Metal Church – The Dark

metal_darkSeattlelainen Metal Church ei koskaan kasvanut niin merkittäväksi yhtyeeksi, että se olisi päässyt kirjoittamaan metallimusiikin raamattua muuten kuin julkaisemalla kaksi nykyään klassikoksi luettavaa albumia. Metal Church ilmestyi vuonna 1985, ja sen seuraaja The Dark vuotta myöhemmin. The Darkia pidetään alansa piireissä pienenä klassikkona, mutta kuitenkin pienenä laadullisena notkahduksena debyyttialbumista

Metal Churchin soittama heavy metal on liian thrashia ollakseen tyylipuhdasta heavy metallia, mutta toisaalta huomattavasti melodisempaa kuin mitä thrash metal-bändeillä oli tuohon aikaan esittää. Moni mieltääkin The Darkin aikaisen Metal Churchin enemmänkin jenkkipoweriksi. David Waynen (RIP) korkeat mutta rosoiset vokaalit ovat omanlaisensa ja tuovat hyvän lisän Metal Churchin melko synkkään musiikkiin. Mutta aloitusbiisi ainakin jyrää kuin tonni tiiliä, onhan biisin nimikin jo Ton of Bricks, heh. Tummasävyinen aloitus kuvastaa hyvin jo koko albumin menoa, vaikka edustaakin albumin thrashimpaa laitaa. Kakkosbiisi Start the Fire on ehkä turhakin paljon “ihan ok perusbiisi”-osastoa, mutta Method to Your Madness maalailee jo melodisemmin ja omasta mielestäni paremmin.

Albumi pitää sisällään Metal Churchin tunnetuimman biisin. Watch the Children Pray menee pahaenteisyydessään jo voimaballadin puolelle ja oli myös bändin ensimmäinen videobiisi. Biisiä on moneen otteeseen sanottu koko levyn että bändin parhaimmaksi biisiksi, mutta minun korvissani se on kärsinyt inflaatiosta. Watch the Children Pray on albumin neljäs biisi, jonka jälkeen se kuuluisa notkahdus tulee. Albumin toinen puolisko ei onnistu säväyttämään yhtä hyvin, vaikka sielläkin on hetkensä. Itse lämpenen viimeisistä biiseistä eniten Line of Deathille, vaikka perinteistä thrashia edustaakin.

The Dark kasvatti Metal Churchin suosiota niinkin paljon, että se kierteli keikoilla Metallican kanssa. Suosiosta huolimatta tilanne bändin sisällä alkoi eskaloitua, jonka seurauksena The Dark jäi perustajakitaristi Kurdt Vanderhoofin ja vokalisti Dave Waynen viimeiseksi albumiksi bändin riveissä bändin uudelleenkasaamiseen asti vuonna 1998. The Dark tosin tuntuu olevan melko unohdettu tapaus tällä puolen Atlanttia. Asiaan saattaa vaikuttaa sekin, ettei Elektra ole julkaissut sitä virallisesti uudestaan missään vaiheessa, vaikka kovin harvinaiseksi levy ei ole missään vaiheessa jämähtänyt. The Darkia seuranneista levyistä minulla ei ole mitään käryä. Mitä nyt Watch the Children Pray on muodostunut Metal Churchin omaksi Paranoidiksi, jota soiteltiin keikoilla ja josta tehtiin jopa uusintanauhoitus A Light in the Dark –albumille (2006). Siinä versiossa ei ole kyse rahastuksesta tai vanhalla maineella ratsastamisesta, vaan edellisenä vuotena kuolleen David Waynen kunnioittamisesta.

Kohokohdat: Ton of Bricks, Watch the Children Pray, Line of Death

Helloween – S/T

helloween_mlpMitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmin olen Helloweeniä kuunnellut, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä että bändi teki parhaat äänitteensä jo 80-luvulla. Jo 70-luvun lopulla ensiaskeleitaan ottanut Helloween kiilasi sitten 80-luvun puolivälissä saksalaisen speed metallin etulinjaan, bändin ensimmäinen oikea oma julkaisu osui vuoteen 1985, viiden biisin Helloween-MLP:n myötä.

