pitemmän aikaa.

Vaikka Saikkua ei ole tarkoitettu keikkapaikaksi, toimii se näköjään sellaisenakin. Parin edellisen vierailuni perusteella muistelin paikan olleen huomattavasti pienempi. Ihmettelin siis, miten kaikki halukkaat olisivat mahtuneet melko pieneen tilaan. Pelko osoittautui vääräksi, sillä kaikki (?) mahtuivat sisälle eikä soundeissakaan mitään valittamista ollut. Mitään tätä suurempia bänditapahtumia Saikulle tuskin kannattaa kuitenkaan järjestää, tosin eipä kyseessä mikään keikka-areena olekaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun päädyin Eleanoora Rosenholmin keikalle. Levyllä ote Eleanoora Rosenholmin sielunmaisemaan oli jäänyt hieman etäiseksi, mutta livenä kappaleet saavat uusia sävyjä. Noora Tommilan kuolleen elävä tulkinta ja koko olemus huokuivat tragiikkaa. Lisäksi tämän silmistä paistoivat suru ja pelko. Paikan intiimi tunnelma ja kelmeä valaistus vain korostivat mielikuvaa siitä, että Tommilaan inkarnoituneen Rosenholm päässä ole päiväkirjan sivut oikeassa järjestyksessä. Tommilan edessä vielä pönötti nuottiteline, joten aloin miettimään lukiko tämä sanat suoraan sieltä vai olivatko sanoituslaput pelkkä tehokeino?

Kuinkahan monelle paikallaolijalle Eleanoora Rosenholmin näennäisen viattomat mutta tosiasiallisesti hulluutta tihkuvat lyriikat tulivat yllätyksenä? Ensin Tommila laulaa Pesulassa olemisesta, sitten mielisairaalaan sulkemisesta (Suljetun osaston astronautti). Ja toki Ambulanssikuskitar herätti hymyä yhdessä jos toisessa katsojassa. Kokonaisuudessaan keikka vastasi sitä, mitä siltä odotinkin. Eleanoora Rosenholmin Saikulla (heh) ei ehkä ollut mikään tajunnanräjäyttävä elämys, mutta silti erittäin mieluisa tapa viettää keskiviikkoiltaa.

Veli Kurki & Pläsi, 11.1.2011 @ Kattoklubi, Pori

Minua pyydettiin (kyllä, pyydettiin!) taannoin Kattoklubille katsomaan paria keikkaa… ja ottamaan pari kuvaa siinä sivussa. Kysyjä ei ollut Kattoklubi-organisaatiosta, vaan jääköön se nyt paljastamatta.

Niin mikä ihmeen Kattoklubi? Kattoklubi on Porissa vasta viime syksynä aloittanut uusi keikkaluola, joka on Palmgren-konservatorion yhteydessä. Paikka on keskustan liepeillä, vain kivenheiton päässä rautatie- ja bussiasemilta. Kattoklubin tarkoituksena on järjestää livemusiikkia arki-iltoina kerran kuussa. Tähän mennessä keikat ovat olleet sangen edullisia, tämäkin iltama kustansi vain kaksi euroa. Tapahtumassa piti esiintyä Jesufåglar, mutta bändi joutui perumaan. Harmi, viime kerrasta oli aikaa.

Ensimmäisenä esiintyi yllätysesiintyjäksi nimetty Pläsi. Joudun näiden havaintojen perusteella myöntämään, että olen jossain määrin ennakkoluuloinen ihminen. Luulin tuota lavalla toikkaroivaa sankaria roudariksi, en esiintyjäksi. Tämän olemus on lievästi sanottuna rähjäinen, paljon rähjäisempi kuin mitä kuvista voisi olettaa. Herraa olikin luontevinta kuvata jälkeenpäin spurguversioksi Jarkko Martikaisesta. Mies soittikin jokseenkin samankaltaista musiikkia kuin Martikainen, tosin yksinkertaisemmin. Mies ja akustinen –yhdistelmä toimi tälläkin kertaa. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tyypin nimi oli Pläsi. On siinäkin taiteilijanimi, heh. Tietoja ukosta ei vaan tunnu löytyvän, joten eiköhän kyseessä ole siis likaisesta undergroundista suoraan siltojen alta!

