Sieges Even – Life Cycle

Vaikka 90-luvun jälkeen lähes kaikki progressiivista metallia soittaneet bändit kuulostavat enemmän tai vähemmän Dream Theaterilta tai Queensrÿchelta. Kumpikaan näistä laajemman yleisön huomion saavuttaneista bändeistä ei ollut tietenkään ensimmäinen progressiivista metallia soittava yhtye, vaan sitä tekivät jo 80-luvulla jo Watchtower, Conception, Mekong Delta ja Sieges Even. Näiden bändien pohja oli aikakaudelle tyypillisessä metallissa, ja näiden bändien musiikista kuuleekin perinteisen heavy metallin, power metallin tai thrash metallin vaikutuksen. Thrashissa ovat myös saksalaisen Sieges Evenin juuret.

Sieges Even perustettiin Münchenissa vuonna 1982, alun perin nimellä Sodom. Gelsenkirchenissä sattui olemaan toinen samanniminen bändi*, joten müncheniläiset joutuivat vaihtamaan bändinsä nimen vuoteen 1985 mennessä. SPV Steamhammer otti yhtyeen talliinsa, jolle Sieges Even levytti debyyttinsä Life Cyclen.

Sieges Even aloitti thrash metal-bändinä, ja sen kuulee debyytistäkin. Bändi päätti olla kulkematta väkivaltaisempaa viidakkoa pitkin, jonka läpi pystyi suunnistamaan vain miekalla aseistautuneena. Sieges Even päätti viedä musiikkinsa kimurantimmaksi ja teknisemmäksi, ja teknistä thrash metallia bändin debyytti pitkälti onkin. Tukevat soundit saavat Sieges Evenin kuulostamaan oikeasti metalliselta bändiltä, siinä missä monilta nykyajan progemetallibändeiltä puuttuu tuo metallin tuoma vaarallisuus, jolloin tuloksena on geneeristä ja kliinistä höttöä.

Life Cyclellä käydään lukuisia mielentiloja ja tunteita läpi. Sieges Even tosin sortuu liian usein turhanpäiväiseen kikkailuun, erityisesti . Markus Steffen kurittaa kitaraansa sellaisella tarmolla, että kuulijaakin itkettää. Pahimmillaan Sieges Even on kikkailua kikkailun itsensä vuoksi, josta puuttuu järjestelmällisyys ja järki. Tämä valitettavasti syö levyn mielenkiintoakin, varsinkin kun yksikään levyn biisi ei tunnu lähtevän käyntiin. Aidosti mielenkiintoisia biisejä voi toki tehdä ilman päämäärätöntä spedeilyäkin ja silti säilyttää progressiivisuus. Toinen ongelma on laulupuoli; vokalisti Franz Herde nimittäin kiljuu kovaa ja korkealta, mutta vokalistina tämä ei totta puhuen ole kaksinen. Tämän äänestä loppuvat paukut toistuvasti kesken leikin, eikä herran ulosannissa ole loppujen lopuksi tarpeeksi voimaakaan.

Life Cycle on epätasainen levy. Se esittelee bändin, joka osaa kyllä soittaa hyvin sekä yksilötasolla että tiiminä, mutta biiseistä uupuu tolkku. Joku teknisyyttä arvostava voi tästä albumista saadakin jotain irti, minä en.

Kohokohdat: Life Cycle, Apocalyptic Disposition

*Entä jos Gelsenkirchenin Sodom olisi vaihtanut nimensä? Minkä niminen bändi olisi tehnyt Agent Orangen?

Mastodon – The Hunter

Kokeilinpa joskus Mastodonia. Ei lähtenyt. Johtui varmasti levystä, joka oli Blood Mountain (2006). Sitten myöhemmin kokeilin Crack the Skyeta (2009). Se oli parempi, muttei mikään kummoinen sekään. Taas kokeilin, kun The Hunter (2011) ilmestyi. Lähti vähän paremmin.

