Refused – The Shape of Punk to Come

refused_shapeUumajan kenties tärkein punk-yhtye Refused ehti seitsenvuotisen historiansa aikana jättää vahvan jäljen hardcoreen. Tokihan moni 80-luvun alussa soittaneista pioneeribändeistä osa oli kasassa parhaimmillaan vain pari vuotta, mutta 90-luvulla bändien oli hankalampaa lähteä enää muuttamaan hyväksi havaitsemaansa genreä. Yritys oli silti kova, ja Refused siinä jossain määrin onnistuikin.

Enemmän Refusedissa kuuluu Fugazi kuin Minor Threat. Refusedin musiikki on helpoimmin kategorisoitavissa post-hardcoreksi ja taidepunkiksi, ja uumajalaisbändi on tosiaan käyttänyt noita käyttäjilleen melko sallivia raameja ronskisti hyväkseen. Refused tekee siis mitä lystää. Jotkin teknoelementit saavat kuulijan höristelemään korviaan. “Kuulinko juuri oikein?” Refused laittaa punkin konventioita uuteen uskoon, vaikka itsellänikin kesti melko kauan saada levystä mitään otetta. Sitten kun ote oli saatu, se lipesi, mutta sain siitä taas kiinni. Yhtyeen ennakkoluuloton kokeilunhalu oli ihailtavaa.

The Shape of Punk to Come on vähintään yhtä vihattu kuin se on rakastettukin. Refused sai paskaa niskaansa tekotaiteellisuudesta, indie-skenen kanssa veljeilystä ja punkin päälle kusemisesta. Jälkimmäisen kohdan suhteen Refusedin vihaajat eivät tosin voineet mennä pahemmin metsään: bändihän on ehdottoman punk. Se tekee mitä haluaa omilla ehdoillaan, vaikka se nyt provosoikin punk-establishmenttiä kuin varsinaista establishmenttia. Tosin samalla Refused meni sohimaan omia perustuksiaan, kun bändin hajotessa kaikki halusivat viedä bändiä eri suuntiin. Refused ei siis itsekään tiennyt, mitä tarkalleen ottaen halusi.

Ainakin toistaiseksi albumin nimi on ollut valheellinen. Punk on pysynyt jokseenkin ennallaan, ja oikeastaan Refusedilta kuulostavia bändejä ilmaantuu bändikartalle edelleen melko vähän. Refused ei ihan punkkia määritellyt uudestaan, mutta määritteli kyllä modernin post-hardcoren suuntaviivoja melko tehokkaasti. The Shape of Punk to Come myös jäi Refusedin joutsenlauluksi, bändi kun hajosi kesken sitä promotoineen jenkkirundin.

“Refused are fucking dead.”

Kohokohdat: Summerholiday Vs. Punkroutine, Refused Are Fucking Dead, The Shape of Punk to Come

Embrace – S/t

embraceIan MacKayen myöhemmät vaiheet, osa Embrace. Embrace oli lyhytikäinen bändi Washington DC-skenestä, Embrace ei ollut kasassa edes vuotta, mutta sai se sinä aikana sentään pitkäsoittonsa tehtyä, joka taisi kuitenkin nähdä päivänvalonkin vasta sen jälkeen kun bändi oli jo lopettu. Tosin tämäkin eponyymi pitkäsoitto koostuu kahden erillisen äänityssession sadosta

Embrace oli myös Rites of Springin kanssa niitä ensimmäisiä bändejä joihin liitetty termi “emo”, tosin tässä tapauksessa yhteydessä “emotional hardcore”. MacKayehan ei ole tästä nimityksestä pitänyt, ja jo kauan ennen kuin emolla tarkoitettiin väärinpäin olevia tukkia ja teiniangstia. No, minä näkisin tuon termin hyvin osuvana. Jos pelkästään MacKayen Minor Threatin jälkeisiin bändeihin Egg Huntiin ja Fugaziin verrataan, niin Embrace oli selvästi “helpompaa” kamaa. Biisirakenteet olivat melko perinteistä punkkia ja hardcorea, mitä nyt sävellyksissä on tilaa bändin jäsenille myös improvisoida. Kitarahan ei ole homman keskiössä ainakaan tuotannollisesti, mutta silti kitaristi Mark Hamptonin monipuolinen ja taiturimainen työskentely kuusikielisen parissa on yksi kiinnostavimmista jutuista tällä levyllä. Varsinainen “emoilu” kuitenkin syntyy melko alavireisestä tunnelmasta ja mollivoittoisesta melodisuudesta. Ei albumi ole kylläkään mitenkään erityisen angstinen sen enempää kuin mikään muukaan DC-skenen (post-)hardcorelevy.