Veli Kurkea olin kuunnellut edellisenä iltana Myspacesta. Satumainen tunnelmahan siitä tuli, ja sama fiilis oli keikallakin. Kovasti Veli Kurjesta – joka oli minulle sekin tätä ennen tuntematon yhtye – tuli mieleen riisuttu versio Teemu Elon Puhuvista Eläimistä. Bändi kuulosta lauteilla paremmalta kuin Myspacesta kuunneltuna, vaikka tuokin satuproge ei ole ihan lempimusiikkianikaan. Kyllähän tuota nyt toistamiseenkin voisi käydä katsomassa, vaikka en heti lähtisi kääntämään levykauppoja ympäri yhtyeen äänitteiden toivossa.

Itse keikkapaikasta jäi positiivinen kuva. Kattoklubi on pieni, intiimi ja ei kovinkaan baarimainen. Tosin eipä paikassa mitään baarialuetta edes ollutkaan. Olohuonemaiseen paikkaan on helppo tulla rentoutumaan ja kuuntelemaan muzakkia, se on hyvällä sijainnilla ja sillä on vielä mahdollisuuksia tätäkin suurempaan tapahtumaan. Arvioin paikalla olleen 30–45 henkeä. Kattoklubi ei tosin ole ainoa uusi keikkamesta Porissa. Isokarhu-ostoskeskuksen kattokerroksessa on aloittanut toimintansa Soma-niminen terassi joulukuussa, mutta tähän mennessä sen “live”musiikki on Redrama-poikkeusta lukuun ottamatta koostunut vain DJ-seteistä. En ole siellä vielä käynyt, mutta ajattelin poiketa kunhan jotain kiinnostavaa ilmenee. Kattoklubilla tulen ainakin vierailemaan toistamiseen.

En ole itse täysin tyytyväinen ottamiini kuviin, mutta olen ilmeisesti sen verran tyytyväinen (tai itsekritiikin tarpeessa), että laitoin ne nettiinkin.

Mies ja videokamera

Olin huuli pyöreänä, kun kuulin Circlestä tehdyn elokuvan. Mies ja videokamera valmistui viime vuonna, ja nyt se on julkaistu DVD:näkin. Tässäpä siis oiva viime hetken joululahjavinkki Circle-faneille. Petri Hagnerin ohjaama ja arvatenkin osittain kuvaamakin elokuva nimittäin tarjoaa katsottavaa lähinnä vain Circle-faneille, ei juuri muille.

Esko Lönnberg on 59-vuotias LVI-alan ammattilainen, joka on päättänyt muuttaa Ruotsista (jonne muutti työn perässä) takaisin kotikaupunkiinsa Poriin, jossa ovat ehtineet Lönnbergin poissa ollessa syntyä Circle. Pääosassa on nimenomaan itselle (ja varmasti monelle muullekin katsojalle) entuudestaan tuntematon Lönnberg, joka harrastanut taidekuvaamista suunnilleen koko ikänsä. Lönnberg viihtyy tasan yhtä paljon kameran edessä kuin sen takanakin, ja tällä parrakkaalla herrasmiehellä on tarkoitus tehdä elokuva Circlestä. Tosin ilman käsikirjoitusta.

Lönnberg tarkkailee sivullisena, kun Circle majailee mökillä ja jammailee, koettaen saada sävellettyä jotain nimeltä mainitsematonta uutta levyä varten. Bändin jäsenet eivät juuri kiinnitä huomiota Lönnbergiin; nämä eivät juurikaan ilahdu tämän läsnäolosta, mutta eivät ole siitä pahoillaankaan. Toki nämä juttelevat Lönnbergin kanssa ja toimivat tämän elokuvakokeilujen näyttelijöinä. Poikkeuksen muodostaa elokuvassa melko tärkeässä roolissa toikkaroiva Mika Rättö, jota aidosti kiinnostaa Lönnbergin näkemykset ja tekemiset. Näkyypä elokuvassa tietysti Circle myös keikalla niitteineen ja kuntopiireineen.