Yhtyeen viides studioalbumi The Hunter ilmestyi viime syksynä, toki melko suuren rummutuksen saattelemana. Enpä itse ollut asiasta kovin innoissani, kun en ole koskaan ollut Mastodonin fani. Edellinen, yleisesti ottaen kehuttu ja bändin parhaimmistoon nostettu Crack the Skyekin oli vähän sellainen levy, ettei se oikein koskaan lähtenyt. The Hunter sen sijaan kuulosti paremmalta, kuin mitä osasin edes odottaa. Tosin The Hunter kuulostaa edelleen Mastodonilta.

Kuuntelen Mastodonia niin satunnaisesti, etten uskalla tituleerata itseäni edes bändin sunnuntaikuuntelijaksi. Silti olen huomaavinani melkoista muutosta yhtyeen aiempiin levyihin verrattuna, mikä tässä tapauksessa tarkoittanee melodisuuden lisääntymistä. Taustalla on varmaan albumin vapautuminen konsepteista, kun Mastodonin albumit ovat yleensä keskittyneet tiettyjen teemojen ympärille. Mastodon kuulostaakin ennen kaikkea vapautuneemmalta yhtyeeltä, ja bändin omien sanojen mukaan levyä oli “hauska tehdä”, mutta levylle on säilytetty Mastodonin progressiivinen ja huuruinen ote. Tosin Mastodonilla on myös sludgen tekeminen hanskassa, mutten itse ainakaan tajunnut että sludgea voidaan tehdä näinkin tarttuvasti ja “yksinkertaisesti”, vaikkei Mastodon edelleenkään ole pakan helpoimpia bändejä vaikka melko suosittu tätä nykyä onkin. Mastodonin soundi on edelleen melko massiivinen ja murjova, vaikka yhtyeen jäsenten musiikillinen osaaminen ei missään vaiheessa jää epäselväksi. Tosin Brent Hindsin laulu tökkii hieman vieläkin, mutta sitä sietää nyt paremmin kuin joskus aiemmin.

The Hunter oli kaiken kaikkiaan ihan positiivinen ylläri, vaikka uskon monen bändin vanhan fanin pettyneen. Nyt toimii ainakin minulle, mutta toimiiko vielä seuraavalla levyllä?

Kohokohdat: Curl Of The Burl, Stargasm, All The Heavy Lifting, Dry Bone Valley, The Sparrow

Amorphis – The Beginning of Times

Jos minulta olisi vuoden 2007 tai 2008 paikkeilla kysytty maailman kovimman metallibändin nimeä, olisi vastauksena hyvin herkästi tullut Amorphis. Tai jos ei ihan kovin, niin ainakin top viidessä olisi helsinkiläisbändin nimi komeillut. Nyt olen toista mieltä, vaikkei Amorphisin laatu ole sen jälkeen juuri merkittävästi laskenutkaan. Mutta oli lopulta vain ajan kysymys, kumpi tulee ensin; Amorphisin uusi (ja samalla totaalinen) tasonlasku vaiko oma kyllästymiseni Amorphisiin. Kaikeksi onneksi The Beginning of Timesin julkaisun (2011) aikoihin kyse oli nimenomaan jälkimmäisestä.

Väinämöisen ponnistuksiin keskittyvä levy on tyypillinen Amorphis-julkaisu, sekä hyvässä että pahassa. Silent Watersia (2007) en ole totta puhuen kuunnellut juuri ollenkaan julkaisunsa jälkeen, kun se tuli koluttua turhankin ahkeralla tehosoitolla liiankin tutuksi. Skyforgerin ostin vasta noin vuosi julkaisunsa jälkeen, eikä sillä ole oikeastaan yhtään sen parempaa asemaa. Amorphis on pitänyt musiikkinsa jo vuosikaudet laadukkaana, eikä The Beginning of Times oikeastaan tuo poikkeuksia sääntöön. Sävyjä on kyllä hieman rikastettu ja bändi on kehittynyt sävykkäämpään suuntaan, mutta perusasiat ovat pysyneet samoina. Mutta singlenä julkaistu You I Need oli todella valju jopa singlebiisiksi. Ei mitään sitä tehoa, mitä oli vielä Silver Bridessa tai edes Silent Watersissa. On tosin mukava huomata, että Amorphis ole jämähtänyt pelkästään Joutsenen erinomaisuuteen. Siksipä jopa naislaululle on annettu hieman tilaa (kappaleessa Soothsayer), luoden mukavaa lisäväriä.