Embrace on levynä kyllä sangen toimiva, oli kyse sitten kokonaisvaltaisesta tunnelmasta tai yksittäisistä biiseistä. Tässähän on sen verran hyviä biisejä että kukin niistä voisi toimia vallan mainiosti myös kokonaisuudesta irrotettuna. Ja mitä tulee kaksissa eri sessioissa äänittämiseen, niin levyn kolme viimeistä biisiä on taltioitu eri aikaan ja tuon vaihdoksen huomaa lähinnä vain soundeista, ei mistään muusta. Nämä jäpikät selvästi tiesivät mitä olivat tekemässä..

Kohokohdat: Dance of Days, No More Pain, Can’t Forgive, Money

Shatterhand / Cigarette Crossfire – Split

Kun Cigarette Crossfire rävähti vuodenvaihteessa 2010/2011 ilmoille, bändin ensimmäinen seiskatuumainen tuntui (syystäkin) olevan kovimpia juttuja melodisen punkin ja hardcoren rintamilla. Samoihin aikoihin oli kylläkin tullut myös splitti skottibändi Shatterhandin kanssa, ja siitäkin kyllä puhuttiin muttei sitä koskaan näkynyt missään. Sain itse hankittua tämän splitin vasta reilun vuoden myöhässä, sen jälkeen kun Cigarette Crossfire oli julkaissut jo ensimmäisen pitkäsoittonsa ja minäkin olin ehtinyt haastatella bändiä

Cigarette Crossfiren puolella on yksi kappale, Force-Fed. Kyseinen kappale lataa suoraan tauluun ja sinkoutuu omissa kirjoissani suoraan Cigarette Crossfiren kovimpien biisien joukkoon. Ehkäpä kaikkein kovimmaksi, jopa. Tämä on äänitetty samoissa sessioissa kuin ne seiskankin biisit, mitä nyt tämä pieksee ne kaikki. Jopa Man’s Best Friendin, ja se on jo todella tiukka suoritus. Eipä minulla tästä biisistä nyt muuta. Kokekaa se itse. Tämä splitti on siis hankinnan arvoinen jo pelkästään Cigarette Crossfiren puolen takia.

Mutta jotta tämä teksti ei menisi pelkästään Cigarette Crossfiren hehkuttamiseksi, niin pitääpä kehua Shatterhandiakin. Itselleni tämä splitti oli ensimmäinen (ja itse asiassa ainoa) kanava jota kautta pääsin koko bändiä kuulemaan. 90-luvulla perustettu bändi alkaa olemaan piakkoin jo veteraaniasemassa, onhan bändi julkaissut jo tukun levyjä. Cigarette Crossfirelle tuli siis ainutlaatuinen tilaisuus päästä samalle levylle bändin kanssa, varsinkin jos se voitti puolelleen myös joitakin Shatterhandin faneja. Shatterhand soi yhtä melankolisesti kuin splitin suomibändikin, joten bändit sopivat toisilleen erittäin hyvin. Samoja vaikutteitahan (Hot Water Music, Leatherface jne.) on molemmilla bändeillä.

Tänään Cigarette Crossfire esiintyy Vastavirta-klubilla lämppäämässä Shatterhandin maanmiehiä The Amistadia. Tätä keikkaa olen odottanut. Ämyrockin Cigarette-keikka jäi tyystin välistä, mutta nyt on torstai ja MINÄ PÄÄSEN VIHDOIN JA VIIMEIN KATSOMAAN ARKIKEIKKAA VASTAVIRRALLE! I FEEL LIKE TAMPERE!

