Kim Phuc – Copsucker

kim_copKaikkihan tietävät sen valokuvan Vietnamin sodasta, jossa on alaston tyttö juoksemassa kameraa kohti tuli kirjaimellisesti hännän alla, kun tämän kotikylään on viskattu litrakaupalla napalmia? Kuinka moni tietää kyseisen tytön olleen/olevan nimeltään Phan Thị Kim Phúc? Kuinka moni tiesi Yhdysvaltojen Pittsburghissa toimineen bändin Kim Phucin olemassaolosta?

Kim Phuc oli mielestäni järkevä bändi, ainakin mitä tulee sen ainoaksi jääneeseen pitkäsoittoon “Copsucker” (2011) uskominen. Kim Phucin soundi pohjaa noise rockille, mutta taustalla on vähän post-punkimpi pohjavire. Jos mennään verrokkibändeihin, niin ulkomaanelävistä Shellac on lähellä, suomibändeistä taas Sokea Piste menee Kim Phucia lähimmäksi. Kim Phucin soundi oli periaatteessa luotaantyöntävä ja ilkeä, mutta kuitenkin samalla tavalla houkutteleva ja mukaansa tempaava kuin tässä mainituilla referenssibändeillä. Albumin sounditeknisellä puolella hommat toimivat, ja “Copsucker” on samanaikaisesti sekä väkivaltainen että miellyttävältä kuulostava äänite.

Kim Phuc sai “Copsuckerista” hyvinkin innostavan äänitteen, jonka raidoilta kuuluvat erinäiset tukahtuneisuuden ja ahdistuneisuuden tunteet. Albumin biisit toimivat vallan mainiosti yksitellenkin, mutta todelliset kyntensä ne saavat näytettyä vasta osana myrskyävää kokonaisuutta. Jos jotain tästä nyt pitää kritisoida, niin “Copsucker” tuntuu päättyvän turhan nopeasti. A-puolikin pääsee finaaliin juuri kun se vasta alkaa toimiakin täysillä. Tolkuton levy, jossa kuitenkin on joku tolkku.

Tämä bändihän terminoi jo oman olemassaolonsa, joten ei kannata elätellä että pääsisi kuulemaan tätä möykkää esimerkiksi livenä. Harmi. Levyä voi kuitenkin kuulostella täällä.

Kohokohdat: Equinox, Prostitute, Weird Skies, Wormwood Star

Maailmanloppu – Musta ovi / Enää kiväärit laulaa

maailmanloppu_mustaSössötän tästä EP:stä ehkä myöhään, mutta parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eiköstävaan? Maailmanlopun ensimmäinen seiskatuumainen, eli kahden biisin single Musta ovi / Enää kiväärit laulaa on tätä kirjoittaessa likipitäen loppuunmyyty lähes (?) joka paikasta, mukaan lukien allekirjoittaneen distrosta. Maailmanloppu nousi yhdeksi suomalaisen punk/hardcore-skenen seuratuimmista nimistä nimenomaan tuoreella mutta perinteitä kunnioittavalla tulkinnallaan 80-lukulaisesta hardcoresta. Varsinkin siihen nähden tämän singlen post-punk –painotteisuus saattoi silti tulla yllätyksenä, vaikka bändillä on ollut post-punkimpia biisejä aina, jopa sillä LP:llä.

Koska kyseessä on single, niin biisejä on kaksi. Avauskipaleena on Musta ovi, joka on oma suosikkikappaleeni koko bändiltä, ja jo pelkästään tästä lystistä maksaisi vitosen. Ennen tämän singlen julkaisua tyytyminen oli joko yhteen Youtubeen ladattuun keikkatallenteeseen tai konkreettiseen livetilanteeseen, ja joka keikalla bändi ei kuitenkaan ole kappaletta soittanut (itse asiassa olen tainnut kuulla bändin soittavan biisiä viimeksi Puntalassa 2012). Keikalla tämä veto vaikutti reilusti raaemmalta ja d-beatimmältä kuin nyt levyltä kuunneltuna. Biisissä on nyt enempi post-punkimpaa vibaa, ja vaikka olisin arvostanutkin tylympää tulkintaa siitä, pidän tästäkin versiosta todella paljon. Ne ovat ne nuo riffit! Enää kiväärit laulaa on sitten jo lähtökohtaisestikin reilusti post-punkimpi biisi, aina kitarariffejä ja rumpukomppeja myöten. Keikkaseteissä tämä biisi on tainnut tulla Mustan oven tilalle, ja vaikka en pidäkään sitä yhtä kovana biisinä, niin se on silti parhaita mitä Maailmanloppu on tehnyt.