Krapulaintron (“Happy happy halloween”) jälkeen Hansen kiljuu keuhkonsa pihalle ja Helloween hyökkää täydellä voimalla päälle. Sitten kaahataan. Helloweenin speed metallissa oli itua ja ajatusta, ja sahausriffien lomassa oli enemmän nyansseja kuin alan bändeillä keskimäärin, mutta ilman minkäänlaisia viittauksia power metalliin. Varhaiseen thrash metalliin ehkä pikemminkin. Kitaravetoisena spiidinä kitarat tietysti ovat pääosassa, ja niiden poukkoiluihin kuuntelija kiinnittääkin Hansenin käheää ääntä enemmän huomiota, mutta Markus Grosskopfin bassottelu on jotakuinkin yhtä olennainen elementti kuin Hansenin ja Weikathin kitaratkin. Jotka muuten ovat nopeita.

Ehkä tämä on joidenkin mielestä raaka levy, joka antaa vain viitteitä Helloweenin koko potentiaalista, mutta minun mielestäni tässä ollaan jo vahvasti asian ytimessä. Jos Helloween olisi jatkanut tämän linjoilla, voisi se olla ehkäpä paljon nykyistä parempi bändi, vaikka tunnustan bändin tuotannossa olevan hyviä hetkiä jopa 2000-luvulla. En koe kuitenkaan samanlaista tarvetta palata niiden äärelle kuin tämän. Harmi, ettei Death Metal-kokiksella ollutta Oernst of Life-viisua otettu levylle, vaikka toisaalta en nyt tiedä miten sen saisi enää tungettua osaksi tätä kokonaisuutta, ja vuonna 1985 tuo kokoelma tuskin oli yhtä vaikeasti saatavilla kuin mitä nykyään.

Kohokohdat: Starlight, Murdeder, Victim of Fate

Attack – Destinies of War

Saksalainen voimamieshevi on toisinaan suunnilleen parasta maailmassa. Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee vuonna 1983 Saksan Nordhornissa perustetun Attackin kolmatta pitkäsoittoa Destinies of War (1989). En nyt tiedä onko bändi yleisesti erityisen arvostettu, mutta tämä LP on käsittääkseni aikalailla kiven alla, eikä tämäkään kappale suinkaan ilmaiseksi irronnut.

Mutta kyllähän Destinies of Wariin sijoittaminen oli tekemisen arvoinen peliliike, jos yhtään tykkää tämänkaltaisesta hevistä. Tätä voisi kutsua muuten power metalliksi, ellei kyseinen termi olisi saanut sittemmin hieman erilaisia merkityksiä. Lähempänä Attack on kylläkin Jagpanzerin kaltaisia jenkkipowerbändejä ja vanhaa Helloweenia kuin nopeusennätysten rikkojia tai uudempaa Helloweenia.

Attackia tekee mieli sanoa power metalliksi lähinnä siksi, että yhtyeen heavy metallissa nyt sattuu oikeasti olemaan voimaa ja viikingeiltä perittyä mahtavuutta. Riffeissä on ytyä, tosin vokalisti kuulostaa jonkinlaiselta Rob Halfordin ja Ralf Scheepersin risteytykseltä. Eikä bändin kornius tähän jää, kun albumin takakannen bändikuva on varsin jäätävä ja etukansi se jäätävä vasta onkin. Huh mikä Ludwig Borga.

Liki 50 minuutin LP ei ehkä ole täydellinen, mutta se lipuu kuitenkin melko tasapainoisesti eteenpäin. Kivuttomasti menee koko älpeen kuuntelu, ja joukossa on vielä helvetin hyviä biisejäkin, vaikka siellä on parit filleritkin. En tiedä onko tämä mikään erityisen essentiaali levy, mutta voimaheviin vihkiytyneet saavat albumista kyllä taatusti paljon irti. Ja tekee kovasti mieli kasvattaa viiksiä ja muskeleita tämän tahtiin!

