Karkkiautomaatti – Karkuteillä

karkkis_karkuKarkkiautomaatti. Bändi, jota osaltaan palvotaan, osaltaan inhotaan sitten sydämen kyllyydestä. Tuskinpa on olemassa Karkkiautomaattia kuullutta ihmistä, jolla ei olisi jotain mielipidettä tästä bändistä. Karkkiautomaatti julkaisi pitkin 90-lukua melkoisen läjän levyjä, ja vuonna 1994 julkaistu Karkuteillä oli yhtyeen ensimmäinen askel pitkäsoittojen maailmassa. Levy tuli Miettisen Hilse-Levyt-merkin kautta, ja se on tietääkseni julkaistu ainoastaan ceedeellä. Kuitenkin levyn etiketissä annetaan ymmärtää, että vinyyliaikakauden päätös kismitti Miettistä.

Karkkiautomaattihan oli siitä uniikki yhtye, ettei samankaltaisella ja ylisokerisella voimapoppisoundilla varustettuja yhtyeitä ollut tullut kauheasti sitä ennen, eikä ole tullut sen jälkeenkään… ainakaan sellaisia, jotka olisivat jättäneet yhtä vahvan jäljen. Varsinaisestihan Karkkiautomaatti soitti melko sokeroitua ja naivistista poppia, jota nyt vaan satuttiin soittamaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, sekä kiippareilla, kaiketi jonkinlaisena vastavetona konesoundeille. Karkkiautomaatti oli jotain orgaanista, jonka olemuksesta kuului myös punk, josta pöllittiin energia ja jopa ainesosia joihinkin biiseihin.

Janskun ääni todennäköisesti vituttaa aluksi – totta puhuen itsellänikin kesti tovi jos toinenkin ennen kuin aloin edes sietämään sitä. Toinen Karkkiautomaatin voimavaraksi muuttunut ärsyttävä puoli on sanoitukset, joissa on paljon jeetä, hania ja sydämenkuvia. Minulle Karkkiautomaatti menee paikoin yli, mutta toisinaan koen sen erittäin hyvää musiikkia tehneeksi ryhmäksi. Onhan tälläkin levyllä ihan kiitettävästi hittejä

Ehkäpä yhtyeen viimeinen pitkäsoitto Suudelmilla oli bändin paras levytys, siinä missä tämä jää vähän hajanaiseksi ja hakevaksi levyksi. Tosin jo Karkuteillä Karkkiautomaatti todisti olevansa Suomen tärkein nynnybändi.

Kohokohdat: Aina vaan jaa jaa jaa, Toivon että huomaat, Särkyneen sydämen twist, Tanssi vaan

Sur-rur & Merries. 12.5.2011 @ Suisto, Hämeenlinna

Splittikaverukset Sur-rur ja Merries päättivät lähteä yhteiselle kiertueelle ikään kuin juhlistaakseen yhteislevyään, joka on ehtinyt olla hetken aikaa jo pihalla. Kiertue alkoi Hämeenlinnasta, paikkana ei-niinkään-yllättäen Suisto. Kiertueen viimeisenä viikonloppuna (johon kuuluisi keikka myös Porissa, mutta se saattaa meikältä jäädä välistä) joukkoon hilpeään lyöttäytyy mukaan vielä Polite Force.

Merries oli mielestäni ihan kiva, muttei oikeastaan mitään sen kummempaa. Bändin jäsenillä tosin ainakin näytti olevan kivaa, mikä on aina hyvä merkki. Itseltäni oli tämän powerpoppibändin soitanta entuudestaan täysin tuntematonta, vaikkei tuostakaan jäänyt varsinaisesti yksittäisiä biisejä mieleen. Pitäisi siis tutustua jossain välissä tarkemmin ihan oikea levy kuuntelemalla. Merriesistä tuli kovasti mieleen Särkyneet (jota en ole vielä nähnytkään keikalla), jonka paitakin näkyi olevan miespuolisen laulajakitaristin päällä.  Väkeä oli ihan kiitettävästi paikalla jo tähän aikaan. Saattoi johtua ihan hyvin ilmaisesta sisäänpääsystäkin, sillä en usko että näin paljon populaa olisi ollut paikalla jos lipun hinta olisi ollut vaikka vitosen.