Toisaalta The Beginning of Times on todellakin tuttu ja turvallinen levy, jopa siinä määrin että se muuttuu täysin ennalta-arvattavaksi, joka ei edes säväytä kuin vasta loppupuolellaan. The Beginning of Times ei ole levynä missään nimessä huono, mutta ei se toisaalta ole niin inspiroivakaan että se saisi vanhan ja kyynistyneen Amorphis-fanin polttamaan housunsa innostuksesta. The Beginning of Times muistuttaa liiankin kanssa Skyforgeria (2009), sekä yleisilmeensä että yksittäisten biisiensäkin osalta. Heikoimmillaan tilanne vaikuttaa siltä, että The Beginning of Times on Skyforger uusilla kappalenimillä. The Beginning of Times olisi todennäköisesti päräyttänyt enemmän, jos sillä ei olisi niitä edeltäjiä mitä sillä sattuu jo olemaan.

Kohokohdat: Soothsayer, Crack In A Stone, Beginning Of Time

Amorphis – Magic & Mayhem – Tales From The Early Years

Onko kukaan muu huomannut, että uusintaäänitysten tekeminen on tätä nykyä varsin trendikästä? Moiseen kelkkaan hyppäsi myös jo maailmanlaajuisestikin vakuuttavan uran itselleen luonut Amorphis. Yleensä nämä rahastuskokoelmat eivät tarjoa juuri mitään lisäarvoa, kun useimmiten uudet tulkinnat eivät dramaattisesti poikkea alkuperäisistä.

Tietyssä mielessä Magic & Mayhem (2010) on tarpeellinen. Viimeistään Tomi Joutsenen värvääminen Amorphisin keulahahmoksi aiheutti Magic & Mayhemille tilauksen. Bändi sai uutta ryhtiä sekä uuden ja valovoimaisen laulajan että ryhdistäytyneen biisinkirjoituksen myötä. Joutsen on vuoden 2005 jälkeen hoitanut sekä puhtaat laulut että örinät, kun Amorphis oli sitä ennen viettänyt monta vuotta örinätöntä kautta Koivusaaren vetäydyttyä hommasta ja Koskisen pidättäydyttyä siitä, vaikka kärinä silti maistui miehen lukuisissa sivuprojekteissa. Joutsen oli käytännössä sitä, mitä Amorphis tarvitsikin. Yhtye soitti vanhojakin biisejä livenä (ja soittaa yhä), mutta niitä ei oltu dokumentoitu. Magic & Mayhem onkin periaatteessa juuri sitä; yhtyeen nykykunnon dokumentoimista.

Vaikka Amorphis onkin nykyään hyvässä vedossa, on Magic & Mayhem kuitenkin arveluttava: se nimittäin pureutuu bändin kolmeen ensimmäiseen studioalbumiin. Mukaan lukien Tales From Thousand Lakesiin. Sehän on pyhä teos, kuinka nuo turjakkeet kehtaavatkin? Levyllä on tosin myös biisejä siltä ajalta, kun Amorphis soitti nimenomaan death metallia. Tältä kantilta mielenkiintoisin veto on coveroida vielä Abhorrencen Vulgar Necrolatry ja iskeä se jopa heti kakkosbiisiksi. Pikkutyttöjen hymy hyytyy todellakin herkemmin kuin bändin nykylevyjen kohdalla.