Kohokohdat: Wonderland, Blind Man, The Battle’s Lost, Destiny of War

Running Wild – Black Hand Inn

Nyt kun helteet piiskaavat taas kansakuntaamme, on aika suunnata kaukoputket ilmansuuntaan, jossa on suurin piirtein ympärivuotisesti yhtä kuuma. Karibianmerellä seilasivat muinoin merirosvot, ja niistähän manner-eurooppalainen Running Wild on aina jaksanut laulaa. Running Wild teki uransa merkittävimmät levytyksensä 80-luvulla, ainakin jos metalliyleisön konsensusmielipidettä on uskominen. Ei bändi kuraa 90-luvullakaan ruopinut, vaan teki itse asiassa hyviäkin levyjä silloin. Ainakin vuonna 1994 julkaistu Black Hand Inn kuuluu tuohon kaartiin.

Jos tietää, miltä tyypillinen Running Wild-levy kuulostaa, tietää myös miltä Black Hand Inn kuulostaa. Yhtye viljelee kitarapohjaista, melko reipasta ja power-henkistä heavy metallia. Tässä vaiheessa Running Wild ei kuulostanut miltään muulta kuin Running Wildilta. Yhtyeelle ominainen, lopullinen soundi oli lähtenyt muovautumaan Death and Glorysta (1989) tehden pesäeroa sitä edeltäneiden pitkäsoittojen äänimaailmoihin. Black Hand Inniin mennessä soundi oli vakiintunut ja jopa jämähtänyt urilleen. Soundista oli alkanut tosin tulla muovisempi, ja varsinkin Jörg Michaelin rumpusoundista oli alkanut tulla ohuempi. Sittemminhän ihmisrumpali korvattiin rumpukoneella.

Merirosvokapteeni Kasparekin näkemys oli horjumaton, jopa liiankin kanssa. Tunti Running Wildin seurassa alkaa kääntyä vähitellen itseään vastaan, ja Black Hand Inn kärsiikin liiasta pituudesta. Runkkareiden voitiin jo nyt sanoa toistavan itseään. Black Hand Inn ei tuonut olennaisia uusia tuulia bändin soundiin tai mihinkään muuhunkaan, mutta tällä albumilla Running Wild lähinnä varmisti asemiaan seitsemän meren valtiaana. Black Hand Innillä oli sentään vielä oikeasti hyviä biisejäkin. Running Wildilla oli todellinen tasonlasku vasta edessä.

Black Hand Inn ei ole Running Wildin parhaimpia levyjä, mutta ei taatusti heikoimpiakaan. Black Hand Inn edustaa Running Wildin diskografiassa hyvää ja pätevää keskitasoa, jolla on tarjottavanaan hyvät hetkensä ja fillerinsä. Mutta jos Rate Your Musicin tilastoja katsotaan, niin Black Hand Inn on jopa parempi levy kuin Under Jolly Roger. Tätä väitettä en purematta ole koskaan voinut niellä, eikä se oikein maistu pureskelemisen jälkeenkään.

Kohokohdat: The Privateer, The Phantom of Black Hand Hill, Powder & Iron

Hammerfall – No Sacrifice, No Victory

Nyt ulostuu uusi satsillinen miekkalähetystä. Tai oikeastaan vasaralähetystä, sillä tämä göteborgilaisbändi on aina luottanut nuijaansa voiveitsiä enemmän. Siksipä arvionsa saa Hammerfallin edellinen täyspitkä, kahden vuoden takainen No Sacrifice, No Victory.

Olen viettänyt jonkin verran elämästäni Hammerfallia kuunnellessa. Glory to the Brave (1997) oli jopa oikeasti hyvä, mutta olen kuunnellut jonkin verran bändin neloslevy Crimson Thunderia (2002), mutta se kaikki juustoisuus alkoi tympimään jo levyn tehokuuntelunkin aikana. Hammerfall paiskoi seitsemännellä studiolevyllään edelleen World of Warcraft-heviä, joka on puhtoisempaa kuin Hector-maskotin haarniska. Taistelua varten on varustauduttu kulkusia myöten, mutta veri ei roisku ja elokuvaversiona No Sacrifice, No Victory ansaitsisi PG-ikärajan.