Ps. Pitäisiköhän kuunnella joskus jotain muutakin?

Frivolvol – Blades of Steel

Omissa kirjoissani post-hardcoren, mathcoren ja screamon pareissa pitkää duunia tehnyt Frivolvol on jäänyt aina hieman väliinputoajaksi. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen kolma studioalbumi Blades of Steel (2009) osoittautui edeltäjänsä tavoin varsin hyväksi tapaukseksi.

Heti alkuun pistin merkille, että yhtä aggressiivinen Blades of Steel ei kyllä ole kuin edeltäjänsä Who Needs Maps When We Got Time (2008), vaikka vokalisti Jussin ääni antaisikin juuri sopivat aseet sellaiselle tarkoitukselle. Tosin en siltikään sano, etteikö Blades of Steelistä aggressiota puuttuisi. Sitähän levyllä kyllä on hyvinkin reilusti, muuallakin kuin lauluäänessä. Sen lisäksi Frivolvolin sätkiminen on vähintään ADHD-luokituksen mukaista, neuroottista potkimista ja munillemonottelua.

Blades of Steel on tietyllä tavalla melko anteeksi antamaton levytys. Tokihan monet muutkin levyt ovat sellaisia, että jos niille ei anna kunnolla huomiota niin ne eivät kuulosta miltään. Blades of Steelin kohdalla tuo asetelma vain korostuu, mutta kun Frivolvolille antaakin sitten enemmän aikaa, alkaa se kuulostamaan jo joltain. Tosin levy ei jaksa täysin samalla höökällä vetäistä koko aikaa, vaan Blade of Steel jää hieman epätasapainoiseksi tapaukseksi. Loppupää albumista ei puhuttele samalla tavalla kuin alku.

Kappaleiden nimet ovat hyvin perusmittaisia, sisältäen 2-3 sanaa per nimi. Paitsi kappale kolme viidellä sanalla ja kappale viisi, jonka nimestä “Someone Wrote That We Only Use Long Song Names Because It’s Fashionable And Trendy” voi jokainen laskea kirjaimet itse ja miettiä samalla, mihin nimi mahtaa viitata.

Kohokohdat: Lost on Thoughts, Blades of Steel, Punch Out, We Are One

DWNSTRS. 16.3.2012 @ Monttu, Pori

Bändi nimeltä DWNSTRS paikassa nimeltä Monttu. Sinänsä loogista. Takana oli pitkä työpäivä ja edessä suhteellisen aikainen herätys lyhyehkön Tampereen reissun (tiedän, elämäni on duunin ja opinnäytetyön lisäksi yhtä Tampereella puljaamista), joten ajatuksenani ei ollut lähteä bailaamaan tai “radalla”. Niin kuin äärimmäisen harvakseltaan edes on. Tulen aina keikoille kuuntelemaan musiikkia, ja niin tein nytkin. Mutta heti kun seuraavaksi selostetun insidentin jälkeen pääsin baaritiskille, tilasin yhden (1) Karhu-olutta sisältäneen oluttuopin, tilavuudeltaan 0,6 litraa.

Aluksi soitti bändi nimeltä Le Dommage, jonka olin ehtinyt nähdä muutamaa viikkoa aikaisemmin Bar Kinossa. Tämäkin bändi kiinnosti nähdä, mutta tulin Monttuun “vähän” myöhemmin varustettuna sillä ajatuksella, “ettei siellä kumminkaan kukaan soita ennen kahtatoista”. Se oli noin puoli yksi, kun jumituin narikkaan sinne jämähtäneiden junttien kanssa, jotka arpoivat tulivatko sisälle vai eivät ja nurisivat vielä henkilökunnalle eteispalvelumaksuista. No, onneksi heidänkin sisäänpääsymaksuilla kustannetaan bändien keikkaliksoja. Tätä ihmiskunnan kermaa tuntui muutenkin olevan Montussa tavanomaista enemmän. Mutta kumma kyllä, väki väheni kun DWNSTRS pääsi aloittamaan.