Vaikka Magic & Mayhem onkin mielenkiintoinen tuttavuus, en ole vanhana Amorphis-fanina kuitenkaan jaksanut edes ostaa sitä vielä hyllyni täytteeksi. Kyseessä taitaa kylläkin olla vain ajan kysymys, tosin en ole vielä hankkinut bändin tuoreinta studioalbumi The Beginning of Timesiakaan kuunteluun. Ehkäpä ehdin kyllästyä Amorphisiin jo ennen kuin olin kuullut nuottiakaan Magic & Mayhemista…? Olen nähnyt Amorphisin livenäkin joka kesä vuoden 2005 jälkeen – joskus jopa kahdesti – joten minuun on iskenyt ähky. Siksipä en ole katsonut Magic & Mayhemin hankintaa pakolliseksi, varsinkin kun nämä biisit eivät nyt niin dramaattisesti alkuperäisistä esityksistä eroa. Vanhaan puroon ei missään nimessä kusta lorotetakaan – itse asiassa Amorphis selviytyy itsensä coveroimisesta vahingoittamatta biisien alkuperäistä henkeä, mutta sekä death metal –biisit että Elegy –aikakauden melodisemmat palat ovat käytännössä saaneet vain uudet vaatteet ja uuden tulkitsijan. Eipä mitään sen kummempaa.

Kohokohdat: Magic And Mayhem, Vulgar Necrolatry, Sign From The North Side, Against Widows

Death – The Sound of Perseverance

Yleisesti ottaen pidän Deathin alkupään suoraviivaisempia levytyksiä suuremmassa arvossa kuin myöhempiä. Tyrannimaisesti bändiään hallinnut Chuck Schuldiner teki määrätietoisesti death metal-pioneerista jotain aivan toisenlaista varsinkin 90-luvulla, jolloin Deathista tuli entistä teknisemmän äärimetallin airut. Schuldinerin kuolema tasan kymmenen vuotta sitten katkaisi ikävästi miehen musiikkitouhut ja siten myös vuonna 1983 perustetun Deathin uran. Deathin viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1998 julkaistu The Sound of Perseverance.

The Sound of Perseverance viesti Schuldinerin halusta viedä musiikkiaan entistä teknisemmille vesille. Deathin Schuldiner koki loppujen lopuksi rajoittavaksi bändiksi, se kun oli sidottuna death metalliin. Mies halusi perustaa Control Deniedin, mutta Nuclear Blast velvoitti mieheltä vielä yhden Death-studioplatan, joka oli sitten The Sound of Perseverance. Luulisi miehen tehneen The Sound of Perseverancen vain käytännön pakosta ja ehkä jopa hutiloiden päästäkseen mahdollisimman nopeasti Control Deniedin kimppuun, mutta sen sijaan Schuldiner teki yhden tiukimmista Death-levyistä.

Voidaan kysyä, onko The Sound of Perseverance death metallia lainkaan? No, perinteisessä mielessä se ei ainakaan ole. Schuldiner suolsi apulaiskitaristi Shannon Hammin kanssa riffiä riffin perään ja iski vielä muutamat soolotkin. Schuldinerin ääni taas oli vaihtunut korinasta korkeaan kärinään. Kyllä, levy kuulostaa hyvin paljon erilaisemmalta kuin Scream Bloody Gore. Ne ovat keskenään erilaisia, mutta olen aina pitänyt kummankin ääripään Deathista; sekä suoraviivaisemmasta että teknisestä. Kokonaisuutena The Sound of Perseverance saattaa ollakin ylitekninen ja jopa steriili, mutta se on silti nautittava, vaikka muutama kitarasoolo meneekin minulta yli ymmärryksen. Kuitenkin suurin osa Schuldinerin tajunnanvirrasta on saatu puristettua ymmärrettävään ja jopa koukuttavaankin muotoon. Tämä levy yksinkertaisesti uppoutuu kaaliin ja jopa Judas Priest-laina Painkiller puolustaa paikkaansa levyllä.

Albumiin liittyy ensikosketukseni Deathiin. En muista enää kyseisen jämäkokoelman nimeä, mutta sillä oli ainakin Deathin biisi To Forgive Is To Suffer, joka oli ensimmäinen koskaan kuulemani Death-biisi, josta oli hyvä sitten siirtyä suoraan Leprosyn (1989) pariin, heh. Tietyllä tavalla The Sound of Perseverancella on tietty asemansa sydämessäni, vaikka edelleen vannonkin Leprosyn nimeen.