Bändi on itse ilmoittanut No Sacrifice, No Victoryn olevan henkisesti lähempänä bändin 90-luvun tuotoksia. Itse tosin kuulen tässä enemmän Crimson Thunderia. Jo aloituskappale By Any Means Necessary on kuin uusi versio Riders of the Stormista. Kakkosbiisinä Crimson Thunderilla oli optimistinen, hittihakuinen Hearts on Fire –Hammerfall-anthem. Sekin on tavallaan tehty uudestaan, sillä Life Is Now on juurikin sellainen B-luokan hevihitti, joita minä jopa inhoan. Kappale on kuin Hammerfallin Taivas lyö tulta. Loppuun isketty The Knack-cover My Sharona olisi voinut jäädä levyttämättä ja on jopa vielä irvokkaampi kuin Life Is Now. Oikeastaan Legion on levyn ensimmäinen biisi, joka säväyttää edes jollain tavalla. Sekään ei tosin ole mikään maailman paras kappale, mutta tällä levyllä se erottuu positiivisella tavalla joukosta.

Sitten joulukirkon mieleen tuova Between Two Worlds. Tämä on taas niitä kappaleita, joilla Hammerfall näyttää käyttäneensä levynteossa myös koti-Casioita. Taas, tosin nämä urut eivät kuulosta yhtä halvoilta kuin Crimson Thunderin vastaavat. Bändin itsensä rippaamista ja pari kammottavaa kappaletta eivät kuitenkaan No Sacrifice, No Victorysta sen huonompaa levyä. Sen tekee riittävän tehokkaasti bändin omat, mielenkiinnottomat kappaleet. Oma suosikkini oli Something For The Ages, osittain siksi ettei sillä kuulla ärsyttävän Joacim Cansin tai kenenkään muunkaan laulua. Tosin Stratovarius-soolot ja Sonata Arctica-kiipparit hieman häiritsivät siinäkin kappaleessa. Hammerfallin sankarihevi on vaaratonta, liian puhtoista ja liian helpolla itsensä päästävää, että olisin nauttinut levystä.

Kenelle: Kevythevisotureille.
Miksi: Meno on muuten melko ponnetonta, mutta pari hyvää kappaletta löytyy.
Kohokohdat: Legion, Something For The Ages

X Japan – Art of Life

Japanin suurin (ja kaunein?) rockvientituote sitten flopanneen Loudnessin jälkeen oli X Japan. Vuonna 1993 julkaistu Art of Life –single/EP on ensimmäinen, jonka bändi julkaisutti Atlanticin kautta, ja se oli myös ensimmäinen X Japan –nimellä julkaistu levytys, aiemminhan bändi tunnettiin vain X:nä. Kannessa oleva henkilö on siis hemaiseva nainen… paskat ole, se on kuitenkin joku bändin (miespuolisista) jäsenistä. En tunne bändiä niin hyvin, että osaisin sanoa kuka.

X Japan halusi ilmeisesti säväyttää, sillä Art of Life on speed metallinen, power metal-vaikutteinen, progressiivinen ja pompöösimäinen rock-ooppera. Kiekolla ei ole kuin vain yksi biisi, minkä takia mietinkin, pitäisikö siihen viitata singlenä, EP:nä vai albumina. Kaikenlaisia käänteitä siihen kyllä mahtuu, aina nopeammasta progressiivisesta power metallista balladihempeilyyn pianon säestyksellä. Mutta ylimitoitettu (8 minuuttia pitkä) kakofonia-pianosoolo ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ylenpalttinen venyttäminen tuntuu turhalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Koko järkäle pysyy muuten kyllä pituuteensa nähden kohtuullisen hyvin kasassa, mutta varsinaisia kertosäkeitäkään siinä ei ole.

Soundillisesti Art of Life on tosiaankin 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotos. Ajalle tyypillisesti soundit ovat ohuet ja ajan hampaan puremat, ja kuuntelufiilis kieltämättä hieman latistuu niiden takia. Tämä on tosin yleinen ongelma, ja näin onnettomilla soundeilla äänitettiin hyvin paljon metallia noihin aikoihin, esimerkiksi Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son (1988) kärsii samasta munattomuudesta, ellei jopa pahemmasta. Cd-formaattiin tungetut levyt kärsivät tästä eniten.