Loppukaneettina siis sanottakoon, että molemmat tämän sinkun biiseistä ovat erittäin hyviä biisejä. Ne sopivat toisilleen, mutta ovat keskenään kuitenkin riittävän erilaisia. Ehkä joku voisi sanoakin etteivät ne edes jyrää toistensa yli. En suostu näkemään tässä sinkulassa mitään vikoja. Suosittelen.

Killing Joke – Hosannas From the Basements of Hell

Olen ottanut myöhempien aikojen Killing Jokea vähän vaihtelevalla innolla haltuun. Esimerkiksi Hosannas From the Basements of Hell on niitä viimeisiä Killing Joke-levyjä joita olen kuullut, vaikka muistan kyllä mikä kuhina siitä seurasi kun bändi julkaisi tämän albumin. Tältä odoteltiin paljon, ja lupauksia myös lunasteltiin hyvin.

Levyn Killing Joke äänitti tsekkiläisessä kellarissa käyttäen analogista 70-luvun laitteistoa, vaikkei sitä käytännössä ihan heti uskoisi. Killing Joke soi ja kuulostaa ihan 2000-lukulaiselta, vaikka äänityslaitteisto olisi mikä. Yksi askel vielä, niin meillä on Absolute Dissent. Meininki tällä levyllä on keskivertoa Killing Joke-levyä apokalyptisempi, ja se on paljon sanottu se. Tästä levystä oikeasti kuuluu se ettei siellä kellarissa ollut kaksiset oltavat.

Hosannas From the Basements of Hell on edeltäjäänsä Killing Jokea (2002) – jolle en koskaan lämmennyt –stabiilimpi mutta rujompi tuotos. Geordien riffittely on liki metallista ja Jaz Colemanin huuto liki messuavaa. Hypnoottinen Hosannas From the Basements of Hell on synkkä ja äärimmäisen väkivaltainen levy, mutta silti vapautunut. Tuskinpa se kellari edelleenkään mikään viiden tähden hotelli oli, mutta ilmapiiri oli ainakin sellainen että Killing Joke sai tehtyä siellä erittäin hyvän levy, yhden parhaimmistaan sitten 80-luvun. Erityisesti hypnoottista ilmapiiriä pitää arvostaa, sillä yhtye pystyi näemmä luomaan yllättävänkin vähäisillä vaihteluilla kulkevaa musiikkia ilman, että lopputulos olisi kuulostanut millään tavalla väkinäiseltä.

Toki albumiin liittyy yksi ikävämpikin aspekti, sillä albumi jäi myös Paul Ravenin viimeiseksi Killing Joke-levyksi tämän menehdyttyä lokakuussa 2007.

Kohokohdat: This Tribal Antidote, Hosannas From the Basements of Hell, Majestic, The Lightbringer

Killing Joke – S/T

killingjokeYritin päästä alunperin Killing Jokeen sisällä noin kymmenisen vuotta sitten, kun yhtye julkaisi ensimmäisen uutta materiaalia sisältäneen studioalbuminsa sitten 90-luvun. Vuonna 2003 Killing Joke lähestyi kansaa uudella studioalbumilla, joka oli jätetty erikseen nimeämättä. Kokoonpanona olivat Jaz Coleman laulussa, Geordie Walker kitarassa ja bassoa soittivat sekä Walker, Paul Raven että alkuperäisbasisti Youth. Jokerina heitettiin sessiopohjaisesti rumpujen taakse vielä muuan Dave Grohl, jonka tausta toki herättteli epäilyksiä, mutta joka sopi Killing Jokeen lopulta aika hyvin (ja kyllähän Grohl ns. “payasi duessit” viimeistään seuraavana vuonna Probot-projektinsa myötä).