Kohokohdat: Scavenger Of Human Sorrow, To Forgive Is To Suffer, A Moment Of Clarity

Sylosis – Edge of the Earth

Muistaisin, että Lammas Zinen Norjan kirjeenvaihtaja oli suhteellisen innoissaan tämän bändin keikasta Sonispheressä. Itse asiassa Sylosis oli jopa kyseisten festareiden parhaimpia bändejä, mutta asiasta nyt ei kannata kysellä Slipknot- tai In Flames-faneilta. Sylosisilla oli tavallaan “syytäkin” rundata, sillä Nuclear Blast iski kyseisen bändin albumin pihalle keväällä. Edge of the Earth on levy, jonka olen bändiltä itsekin saanut kuulla.

Sylosis soittaa modernia, melodista death metallia. Joku on joskus sanonut kuulleensa levyllä vielä metalcoreakin, mutta en ole itse samaa mieltä. Insomniumia ja kumppaneita on ainakin kuunneltu, ja monessa suhteessa Sylosis kuulostaakin hyvin suomalaiselta. Mutta ei, Sylosis on briteistä. Brittibändin suoltamat riffit leikkaavat todella mukavasti. Tämä albumi onkin hyvin riffikeskeinen, vaikka progressiotakin on mukana melko runsaasti. Kappaleet ovat mielenkiintoisia ja levy on ihan vaivaton kuunneltava, vaikkei Sylosis maailmaa muutakaan. Tuotantokin on mukavan munakasta. Modernia, mutta messevää. Kaikki soittimet pääsevät hyvin oikeuksiinsa, vaikkakin bassoa olisi voitu korostaa paremmin.

Mutta albumilla on jo yksi todella paha kömmähdys; se on liian pitkä. Nyt ei ole rutinoituneen, 40-minuutin albumeihin tottuneen hevinkuuntelijan purnausta 45 minuuttia kestävästä levystä. Ehei, Edge of the Earth koettelee jo cd:n kapasiteetin rajoja ja on tehnyt albumistaan yli 70 minuuttia pitkän. Tästähän olisi saanut jo tehtyä kaksi levyllistä. Sanokaas nyt ihan rehellisesti, moniko levy on parantunut pituutta lisäämällä? Ainakin Edge of the Earth olisi parantunut, jos tyypit eivät olisi tunkeneet sille täysin jokaista biisiä jonka vain pystyivät kirjoittamaan. Sylosis ampui itseään jalkaan.

Juurikin levyn pituus on se, joka tässä tapauksessa nyt ratkaisee. Yksittäiset biisit voivat olla hyviä, mutta koko Edge of the Earthin kuuntelu käy jo työstä. Hyvä levy kyllä muuten, enkä toisaalta näe minkä takia melodeathia enemmänkin kuunteleva ei saisi levystä irti enemmän kuin minä.

Kohokohdat: Procession, Empyreal (Part 1), Where the Sky Ends

X Japan – Art of Life

Japanin suurin (ja kaunein?) rockvientituote sitten flopanneen Loudnessin jälkeen oli X Japan. Vuonna 1993 julkaistu Art of Life –single/EP on ensimmäinen, jonka bändi julkaisutti Atlanticin kautta, ja se oli myös ensimmäinen X Japan –nimellä julkaistu levytys, aiemminhan bändi tunnettiin vain X:nä. Kannessa oleva henkilö on siis hemaiseva nainen… paskat ole, se on kuitenkin joku bändin (miespuolisista) jäsenistä. En tunne bändiä niin hyvin, että osaisin sanoa kuka.

X Japan halusi ilmeisesti säväyttää, sillä Art of Life on speed metallinen, power metal-vaikutteinen, progressiivinen ja pompöösimäinen rock-ooppera. Kiekolla ei ole kuin vain yksi biisi, minkä takia mietinkin, pitäisikö siihen viitata singlenä, EP:nä vai albumina. Kaikenlaisia käänteitä siihen kyllä mahtuu, aina nopeammasta progressiivisesta power metallista balladihempeilyyn pianon säestyksellä. Mutta ylimitoitettu (8 minuuttia pitkä) kakofonia-pianosoolo ei palvele mitään tarkoitusta. Sen ylenpalttinen venyttäminen tuntuu turhalta, vähemmälläkin olisi pärjätty. Koko järkäle pysyy muuten kyllä pituuteensa nähden kohtuullisen hyvin kasassa, mutta varsinaisia kertosäkeitäkään siinä ei ole.