Art of Life tosin nosti X Japanin arvoon arvaamattomampaan. Art of Life oli täysin erilaista kuin mitä bändi oli siihen mennessä julkaissut tai tulisi julkaisemaan, ja se pysyy edelleen yhtenä bändin erikoisimmista teoista. Biisi on soitettu tähän mennessä ainakin neljä kertaa livenä, ja ainakin kaksi esitystä on julkaistu livejulkaisuina. Yksi esityksistä esitettiin niinkin aikaisin kuin vuoden verran ennen biisin virallista julkaisua.

Tänään, toukokuun toinen päivä, on X Japanin kitarasankari Hideto “hide” Matsumoton kuolinpäivä. Kolmetoista vuotta siitä on kulunut.

Virgin Steele – Noble Savage

Pullisteluhevin kuninkaita onkin kaksi. Manowarin varjoon on monta kertaa jäänyt amerikkalainen, David DeFeisin johtama Virgin Steele. Virgin Steele ja Manowar ainakin olivat 80-luvulla samoilla kalkkiviivoilla, mutta Manowar kadotti otteensa tehdä hyvää musiikkia 90-luvulla ja on sortunut kaikenlaiseen epämääräiseen rahastusbisnekseen. Samalla DeFeis on urhoollisesti ratsastanut taistelusta toiseen välittämättä muun maailman muutoksista ja tehnyt sellaista musiikkia, mikä tätä on miellyttänyt.

Virgin Steelen (kultti)suosion kivijalkoina pidetään sen 80-luvulla tekemiä levytyksiä. Kenties Virgin Steelen tärkein levy on sen kolmas (se kuuluisa ja vaikea kolmas!) albumi Noble Savage vuodelta 1986. Noble Savage oli ensimmäinen albumi, jota tehdessä DeFeis otti jo lähes diktaattorimaiset otteet käyttöönsä. Bändin perustajajäsen Jack Starr oli poistunut yhtyeen marssirivistöstä hieman aiemmin.

Virgin Steele soittaa hyvin voimakkaasti, määrätietoisesti ja jo tuohon maailmanaikaan vakiintuneita heavy metallin oppeja tarkasti noudattaen. Kaiken kruunaa DeFeisin mahtipontiset ja teatraaliset vokaalit. Tämä ärjyy kuin mikäkin leijona, päästen samoihin sfääreihin kuin virkaveljensä Adams Manowarissa. DeFeisin ilmaisussa on sellaista uhoa, että tämän muskelit pullistelevat jokaisesta nuotista, jota tämä suoltaa kurkustaan.  DeFeis vetää välillä jopa naurettavan korkealle, jolloin en ole varma onko levyn huonoimman biisin Rock Me:n alussa kiljaiseva ihminen DeFeis vaiko joku nainen. Se voi hyvinkin olla DeFeis.

Parhaimmillaan Virgin Steele on silloin, kun se on joko murskaava, eeppinen tai molempia. Nimikappale on oikeasti vakuuttava esitys kiipparimelodioineen, mutta toisaalta jämärokkipala Rock Me olisi kannattanut jättää jonkin glam metal-bändin esitettäväksi. Virgin Steele tosin sortuu myös ylidramaattiseen ja siirappiseen sankarihoilaamiseen, mitä on nykyään kuultavissa Teräsbetoninkin keikoilla. Näitä sankarikliseitä Virgin Steele oli tosin itsekin luomassa, ja onhan sen status hevipioneerina taattu.

Noble Savage on huonoimmillaan vaivaannuttava, mutta parhaimmillaan se on jotain totaalisen toismaailmallista. Pullisteluhevikiekkona se ei ehkä ihan pärjää Manowarin parhaille levyille, mutta antaa silti huutia Manowarin huonoimmille pökäleille. Ihan kiva levy, jos tuota siirapinkäyttöä olisi vähennetty. Eihän se tekee hyvää hauiksillekaan liian runsaasti lotrattuna.