Koetin itse päästä Killing Jokeen sisälle nimenomaan tämän levyn kautta, mutta eihän siitä mitään tullut. Se johtuu lähinnä albumin hankalasta aloituksesta, ja varsinkin kappaleesta The Death & Resurrection Show. Jaz mölyää ja messuaa ja biisissä on melko ihmeellinen rytmitys. Ei mikään ihme etten saanut tästä aluksi juuri mitään irti. Nyt vasta kymmenen vuotta myöhemmin kun olen päässyt Killing Jokeen paremmin sisälle muiden levyjen kautta olen alkanut saada jotain kicksejä tästäkin levystä. Onhan tässä joitakin hyviä biisejä ja kokonaisuutenakin albumi on ihan järkevä. Tällä samalla linjalla Killing Joke on jatkanut tähän päivään asti, vaikka sen levytystahti onkin verrattain hidas jos verrataan 80-luvun psykoottisiin vuosiin.

Levyn nimi (tai sen puute) on kyllä ihan kuvaava ja albumi muutenkin maalaa ihan realistista kuvaa 2000-luvulle astuneesta Killing Jokesta, mutta en lähtisi suosittelemaan tätä sellaiselle ihmiselle joka vasta haluaa tutustua Killing Jokeen. Siihen kannattaa käyttää mieluummin niitä 80-luvun levyjä, ja uudemmista ennemmin ehkä Absolute Dissentiä (2010).

Kohokohdat: Asteroid, Implant, Dark Forces

Kuudes Silmä – S/t

kusaritPost-punk alkaa olla nykyään kovassa kurssissa jopa punkkipiireissä. Ei vielä muutama vuosi sitten post-punkin kanssa flirttailevia bändejä juuri ollut, eikä niitä nytkään ole kuin vain kourallinen, mutta määrä on silti kasvussa. Tämä teksti on taas syntynyt siitä, kun lauma helsinkiläisiä punkkareita (tai heitä tässä on ainakin kaksi) pisti pystyyn Kuudennen Silmän, jonka nimikin laittaa kättä lippaan parillekin 80-luvulla toimineen esikuvansa kunniaksi.

Aina kolisevaa tuotantoa myöten Kuudes Silmä hönkii 80-luvun huuruja. Bändissä on synatkin, ja se taitaa olla ainoa instrumentti jota ei kohdella erityisen väkivaltaisesti. Muutenhan tässä bändissä on vain lyömäsoittimia, vaikka osassa niistä onkin kielet. Kertonee jotain Kuudennen Silmän olemuksesta? Tässähän muuten laulaa Cigarette Crossfiressa laulanut Jere. Mies kylläkin vetää tällä levyllä ihan eri tyylillä ja kielellä kuin röökikettujen kanssa, ja itse en edes tajunnut miehen olevan sama kuin vasta myöhemmin. Laulaminenhan on tosin tässä yhteydessä enemmänkin “epätoivoista huutamista tyhjässä ja pimeässä huoneessa” –osastoa, enemmän malliin Musta Paraati kuin esimerkiksi post-punk Ratsia. Kuudennessa Silmässä ei ole kuitenkaan edellämainittujen bändien tai Syksyn, Kuudennen Tunnin tai Silmien suorasta kopioimisesta kyse. Yhtyeellä ovat selkeät esikuvansa ja sieltä sun täältä toki kopioidaan, muttei Kuudetta Silmää kehtaa sanoa minkään bändin kopioksikaan. Oma soundi on siis löytynyt, ja kaikessa ummehtavuudessaan se on perin raikkaan kuuloista.