Sitten se “isompi” nimi, eli aina yhtä nyrjähtäneellä ja jopa lapsellisella nimellä kulkeva Sur-rur. Sur-rurhan on julkaissut vastikään uuden levynkin sen mainitun Merries-splitin kanssa, joka on siis nimeltään Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko. Virallinen julkaisupäivä oli ollut vasta edellisenä päivänä, joten tämä keikka oli periaatteessa myös levynjulkkarikeikka.  Sitä aina unohtaa, miten kova bändi Sur-rur oikeastaan onkaan. Taas sain muistaa, että bändillähän on melkoinen läjä kovia biisejä. Ilmeisesti muut olivat kanssani edes jotenkin samaa mieltä, sillä lavan edessä oli enemmän liikettä kuin hämeenlinnalaisilla punkkikeikoilla yleensä. Näkyipä paikallisia heeboja pistämällä ihan twistiksi! “PITSAAAAAASOTA!” Eipä minulla tällä kertaa muuta. Käykää keikalla, hyvät ihmiset!

Kuvia täällä. Ja Panucon ottamia kuvia täällä.

Jay Reatard – Watch Me Fall

Aivan ensimmäiseksi haluan toivottaa Jimmy Lee “Jay Reatard” Lindsey Jr.:lle kepeät mullat. En ehtinyt tutustua miehen tuotantoon tämän elinaikana (1.5.1980 – 13.1.2010), mutta joka kerta on valitettavaa, kun ihmisiä musiikillaan koskettanut artisti poistuu paremmille soittomaille. Jay Reatard ehti julkaista tolkuttoman määrän levytyksiä lyhyen elinkaarensa aikana, yleensä bändien riveissä. Omalla nimellään hän julkaisi vain kohtuullisen kokoisen nipun singlejä ja vain kaksi studioalbumia, joista Watch Me Fall jäi viimeiseksi.

Watch Me Fall on tosin toistaiseksi ainoa kuulemani Reatardin albumi, enkä tiedä onko se sitten kovinkaan hyvä paikka tutustua herra Lindseyn tekemisiin. Watch Me Fall esitteli uudistuneen Jay Reatardin, sillä herra oli halunnut tehdä vaihteeksi erilaisen albumin. Miehen tuotanto onkin pääosin säröistä garagerockia, mutta Watch Me Fall on kaukana säröisestä ja garagesta. Enemmänkin albumilla on havaittavissa powerpop-sävyjä, vaikkakin Watch Me Fallin äänimaailma on edelleen melko lo-fi. Pari kappaletta eteneekin akustisen kitaran siivittäminä. Sävellykset ovat taas melkoista punkkia, vaikka ne periaatteessa esittelevätkin samalla Reatardin pehmeää puolta. Hyvin on ainakin tavoiteltu ja jopa saavutettukin 60- ja 70-lukujen henkeä.

Itselläni kesti totta puhuen hetken aikaa totuttautua Reatardin ääneen. Tämän nasaaliääni oli alkuun ärsyttävä, ja kyllähän se pitemmälläkin kuuntelulla nousee musiikista esille, joskaan ei enää yhtä ärsyttävästi. Kappaleiden lyriikoista taas voi poimia sävyjä kuolemasta. Albumin tekemisen aikoihin Jay Reatard pelkäsi omaa kuolemaansa, vaikka tuskin osasi tarkalleen itsekään nähdä sitä. Melko aavemaista silti, vaikka levyn musiikki on aavemaisesta kaukana.

Eihän siitä siltikään mihinkään pääse, että Watch Me Fallille on päätynyt joitakin todella keskinkertaisia ralleja. Toki albumilla on hittibiisejäkin jonkin verran, mutta Reatardin meriiteillä olisi voinut tulla vahvempikin albumi. Tai sitten miehen levytystahti alkoi käydä jo liian uuvuttavaksi, tiedä häntä?