Kenelle: Sankareille.
Miksi: Milläs muulla se teräs taipuisi kuin METALLILLA?
Kohokohdat: We Rule the Night, Noble Savage, Fight Tooth and Nail, The Angel of Light

Riot – Fire Down Under

Olin onneni kukkuloilla, kun löysin harvinaisen löydön eräältä hämeenlinnalaiselta kirpputorilta. Vinyyli, jolla oli hintaa kaksi euroa. Aika hyvä ostos. Ja mikä se itse ostos oli? Jenkkiläisen Riot-yhtyeen Fire Down Under!

Riot on hyvin vanha orkesteri, ainakin metallibändien mittakaavassa. Se on perustettu jo 1976 ja sitä voidaan pitää yhtenä heavy/speed/power-genrejen pioneereista. Bändi sai maistaa hieman suosionkin makoisia hedelmiä 1980-luvun alussa, ainakin hevi-diggareiden keskuudessa. Fire Down Underin julkaisemenkin oli työn ja tuskan takana levy-yhtiösotkujen takia. Capitol totesi samaa kuin Leningrad Cowboys-leffassa sanottiin joitakin vuosia myöhemmin:

“Paskaa. Ei kaupallista potentiaalia”.

Levyn päätyikin lyhyen ruljanssin jälkeen julkaisemaan Elektra, joka todisti Capitolin luulot vääriksi ja levy möikin vissiin ihan kivasti, ollen Riotin myydyin ja sitä kautta tunnetuin levytys. Ainakin jenkeissä ja briteissä levystä tykättiin, jenkeissä ainakin oli tilausta tämänkaltaiselle musiikille brittien ollessa NWOBHM-buuminsa kanssa useita askelia edellä. Lukuisat miehistönvaihdokset ja muut ongelmat ovat aiheuttaneet sen, että Riot on painunut suuremmalta yleisöltä unohduksiin ja sen muistavatkin enää harvat, pääasiassa undergroundin piirissä olevat metallistit.

Vuonna 1981 julkaista, se vaikea kolmoslevy Fire Down Under tunnetaan myös undergroundin ulkopuolella, mutta harvemmin musiikillisista ansioistaan. Kantta katsomalla voi selvitä, miksi Riot muistetaan. Kyseinen kansi vilahtelee lähes jokaisessa “paskat levynkannet”-äänestyksessä ja on tullut sitä kautta itsellenikin alunperin tutuksi. Siinä on siis liekkimeren keskellä jannu, nimeltään Johnny, jolla on kuutin pää. Siinä se sitten tapittaa söpösti ostajaa. Riot osaa näin paskojen kansien tekemisen, sillä kakkoslevy Naritankin (1979) kansikuva on aivan käsittämätön eivätkä loistokannet Riotin kohdalla jää siihenkään. Tosin hylkeet katosivat bändin myötä vuonna 1984 Riotin hajotessa, mutta vuoden 1986 reunionin jälkeen ei ole hylkeitä enää kansissa näkynyt.

Ei pitäisi hämääntyä vähintäänkin omintakeisesta kannesta, mutta kyllä minä kehtaan väittää että Fire Down Under pitäisi muistaa myös musiikistaan, vaikka levy tuntuukin yliarvostetulta. Varsinkin pohjois-amerikkalaiset tuntuvat hehkuttavan levyä, mutta itse en kokenut sitä niin hyvänä vaikka onkin ihan kuunneltava. Eihän se enää ole yhtä iskevää kuin 80-luvun alussa saattoi olla. Ajathan ovat muuttuneet, eli Riot oli silloin melko rankkaakin tavaraa, mutta nykyään se käy hyvästä hard rockista.  Swords and Tequilan, Run for Your Lifen, nimibiisin ja Altar of the Kingin kaltaiset rallit jäävät kuitenkin tämmöisen, ties missä liemessä keitetyn pandan mieleen. Ei paha.

Ja aivan lopuksi Piparnakkeli on asian ytimessä:
Raskauttavaa todistusaineistoa