Soundillisesti Art of Life on tosiaankin 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotos. Ajalle tyypillisesti soundit ovat ohuet ja ajan hampaan puremat, ja kuuntelufiilis kieltämättä hieman latistuu niiden takia. Tämä on tosin yleinen ongelma, ja näin onnettomilla soundeilla äänitettiin hyvin paljon metallia noihin aikoihin, esimerkiksi Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son (1988) kärsii samasta munattomuudesta, ellei jopa pahemmasta. Cd-formaattiin tungetut levyt kärsivät tästä eniten.

Art of Life tosin nosti X Japanin arvoon arvaamattomampaan. Art of Life oli täysin erilaista kuin mitä bändi oli siihen mennessä julkaissut tai tulisi julkaisemaan, ja se pysyy edelleen yhtenä bändin erikoisimmista teoista. Biisi on soitettu tähän mennessä ainakin neljä kertaa livenä, ja ainakin kaksi esitystä on julkaistu livejulkaisuina. Yksi esityksistä esitettiin niinkin aikaisin kuin vuoden verran ennen biisin virallista julkaisua.

Tänään, toukokuun toinen päivä, on X Japanin kitarasankari Hideto “hide” Matsumoton kuolinpäivä. Kolmetoista vuotta siitä on kulunut.

Stam1na – Vanhaa paskaa

Monesti minulta kysytään (ilmeisesti tukkani pituuden vuoksi) että kuuntelenko Stam1naa? Noinkin pinnallisia kysymyksiä esitettäessä tekisi mieli työntää verbaalisesti kysyjän kurkkuun fiktiivinen luu, mutta sitten muistankin että minulla on Stam1naa hyllyssä. Enkä edes häpeile tunnustaa sitäkään, että annoin Lammas Zinen arviossa yhtyeen tuoreimmalle studioplätylle kehujakin.

Viime vuosi oli Stam1nalle erityisen hyvä jo pelkästään Viimeinen Atlantis-levyn julkaisun takia, mutta yhtye julkaisi myös alkuaikansa yhteen niputtavan Vanhaa paskaa-kokoelman.

Koen olevani tietyllä tavalla toisessa asemassa niihin nähden, jotka havahtuivat Stam1nan olemassaoloon vasta sen tultua suosituksi. Minä nimittäin diggailin Väkivaltakunta-demoa sen ilmestyessä (Mikseri oli jees mesta!) vuonna 2003, ja debyyttialbumi ilmestyi vasta 2005. Vanhaa paskaa koostuukin sitä ennen tehdystä materiaalista, tosin osa näistä biiseistähän oli debyytilläkin. Väkivaltakunta onkin tämän plätyn kiinnostavinta antia, mutta Stam1nan kehittymistä entistä varmaotteisemmaksi on ihan hauskaa seurata kuuntelemalla näitä biisejä kronologisessa järjestyksessä. Äänenlaatu nyt vaihtelee, mutta demobiisejähän nämä kaikki ovat muutenkin, niin ei ole täysin hifisoundeja odotettavissakaan.

Vanhalla paskalla on vain Stam1nan suomenkieliset, Stamina-nimellä tehdyt demot 2000-luvun alusta kokonaisina. Faneille tämä on varmasti kohtalainen kädenojennus, mutta se ei vieläkään anna faneille kaikkea, mitä nämä tahtovat. Englanninkielisiä demojakin tehtiin kolme, mutta niiltä on edustettuna vain yksi biisi; Brainrape-demolta (1997) kahmaistu, Stam1nan ensimmäiseksi sävellykseksi koskaan mainittu Meet Your Fate. Tosin tuokin biisi on äärimmäisen horjuva ja käppänen, joten en usko Stam1nan olevan heti valmis julkaisemaan loppuja englanninkielisestä kaudestaan, vaikka kehitystä varmasti oli silloinkin havaittavissa.