Luomisen tuska on Circlen kohdalla hieman ihmeellinen käsite, sillä tämä bändi on julkaissut useita studioalbumeita vuodessa. Sitten vielä Lehtisalon ja Rätön muut projektit siihen päälle, niin näiltä hemmoilta luulisi tulevan materiaalia liiankin kanssa. Tosin herrat ovat ilmoittaneetkin, ettei heillä ole itsekritiikkiä. Luomisen tuskallisuus on tosin ihan konkreettista Circlenkin kohdalla, sillä hermotkin uhkaavat kiristyä äänitysprojektin vain seistessä paikallaan.

Ruusuja pitää ojentaa mielenkiintoisesta aihevalinnasta ja elokuvan aitoudesta. Alle 50-minuuttinen elokuva on nimenomaan kuvattu markettikameroilla, ja sen huomaa. Kuvanlaadulla nyt ei ole niin väliä, mutta monesti henkilöiden repliikkejä ei tahdo edes kuulla. Laskettakoon tämä kotikutoisuus samanaikaisesti sekä plussaksi että miinukseksi. Miinusta tosin tulee siitä, että itse elokuva on välillä yhtä päämäärätön kuin kohteensakin. Tosin se johtuu hyvin pitkälti koko tilanteen kaoottisuudesta, ja onhan elokuvan tekeminen elokuvan tekemisestä muutenkin melko haastavaa. Elokuvassa on myös teemana omat valinnat ja niiden merkitykset yksilön loppuelämälle. Eläkeikää lähestyvä Lönnberg jätti hyväpalkkaisen duuninsa ja ryhtyi elämäntapataitelijaksi. Nostan hänelle siis hattua!

En tosin saanut lopputuloksesta niin paljoa irti, kuin sen lähtökohdat huomioiden oletin. Tosin tämähän ei ole edes varsinainen elokuva Circlestä; sen virkaa toimittaa Lönnbergin tekemä Saturnus Reality. Nyt vain on nostettu mies kameran takaa elokuvan keskiöön.

Stench of Decay – Where Death and Decay Reign

Porin “Liinaharja Thrash Syndicaten johtava pumppu” Stench of Decay ehti mädäntyä kaikessa rauhassa ennen kuin se kaivettiin haudastaan toisen kerran. Kahden demon välissä ehti kulua lähes neljä vuotta ja toukokuussa 2009 Stench of Decaylta tulikin toinen demo, nimeltänsä Where Death and Decay Reigns.

Stench of Decay on muuttunut sitten ensimmäisen demonsa. Suora kaahaus on saanut jäädä ja jo ennestään rupinen meininki on muuttunut aina vain rupisemmaksi. Stench of Decay möyrii edelleen vanhan koulukunnan death metallin hautausmaalla ja on kaivautunut erityisesti vanhojen suomalaisten, 90-luvun alussa vaikuttaneiden death metal-bändien kimppuun. Porilaiset kumartelevat (yhä) sellaisille nimille kuten Abhorrence, Adramelech, Demigod ja Demilich. Nyt Stench of Decay vaan on lähempänä näiden bändien sielunmaisemia kuin aiemmin. Jenkki- ja ruotsibändeiltä lainattu nopeus on tosiaankin vähentynyt ja Stench of Decay laahaa enemmän. Where Death and Decay Reignsin tunnuspiirteenä on myös kylmä ja etäinen äänimaailma, joten demo kuulostaa autenttiselta, aivan kuin vuosi olisi vasta 1991. Autenttisuutta lisäävät myös kasettiformaatti ja skenepoliisien mieleen oleva, piirretty kansi.