Tällä levyllähän on kolme biisiä, jotka ovat kaikki kyllä erittäin päteviä ja toimivia! Kohokohdaksi tosin listasin silti vain yhden veisun, tällä kertaa. Saa nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa.

Kohokohdat: Ääni kadulta

SS-20 – Freddy

ss20freddyFreddy on komea ja menestyvä kaveri. Freddy on elämysmatkailija, joka tykkää kikkailla viidakossa. Freddy tykkää keskittymiskykynsä lamaannuttamisesta, ja siksi Freddyn tulevaisuudennäkymät eivät olleetkaan järin ruusuiset. Freddyllä meni ainakin vuonna 1988 lujaa, meneeköhän enää?

Tässä lähtökohdat, jotka sävelsin omasta päästäni ranskalaisen SS-20:n Freddy—nimisen EP:n kansikuvasta. Päädyin ihan itse jopa ostamaan tämän seiskatuumaisen, kun joskus vuosia sitten ostin summanmutikassa SS-20:n ja saksalaisen Momido7:n tekemän splittiseiskan tietämättä etukäteen millaisesta musiikista on yleensä kyse. No, yllätyin positiivisesti.

SS-20 ei ole punkiksi kovinkaan suoraa. Yhtye lienee jossain siellä anarkopunkin ja post punkin välimaastossa, sillä lähes jokainen bändin suoltama biisi perustuu melankoliselle yleisilmeelle ja sadepäiväriffeille. En erityisesti pidä ranskankielestä, mutta tällaisessa musiikissa se yleensä toimii… ainakin A-puolella. Freddy on biisinä monella tasolla toimiva, mutta B-puolen biisit eivät samalle tasolle yllä. Coke et cola kaatuu ärsyttävään taustalaulumelodiaan ja Heureux taas kuulostaa joltain helkutin huonolta mambolta. Eli hieman kaksijakoinen vaikutelma tästä kyllä jää. Ehkäpä bändi ei ollut täysin varma mitä haluaisi musiikillisesti viestiä, tai sitten sen juuri tekikin sitä mitä halusi, muiden mielipiteistä piittaamatta? Siitäkin huolimatta, ettei lopputulos kuulosta MINUN mielestäni järin kaksiselta.

Tätä kirjoittaessa levyhyllyssäni on ollut nyt hetken aikaa myös Momido7:n LP. Sattumaako?

Kohokohdat: Freddy

The Estranged – The Subliminal Man

estrangedViime syksyn uusi suosikkibändini The Estranged julkaisi toisenkin albumin. Vuonna 2010 ilmestyi The Subliminal Man, kolmen portlandilaisen miehen yhteisen vision hedelämänä. The Subliminal Man ei dramaattisesti eroa edeltäjästään, kahta vuotta aiemmin julkaistusta Static Thoughts –albumista. Levyä ei ole siltikään tehty Static Thoughtsin hiilikopioksi, vaan albumi seisoi omilla jaloillaa. Debyytillä tuttuja elementtejä oli viety vähän eteenpäin ja jalostettu, jolloin tuloksena oli entistä jylhempää ja kaikin puolin paremmin laadittua musiikkia. Kuten debyytilläkin, oli The Estrangedin soundin pohjana melodinen punk vahvoilla post-punk -vaikutteilla

Tässä on hyvin pitkälti niitä biisejä, joiden takia koko The Estranged alkoi bändinä ylipäätään kiinnostamaan. Suurin ero Static Thoughtsiin liittyykin juuri nimenomaan biiseihin; Static Thoughtsia sai kieputtaa hetken ennen kuin se alkoi kolisemaan, siinä missä The Subliminal Man puolestaan oli parasta jo heti ensikuuntelulla. Tokihan joku voisi kuvitella Static Thoughtsin pedanneen minulle tietä The Subliminal Maniin sisällepääsemiseen, mutta tosiasiassa The Subliminal Man oli se levy jonka kuulin ensimmäisenä. Biisien lisäksi tällä levyllä on myös fiilis kohdallaan, jonka vuoksi sitä on kokonaisuutena erittäin miellyttävää kuunnella. Tätä olen kuunnellutkin erittäin usein ja hartaasti.