Koska kyseessä on demokokoelma, on sanomattakin selvää että Vanhaa paskaa on suunnattu nimenomaan bändin vanhoille faneille. Itse en tosin pidä itseäni yhtyeen varsinaisena fanina, joten näiden 20 kappaleen kuuntelu käy työlääksi. Jos Stam1naan haluaa tutustua, kannattaa Vanhaa paskaa jättää suosiolla väliin, tsekata studioalbumit ja palata sitten asiaan.

Kenelle: Stam1na-faneille.
Miksi: Tässähän on bändin koko suomenkielinen demotuotanto!
Kohokohdat: Pitäisi nostaa demokohtaiset suosikit ylös, mutten sitä ala tekemään. Muuten ehkä Meet Your Fate, heh.

Dir En Grey – Uroboros

Yritin joskus tutustua Dir En Greyhin vuoden 2007 Marrow of a Bone –albumin myötä. Tuo yksi tämän hetken suurimmista japanilaisista rock-bändeistä ei sillä erää vakuuttanut, mutta kokeilin myös Withering to Death -albumia (2005), ja se kolisi jo hieman paremmin. Saman tekee myös toistaiseksi tuorein tuotos Uroboros (2008).

Rate Your Musicin keskiarvojen jakaantumisen perusteella Marrow of a Bone on yhtyeen heikkotasoisin levytys, mutta samalla sen seuraaja Uroboros on rankattu parhaimmaksi Dir En Grey -nimellä julkaistuksi albumikokonaisuudeksi. Uroborosilla on oma jatkuvuutta ja reinkarnaatiota käsittelevä teemansa, mikä ei ehkä ole se maailman omaperäisin konsepti. Sinänsä ihmeellistä, ettei ouroborosta näy kansikuvassa vaan kansi hakee vaikutteita progedinosaurus King Crimsonilta.

Uroborosista ei ole tehty kuulijan kannalta helppoa albumia. Hatarien muistikuvien perusteella Marrow of a Bone oli ehkä hieman suoraviivainen – saatan toki olla väärässäkin – mutta ainakin Withering to Deathiin (2005) verrattuna Uroboros on kokeilevampi. Samanaikaisesti bändin sanotaan ottaneen kuitenkin pari askelta taaksepäin, ja Uroborosin yhteydessä on kuultu myös jokseenkin puiseva “paluu juurille”
-sanonta. Dir En Grey on entistä salakavalampi ja myrkyllisempi sen sijaan, että se iskisi kuulijaa suoraan turpaan. Kaikenlaista itselleen uutta bändi on lähtenyt kuitenkin kokeilemaan, esimerkiksi sitaria ja mandoliinia. Vaikka Dir En Greyn alaa on edelleen moderni metalli, on se kuitenkin siistinyt pois Marrow of a Bonen tekorankkoja pomppumetalli -vaikutteitaan.

Uroborosin kertakuuntelu kestään tunnin. Sinä aikana Dir En Grey ehtii vaihtamaan kasvojaan aika monta kertaa, ja Uroboros kuulostaa samanaikaisesti sekä tutulta että vieraalta. Kuulija voi olla varma siitä, ettei ole kuullut albumia aiemmin, mutta silti se kuulostaa vanhalta tutulta. Glass Skinin pianointro kuulostaa kovalta, vaikka tuokin mieleen monet MTV:llä pyörineet singlebiisit mieleen. Eivät nämä jipot ole ehkä ennen kuulemattomia, mutta niistä on ainakin saatu tehtyä toimiva kokonaisuus. Vokalisti Kyon verbaalinen anti vaihtelee korinasta raakkumiseen ja herkästä laulusta pattonmaiseen sekoiluun, vaikka tämä laulaa nyt omalla äänellään tavallista enemmän, tosin Kyon lauluhan ei varmasti vetoa ihan kaikkiin.