Kenelle: Niille, jotka haluavat kuulla Reatardin pehmeänkin puolen.
Miksi: Osasi mies tehdä verevää voimapoppiakin!
Kohokohdat: Before I Was Caught, Faking It, Rotten Mind

Jalankulkuämpäri – Rakkauden leirikoulu

Voisiko joku valaista minua, mikä on Jalankulkuämpäri ja miksi tämä helsinkiläisyhtye on päättänyt nimetäkin itsensä näin pöhkösti? Ainakin bändin nimeä ei unohda helposti. “Mikä on paras kuulemasi bändinnimi?”. “No Jalankulkuämpäri”. Ja onhan bändin miespuolisilla jäsenilläkin komeat viikset (ovatko ne aidot?), mikä nostattaa bändin kiinnostavuuskertointa automaattisesti ylöspäin.

Heleää, Karkkiautomaatin hengessä etenevää ja naislauluilla höystettyä powerpoppia on tarjolla tällä kertaa nelisenkymmentä minuuttia ja yksitoista laulua. Tämänkaltaista musiikkia ei soiteta nykyään liikaakaan, ainakaan hyvin. Kitaristin kitaroinneista tulee välillä mieleen Esa “Agents” Pulliainen, ja samalla kun viulukin soi niin sitä tuntee olevansa tanssilavalla eikä omassa olohuoneessaan. Naislaulu on jokseenkin ohutta ja tylsää Pirkko Pirteä –osastoa, joka ei itselleni oikein iske. Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta välillä Jalankulkuämpäri soittaa rockimpia riffejä, mutta toisaalta se fiilistelee kesäisen akustisesti. Ja tunkeepa yhteen väliin jotain kielisoitinta, joka kuulostaa sitarilta. Se taitaa kuitenkin olla ihan tavallinen kitara? Tuon Vaarallinen pianonvirittäjä –kappaleen alussa olevan kitarariffin olen kuullut jossain, mahdollisesti useammankin kerran joillakin kasarihevilevyillä. En pitänyt kappaleesta, vaan siitä tuli lähinnä vain vaivaantunut olo. Mutta miten voi Bodom-järvestä tehdä niin kauniin kappaleen kuin Bodombodom on? Blondielta on lainattu (joka taas lainasi sen The Nervesiltä) Hanging On The Telephone, jonka nimi on muutettu Roikkumaan langoille -muotoon. Enpä meinannut tunnistaa sitä.

“Expressbussi on siististi cool,*
vanha mies mun viereeni tuppautuu
dududududududududuuuduuuu!”

Albumissa on kaunista ja herkkää viattomuutta, mutta se ei yksin riitä. Se ainoa käteen jäänyt riffikin oli albumin räväkin, mutta myös paskimpia. Jalankulkuämpärin suurin synti järjestyksessä toisella, Rakkauden leirikoulu –albumillaan on jonkinasteinen linjattomuus. Bändi haluaa popata, mutta ei ole varma miten eikä siten hallitse mitään osa-aluetta erityisen loistavasti. Monipuolisuutta levyltä kuitenkin löytyy, mutta sen sijaan levyllä ei ole ensimmäistäkään hittiä. Yhteen konsepti on ihan hyvä, mutta toteutettu heikohkosti.

*Täyttääkö tämä jo piilomainonnan tunnuspiirteet?

Särkyneet – S/T

 

sarkyneet Superbändi? Nämä tyypithän tunnistaa jo näöltä!

Heti kun laitoin Särkyneet soimaan, teki mieli saman tien kirjoittaa arvio ja ylistää Särkyneet parhaimmaksi bändiksi koskaan! Päätin sitten rauhoittua ja kirjoitella levystä kaikessa rauhassa, mutta ihastuksen tunteiden piilottaminen ei sitten käynytkään ihan niin helposti, ja sehän sitten myös näkyy.

Kuitenkin joku tulee jonnekin nillittämään, ettei tämä poppibändi ole kaiken hehkutuksen arvoinen, ja että se on mahdollisesti joku paska. Näinhän kyllä käy jokaisen bändin kohdalla, joka saa edes vähän hypeä. Ovatko Särkyneet saaneet hypeä? No, ehkä vähän, mutta eivät ihan syyttä.

Arvostelu:
Särkyneet – S/T