Kohokohdat: The Subliminal Man, Lunacy, Faces Stare, Love and Molotov Cocktail

Blue Cross – I Am Death

bluecross_iamdeathTällä hetkellä katselen vuotta 2013 toiveikkaasti. Edelliset pari vuotta ovat tuoneet eteeni kaksi todella kiinnostavaa post-punk -bändiä ilman, että niitä olisi missään vaiheessa tarvinnut etsiäkään. Vuoden 2011 kiinnostavimpiin nimiin lukeutui espanjalainen Belgrado, ja vuoden 2012 aikana tutustuin kanadalaiseen Blue Crossiin. Kanadalaiskaksikon jo vuonna 2011 julkaistun ”Mass Hysteria”-debyyttialbumin kuulin vuoden 2012 aikana, ja Ajatuksen Valoa varten haastattelinkin kaksikkoa. Haastattelun alkuvaiheessa kävi ilmi, että Blue Cross oli tehnyt jo toisenkin äänitteensä ”I Am Deathin”. Haastattelu on tehty kesäkuussa 2012, julkaistu syyskuussa ja siinä välissä ranskalainen Pain Frites julkaisi levystä kasettiversionkin – mutta silti Suomessa ei ole tainnut kukaan vielä noteerata ”I am Deathia”.

Ihastuin “Mass Hysteriaan” totisesti, ja useasta syystä. Albumi puhutteli minua syvästi jo pelkillä musiikillisilla ansioillaa, kun Blue Crossin tulkinta post-punkista ja death rockista osui todella hyvin lofi-uomiinsa. Myönnettäköön, että Blue Crossin ensimmäistä albumia leimasi tietynlainen hakeminen ja määrätiedottomuus sillä kokonaisuus kompasteli hieman joidenkin kappaleiden ollessa selvästi kovatasoisempia kuin toisten. Jotain bändille on levyjen välissä tapahtunut, eikä se selity pelkästään paremmalla teknisellä toteutuksella.

Jo ja Jess tietävät paremmin mitä haluavat Blue Crossinsa kautta ilmaista. Tästä syystä “I Am Death” on jo albuminakin tasaisempi ja harkitumpi kokonaisuus. Valitettavasti se lofimpi puoli on jäänyt pois, kun parempi tekninen toteutus tasoittaa osan särmistä pois. Toisekseen “I Am Deathilta” on hankala osoitella tiettyjä yksittäisiä biisejä, mutta toisaalta harvempi biisi jää toisten jalkoihin. Muutaman kerran mennään metsään, kuten esimerkiksi kappaleessa I Hate This Fucking World joka kuulostaa lähinnä 15-vuotiaan maailmantuskalta. Paikoitellen ”I Am Death” kuulostaa jo vallan eri bändin aikaansaannokselta, onhan se musiikillisesti edeltäjäänsä kunnianhimoisempi, “aikuisempi” ja kehittyneempi. Albumikokonaisuutena “I Am Death” on siis kepoisasti edeltäjäänsä parempi, mutta se tietty yllätyksellisyys ja särmä on jäänyt pois. Kyseessä ei mielestäni ole täydellinen levy, mutta oikeaan suuntaan bändi lienee menossa?

Kohokohdat: I Am Death, Here With a Bullet, We Are Outlaws

Killing Joke – MMXII

Killing Joke jaksaa painaa. Kun tämä MMXII levy on ollut soimassa jo keväästä lähtien, kaikuvat tuomiopäivän sävelet yhä selvemmin. Hieman hölmöissä kansissa oleva levy edustaa Killing Jokea vuonna 2012, ja yhtye näyttäytyy varsin jyhkeänä, juurikaan alkuperäisestä loistostaan menettämättä.