Uroboros ei ole ehkä maailman paras albumi, mutta se on ainakin mielenkiintoinen, kutkuttava ja kuulijaa aktivoiva. Tänään julkaistaan Dir En Greyn uusin single – Lotus. Uutta albumia edeltävää singleä janonneet fanit ovat tähän mennessä saaneet saada esimakua uudesta singlebiisistä lyhyillä snippeteillä. Siis snippettejä yhdestä kappaleesta? Mitäs järkeä tuossa nyt on?

Kenelle: Ei pelkästään j-rock –friikeille, vaan muillekin progressiivista alternative metallia arvostaville.
Miksi: Kuunneltavaa olisi ainakin hetkeksi aikaa.
Kohokohdat: Vinushka, Dozing Green

Death – Symbolic

 

death_symb Muistan jostain Kaarle Viikatteen haastattelusta lukeneeni hänen suhteestaan Deathiin. Jo Human (1993) oli liian kimuranttia käkikellokikkailua hänelle. Siinä tapauksessa uskoisin äijän hermostuneen sitä seuranneiden Individual Thought Patterns– (1993) ja Symbolic (1995) –levyjen antiin, sillä niillähän sitä kikkailua vasta onkin. Ja Chuck Schuldiner vaihteli kokoonpanoa kuin sukkia! Mutta Kaarlen ylenkatsomista myöhempien aikojen Deathia kohtaan ymmärtääkin, sillä mies on selkeästi rockaavamman ja yksinkertaisemman musiikin perään, tuossa haastattelussa siis Entombedin. Tuo ei ole missään tapauksessa väärin, sillä itse asiassa minäkin diggailen Entombedista enemmän. Mutta nyt kirjoitamme Deathista.

Chuck “kouluruoka” Schuldinerin kavereina olivat hieman tuntemattomammat Bobby Koelble kitarassa ja Kelly Conlon basson varressa. Rumpujen takana istui rumpuguru Gene Hoglan, ja bassossa piti olla myös edeltäneellä Individual Thought Patternsilla pötpötellyt Steve DiGiorgio, mutta hänen panoksensa rajoittui demobiisien äänittämiseen osallistumiseen. Yksikään Death-albumi ei kuulosta edeltäjältään, eikä Symbolic tee siinä suhteessa poikkeusta. Edeltäjäänsä verrattuna tuotanto oli kirkkaampaa ja selkeämpää (ja varmaan rahakkaampaakin, levy-yhtiö kun oli vaihtunut Roadrunneriin), ja Schuldiner on vaihtanut mörinälaulun korkeampaan kärinään. Biisien tempot ovat hidastuneet (mutta ovat silti nopeita) ja niiden pituudet kasvaneet. On tuossakin muutosta kerrakseen!

Vaikka Symbolic on vahvasti teknispainotteinen, on se kuitenkin melko helppo lähestyä. Sitä pidetään myös Deathin parhaimpana albumina, eikä vähiten Zero Tolerancen, Empty Wordsin ja Crystal Mountainin kaltaisten mahtikappaleiden vuoksi. Minua ei itseäni kiinnosta Schuldinerin soolot, vaan nuo biisit, joihin Schuldiner on laittanut itsensä täysillä likoon. Progressiivisissa biiseissä riittää paljon pureskeltavaa, mutta niissä ei siltikään ole mitään ylimääräistä ja itsetarkoituksellisia krumeluureja. Itse kappaleita on rupea sen kummemmin analysoimaan, siinähän menisi ikä ja terveys. Sitä paitsi eiköhän se ole sinun hommasi kokeilla Symboliciin tutustumista, mikäli et ole sitä vielä tehnyt?

Kovin usein en albumia tosin kuuntele. Kun vielä pari Death-maratonia oli käyty läpi Chuck Schuldinerin kuoleman vuosipäivinä, niin Symbolic jäi muiden (miinus Leprosy [1988]) Death-levyjen tavoin hyllyn perukoille. Mutta kuten kaikki muutkin Death-levyt, niin myös Symbolic kestää kuuntelua. Tällä päivämäärällä (13.12.2010) tulee muuten kuluneeksi yhdeksän vuotta Schuldinerin kuolemasta. Rest in peace, kuten sanotaan.