Taisi ignorantteja juntteja hatuttaa DWNSTRS:n kitaristin korkea ääni. Hänhän ei kylläkään ollut päävokaalivastuussa, mutta silti Montussa tuntui olevan paljon väljempää kuin hetkeä aiemmin. Mutta samalla itse yllätyin yhtyeen ulkonäöstä, vaikkei siinä mitään erityisen kummallista – saati yllättymisen arvoista – ollut. Muistan nähneeni bändistä kyllä promokuvan aiemmin, mutta se oli vähemmän karvaisempi, enemmän ruutupaitaisempi ja enempi hipsterimpi. Saatan kyllä muistaa ihan väärinkin, mutta tämä olikin ensimmäinen kerta kun näen DWNSTRSin yhtään missään, oli bändin nimi sitten DWNSTRS tai Downstairs.

Tällä hetkellä syynissä on tuore Ghost Memoir –plätty, joka onkin tuoreinta kuulemaani DWNSTRS:ia sitten Downstairs-nimellä tehdyn Oh Fatherin (2008). Joko olen kuunnellut levyni huonosti tai sitten bändillä on livenä ihan eri meininki kuin levyllä, koska Ghost Memoirin DWNSTRS ja Montussa esiintynyt bändi eivät oikein kohtaa toisiaan noin intensiteetin tasolla. Hyvä keikka, mutta yleisön urpoilun takia minulla oli hankaluuksia jäädä katsomaan keikkaa loppuun asti.

Sopivasti tässä vaiheessa se aiemmin ostamani tuoppi olikin jo tyhjä. Iskin sen pöydälle jotakuinkin samaan aikaan kun bändi iski töpselit soittimistaan irti ja lähdin jatkamaan matkaa. Jälleen juntit aiheuttivat harmia narikassa, kun yksi yritti kiilata edelle. Ei onnistunut. DWNSTRS:n encoreja en jäänyt odottelemaan, mutta tällä yleisöllä (jos sitä voidaan niiltä osin yleisöksi kutsua) en ihmettele jos perussetin jälkeen ei olisi enää mitään tullut. Ehkä joskus toiste, paremmalla onnella?

Kuvia en ottanut, koska jätin kameran tarkoituksella kotiin. Voitteko kuvitella?

Ps. Juntit, haistakaa paska.

Envy – A Dead Sinking Story

Rahakateus. Autokateus. Levykateus. Peniskateus. Kateuskateus. Oli syy kateudelle ja sanan ylimalkaiselle viljelemiselle syy mikä tahansa, voi kateus saada järisyttäviäkin mittasuhteita. Tämän huomasivat japanilaiset jo 90-luvun alussa, kun kateus oli muuttanut nämä ihmiset ensin vihreiksi ja lopulta ihan mustiksi.

Vuoteen 2003 kateutta oli ollut ilmassa jo yli kymmenen vuotta ja bändin väri oli viimeistään muuttunut mustaksi. Japanin Envy julkaisi tällöin albuminsa A Dead Sinking Story, ja mustuutta on toki pursuillut maan rajojen ulkopuolellekin. Esimerkiksi täällä kylmän Pohjolan perukoilla Envy tekee itsensä tykö varsinkin näin talvikuukausina. Ja samalla herää kateus etelän kansoja kohtaan, joiden ei tarvitse pukeutua erityisen lämpimästi ja raaputella autonlaseja.

Post-rockin ja post-hardcoren keinoilla kiukutteleva Envy tekee tosiaankin hyvin raskassoutuista ja synkkää musiikkia. Välillä hidastelevaa ja fiilistelevämpää, välillä runnovaa ja vihaista, tosin vähän sellaisella itkupotkuraivari-otteella tehtynä. Screamosta on lainattu räkäinen ja raakkuva laulutyyli, joka ei mielestäni läheskään aina tunnut albumille sopivalta. Musertaviin kohtiin se toki sopii, muttei juuri hiljaisempaan fiilistelyyn. Puhesamplet hieman tasapainottavat, mutta pitemmän päälle yksitoikkoinen huutaminen alkaa jo rasittamaan. Se eikuitenkaan romuta muuten hyvin korkeatasoiseksikin luokiteltavaa ahdistelua. Toisaalta A Dead Sinking Story on nimittäin hieman venytetyn ja ylipitkänkin tuntuinen, kun sanomasta olisi kieltämättä tullut tehokkaampi vaikka 45-minuuttiseksi rullaksi käärittynä. Itse havaitsin levyn vaikuttavan paperilla todella pitkäveteiseltä ja yksitotiselta, mutta silti Envy tarjosi hyvin paljon lohtua synkkään talvipäivään, jona ei tapahtunut mitään erikoista.