MMXII jatkaa siitä mihin Absolute Dissentillä (2010) jäätiin. Tai paremminkin MMXII jää junnaamaan siihen Killing Joken jyräävämpään puoleen, sillä albumilla on joitakin Killing Joken apokalyptisimpia paloja. Tunnelma on yleensä raskas ja tuleviin maailmankoitoksiin alistunut. Tai paremminkin valmistautunut. Ei Absolute Dissentkään erityisen hilpeä levy ollut, mutta MMXII on entistä synkempi. Johtunee levyn temaattisista painotuksista tulevaan (oletettuun?) maailmanloppuun, sillä yhtye todennäköisesti on varmempi maailman päättymisestä tänä päivänä kuin mitä se oli 80-luvulla paetessaan Islantiin. Tosin nyt Killing Joke ei ole tietääkseni paennut mihinkään.

MMXII:llä ei ole juurikaan sellaisia biisejä, jotka potkisivat yhtä kovaa kuin jotkin Absolute Dissentin vedot. Tosin MMXII on kokonaisuutena tasaisempi, johon ei oikeastaan kuulu ensimmäistäkään romahdusta. Ei sillä, että niitä olisi Absolute Dissentilläkään ollut. Paitsi Trance on koko levyn tarttuvin biisi, ja on samaa sarjaa kuin edellisen levyn In Excelsis.

MMXII ei horjuta Killing Joken uraa mihinkään suuntaan, vaan iskee ronttoset juuri siihen kohtaan missä ne aiemminkin olivat. Ehkäpä levyn raskaus ja tunnelma voivat tulla yllätyksenä, varsinkin kun Killing Joke tuntuu muuttuvan entistä kyynisemmäksi bändiksi vuosi vuodelta. Klassikkolevynsä tämä(kin) bändi on jo tehnyt, ja MMXII:n kaltaisilla tapauksilla Killing Joke lähinnä vain todistaa, että sama vanha vitsi puree edelleen.

Kohokohdat: Pole Shift, Rapture, In Cythera, Trance

Rudimentary Peni – Death Church

rudipeni_deathEräänlainen monumentti se tämäkin albumi, joka sai kunnian olla brittianarkobändi Rudimentary Penin ensimmäinen varsinainen studioalbumi Death Church, tuo itse itsensä kruunannut pahoinvointilevyjen kuningas.

Jo piirretyissä kansikuvissa on melko psykoottisia näkymiä, eikä tuska helpota itse ääniraidoillakaan. Nick Blinko – joka siis on noiden piirrostenkin takana – ei todellakaan voinut hyvin. Vuonna 1983 Crass-miesten omistaman Corpus Christin kautta julkaistu Death Church on monumentti, jonka puitteissa käsitellään uskontoa ja jumalanpilkkaa sen verta paljon, että sitä voisi pitää tietynlaisena konsepti-albumina sekä edellä mainituista aiheista että Blinkon oman mielenterveyden rapistumisesta. Pahoinvoinnin tsunami on sanoin kuvaamaton. Sellainen myrsky, etten tiedä mitä siitä oikein pitäisi edes sanoa.

Death Church saattaa koostua sirpaleista jotka tekevät yhtä rumaa jälkeä myös yksitellen, niin albumi näyttäytyy myös alusta loppuun toimivana kokonaisuutena, jonka palaset loksahtelevat sujuvasti toisiinsa. Musiikillisesti Rudimentary Peni oli alkanut olla jotain muutakin kuin vain anarkopunkkia. Kyllähän yhtye selkeästi sitä kaikkein eniten edusti, mutta bändin melko psykoottiseen tulkintaan punkista vaikutti myös post punkimmat vaikuttimet. Pelkällä punkilla ei voida mitään näin rujoja äänimaisemia saada aikaiseksi. Eli jos et pistä pahaksesi post punkimpaa vibaa anarkossasi – ehkä jopa arvostat sitä – niin tämä voisi olla ihan hyvin se sinun juttusi.

Kohokohdat: The Cloud Song, Pig in a Blanket, Radio Schizo, Army of Jesus