Ensimmäisen demon tapaan myös tämäkään demo ei sinänsä luo mitään uutta, mutta se tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta ja siten parannukselta edeltäjäänsä. Biisejä on neljä, mutta ihan lyhimmästä päästä ne eivät ole. Jo heti aloitusbiisi Creation of Carnal Lust kellottaa yli seitsemän minuuttia. Stench of Decay on perusasioiden äärellä myös lainabiisiensä valitsemisen suhteen; neljäs ja viimeinen biisi on alunperin Abhorrencen mutta sittemmin myös Amorphisin tulkitsema  (ja tunnetummaksi tekemä) Vulgar Necrolatry. Oiva valinta, kun huomioi bändin vaikutteet suomalaisesta death metallista. Biisissä on muuten vierailevana tähtenä Abhorrencen alkuperäinen vokalisti Jukka Kolehmainen, joka ärjyi myös Amorphisin versiossa.

Toisin kuin Stench of Decayn edellinen cd-r-formaatissa julkaistu demo, niin Where Death and Decay Reign on julkaistu ainoastaan analogisissa formaateissa. Alkuperäinen kasettipainos käsitti 250 kappaletta ja saman vuoden lokakuussa ilmestynyt 12-tuumainen MLP-vinyylipainos (josta vastasivat yhteistyössä sekä Detest Records että Me Saco Un Ojo Records) puolestaan 500 kappaletta. Molemmat näistä painoksista ovat jo loppuunmyytyjä, eikä painosten loppuunmyymiseen kuulemma paljoa aikaa tuhrautunut.

Stench of Decay – S/T

Porissakin soitetaan metallia. Kovin harva bändi jaksaa minua innostaa, mutta sen valossa onkin ihmeellistä että tästä kaupungista tulee bändien lukumäärään suhteutettuna paljon perinteistä death metallia soittavia pumppuja. Näitä bändejä on ainakin kaksi, jotka molemmat ovat läheisissä yhteyksissä toisiinsa. Toinen on Ascended ja toinen on nyt käsiteltävä Stench of Decay. Näillä bändeillä on tyylilajinsa yhteistä myös yksi jäsen; Stench of Decayn basisti Tommi Sookari karjuu Ascendedissa.

Puhutaan nyt siitä Stench of Decaysta. Stench of Decay soittaa perinteitä kunnioittaen mädäntynyttä ja visvaista death metallia. Vaikuttavia bändejä tulee rapakon toiselta puolelta (Morbid Angel, Cannibal Corpse, Autopsy) mutta myös lähempää (Entombed, Dismember). Kaikkein eniten tässä kuitenkin kuulee suomalaisten death metal-bändien vaikutuksen. Nyt puhutaan sellaisista suomalaisista A-sarjan bändeistä kuten (vanhasta) Amorphisista, Abhorrencesta ja Adramelechista, mutta myös Demigodista, Funebresta ja Demilichista. Bändin juuret ovat hyvin osoitettavissa ja nyt kun asiaa tarkemmin ajatellaan, niin Porista ei 90-luvun alussa tullut montaa death metal-bändiä, jos ainuttakaan?

Stench of Decay julkaisi sen omaa nimeä kantavan debyyttidemon joulukuussa 2005, vain vuosi sen jälkeen kun bändi oli perustettu. Demolle oli laitettu neljä biisiä jotka möyrivät perinteisen skandidödön mätänevässä ruumiissa kuin pienet ruumismadot. Näin old school-dödö –demoksi plätylle on ruuvattu ihan hyvät ja kirkkaat soundit, itse asiassa genreä määritelleitä levyjä on taltioitu paskemmillakin soundeilla. Sopivaa mureutta löytyy ja sen vuoksi tätä kelpaa kuunnellakin. Biiseissäkään ei sinänsä ole mitään vikaa, tempo vaihtelee sekä kitaroista lähtee sekopäisiä vingutuksia ja kalmankatkuisia liidejä. Mutta biisit vain ovat kovin samanlaiset kuin monella muullakin bändillä, myös lopputulos on hieman tasapaksu ja persoonaton. Kyllä tätä ihan mielellään aikansa kuuntelee, mutta en oikein usko että kaivaisin tämän levyn kuunteluun kovinkaan usein jos sen edes omistaisin. Ceedeeärrää tehtiin sata kappaletta ja jokainen kappale oli numeroitu. En tietenkään omista kyseistä levynkäistä, jostain syystä koko julkaisu meni minulta täysin ohi silloin kun se julkaistiin.