Sydämeni ei kuitenkaan särkynyt A Dead Sinking Storyn voimasta eikä myöskään eheytynyt. A Dead Sinking Story voi olla hyvinkin kaavamainenkin levy, mutta parhaimpina hetkinään A Dead Sinking Story on hyvinkin vaikuttava ja jylhä levy. En tiedä mistä johtuu, mutta masistelu kuulostaa lähes aina hyvältä, vaikka kotona olisivatkin asiat kunnossa.

Kohokohdat: Distress of Ignorance, Color of Fetters, Reasons and Oblivion, A Will Remains In The Ashes

Frivolvol – Who Needs Maps When We Got Time?

Vuonna 2008 kuultiin jälleen tamperelaisesta Frivolvolista muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen. Frivolvol oli tuossa välissä kutistunut viisikosta nelikoksi myös Abduktiosta tutun Mikko Suikkasen lähdettyä bändistä. Bändin kokoonpano oli hieman muuttunut, mutta niin oli hieman musiikkikin.

Minulla kesti aika kauan ennen kuin pääsin Frivolvolin vinksahtaneeseen maailmaan sisälle. Yksi syy oli tähän laulaja, joka on kylläkin mies (ja nimeltään Jussi) vaikkei sitä hänen äänestään päätellen ihan heti uskoisi. Kaverin korkealta viilettävä ja viiltävän ärsyttävä (ja jopa hänen omastakin mielestään tyylitajuton), silloin tällöin myös maukuva ääni on jakanut mielipiteitä tähän asti ja jakaa niitä edelleen. Toisaalta kaverin ääni sopii tähän kaikkeen hallittuun sekasotkuun ja kakofoniaan joka vaatii jo muutenkin hieman kypsyttelyä.

Mitä Who Needs Maps When We Got Time? sitten on? Ainakin se on kikkailevaa, poukkoilevaa, ehkä jopa hieman metallistakin modernia hardcorea. Frivolvoliin on myöskin liitetty mathcore- ja screamo-termit enkä ala kieltämään etteivätkö nuo termit sopisi kuvaamaan Frivolvolin kaoottista rytkettä. Frivolvol räimii kuin kiimainen hirvi jopa kolmen vartin ajan, mikä on ehkä liikaa kun huomioidaan miten keskittymishäiriöistä harkkorea Frivolvoltti tuuttaa. Se ei toisaalta koidu levyn kohtaloksi vaan pikemminkin se, ettei kokonaisuus pysy ihan loppuun asti kasassa.

Aloitusbiisi Out Come the Knives on yksinkertaisesti komeaa kuultavaa. Satellite Kids ja Take It From the Beginning ovat myös hyviä biisejä. A-puolen päättää Nightmare Before Friendship-fiilistely, joten B-puolen aloitus tuntuukin sen valossa täysin päinvastaiselta ja äkkiväärältä: B-puolen siis aloittaa levyn suoraviivaisin ja brutaalein biisi; No Money, No Worries, josta on promovideokin tehty. Tuon jälkeen tuleekin vain pari biisiä, joiden jälkeen saadaan viimeiseksi nimibiisi, joka on instrumentaali ja sen lisäksi lohkaisee kolmasosan koko levyn pituudesta. Levyllä on ehdottomasti hyviä biisejä, mutta toisaalta sitä vaivaa lievä epätasaisuus. Kaikki kovimmat biisit tuntuvat olevan A-puolella ja viimeistään Akilleen kantapääksi osoittautuva nimibiisieepos tyrehdyttää mielenkiinnon loppulevyä kohtaan. Lienee sanomattakin selvää, että ihan jokapäiväiseen jokatilanteen kuunteluun levyä on vaikea mieltää?

Kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan helvetin hienot. Tosin tuo kuviointi muistuttaa hieman jotain kämästä tapettia, mikä osaltaan saa sen minun silmissäni näyttämään hyvältä. Ja kertookohan tämä kuvaus itse levystä vai pelkästään minun kierosta ajatusmaailmastani? Lammas Zinen (jo vuonna 2008 tehtyyn) arvioon tästä.

Kohokohdat: Out Come the Knives, Satellite Kids, Take It From the Beginning

Life Giving Waters – Almost There…

Laskentatavasta riippuen Life Giving Watersin joko ensimmäinen (ja ainoa) albumi tai toinen albumi – jos Minor Disaster lasketaan albumiksi – Almost There… ilmestyi talvella 2009. Itse plokkasin albumin vasta kesälomani kunniaksi kesäkuun alussa. Tuolloin jo tiesin, että elämässäni olisi edessä melko suuri muutos: tulisin muuttamaan Hämeenlinnasta Poriin. Kaupungin vaihtaminen on aina iso askel, varsinkin jos on asunut kotikaupungissaan koko siihenastisen ikänsä. Tuohon aikaan kuuntelin ties kuinka montaa levyä, mutta Life Giving Watersin Almost There… on niitä jotka erityisesti jäivät mieleeni.

Itselleni Almost There… on henkilökohtaisella tasolla melko tärkeä. Se ei ehkä ole musiikillisesti täydellisin mahdollinen, mutta se osui oman elämäni murroskohtaan, jolloin se oli mukana kun sitä tarvitsin. Seuraavana syksynä se soi monen monituista kertaa illan viimeisenä levynä ennen yöpuulle siirtymistä. Henkilökohtaisesta merkityksestä huolimatta koen silti olevani kykenevä näkemään metsän puilta ja Almost There…:n pienine vikoineenkin, sellaisena kuin se on.

Albumin tekoprosessi oli pitkä, alkaen joulukuusta 2007 ja päättyen lokakuuhun 2008. Tämä ei varsinaisesti näy lopputuloksesta, sillä kokonaisuus on yllättävän tasainen, mutta siihen kuuluvat selkeästi omat kohokohtansa. Varsinkin albumin ensimmäinen puolisko on täyttä timangia. Hittejä tippuu toisensa perään, mutta noin 26-minuuttisen albumin loppua kohden tahti hieman tasaantuu.

Life Giving Watersin moderni hardcore on ehkä sellaista musiikkia, jota en ihan päivittäin kuuntele. Osittain siksi Almost There… varmaan positiivisesti yllättikin. Vokalistin puhtaan laulun ja kärinän välillä poukkoileva ulosanti ei tosin ihan aina kulje käsi kädessä musiikillisten linjausten kanssa, ja totta puhuen vokaalipuoli tökkiikin välillä. Onneksi ei kuitenkaan merkittävästi. Albumin yleissävy taas on synkkä ja haikea, muttei kuitenkaan ylettömän synkkä. Vedet ovat mustia, mutta ranta on näkyvissä. Tai kenties pienenä optimistina haluan ajatella albumin sielunmaiseman sellaiseksi. Olen tosin kuunnellut albumin lähes puhki, joten kovin usein en sitä enää laita soimaan. Silloin tällöin se kuitenkin päätyy soittimeen, ihan vain vanhojen aikojen kunniaksi. Almost There… niin missä? Onnessa? Puolimatkassa sinne? Ja minne olen edes menossa?

Vielä saman vuoden aikana Life Giving Waters ilmoitti lopettavansa. Otin uutisen surulla vastaan.

Kenelle: Itselleni.
Miksi: Henk. koht. syyt. Kaipa tämä ihan post-hardcoren fanit voivat kuunnella.
Kohokohdat: Cradles of Content, Theme for Starving, Loose Lips; Sink Ships, Fool’s Errand