Crystalic – Persistence

Viimeisen kymmenen vuoden aikana metallibändien ja -levyjen määrä on räjähtänyt käsiin. Koko ajan julkaistaan yhä enemmän ja enemmän keskinkertaisia levyjä persoonattomilta bändeiltä, ja niiden oikeasti hyvien bändien pitää oikeasti erottua joukosta. Tähän ovat ilmeisesti havahtuneet levy-yhtiötkin. Tamperelainen, jo 90-luvun lopussa perustettu* (!) Crystalic metsästi melko pitkään sopivaa levydiiliä kakkosalbuminsa julkaisemiseksi, mutta päätyi julkaisemaan Persistencen itse kun ketään ei julkaisutoiminta kiinnostanut. Persistence ilmestyi ilmaiseen nettijakeluun syyskuussa… ja nimenomaan nettijakeluun. Vaikka bändi olisi voinut teetättääkin levystä omakustanteena fyysisenkin version, olisi sillä silti ollut kova työ erottua levykaupan hyllyllä muista.

Nämä kaverit tosiaan taitavat rakastaa Deathia. Jo Crystalicin logossa näkyy viikate toimimassa T-kirjaimena, aivan kuten Deathillakin oli. Ja onkohan kaukaa haettua olettaa, että jo bändin nimikin viittaa Deathiin, sen toiseksi viimeisellä Symbolic-albumilla (1995) kun oli Crystal Mountain-kappale? Symbolic on arvatenkin myös ollut referenssilevynä, kun Persistencea on sävelletty. Deathin vaikutuksen kuulee monimutkaisista mutta maanläheisistä kappalerakenteista, kitaraliideistä ja oikeastaan kaikesta, mitä bändi tekee. Crystalic on noudattanut kiitettävän paljon DIY-etiikkaa tuottamalla levyn itse. Ihme kyllä se ei ole edes tarvinnut ulkopuolista näkemystä, vaan bändillä on selkeästi oma näkemys siitä, miltä sen jäsenien yhteistyön hedelmien tulisi maistua. Vokalisointi on ehkä keskinkertaista, paitsi silloin kun eräs Lars Eikind piipahtaa vieraisilla levyn alkupuoliskolla. Crystalicin ominta alaa ovat kuitenkin monipuoliset biisirakenteet ja erityisesti kitarointi. Molemmat kitaristit soittavat tarkasti ja näillä on selkeä työnjako, jossa osataan pysyä. Persistencesta löytyy myös tunnelmaa, mikä tietty parantaa levyn parissa viihtyvyyttä. Niin, ja itse biisitkin ovat tarttuvia! Omiksi suosikkiraidoikseni nostan Voiceless Armyn ja Blastbeat of My Heartin.

Tämän tempun ansiosta Crystalic on saanut hieman nimeään esille. Jos Persistencea olisi markkinoitu Infernon sivuilla muiden levyjen joukossa, olisi se todennäköisesti hukkunut massaan. Sen lisäksi, että albumi oli virallisesti saatavilla ilmaiseksi, auttoi sen levityksessä myös vanha kunnon puskaradio; kuulin itsekin levyn olemassaolosta kaverini kautta. Positiivisen palautteen ansiosta Persistencesta on tulossa myös fyysinen versio näillä näppylöillä. Kuten bändi itsekin toteaa: Let the metal flow! Perunat kellariin!

*Yllättävän moni “uusi” bändi on ilmoittanut tulleensa perustetuksi 90-luvulla.

Sole Remedy – Apoptosis

 

Juuri kun Barren Earthista päästiin, niin sitten tuleekin jo Sole Remedy perässä. Mistään kopiobändeistä ei kuitenkaan puhuta, sillä tuon superbändin ja lahtelaiskvintetin välissä on ammottava kuilu. Ne operoivat saman, melodisen ja progressiivisen metallin loputtomalta vaikuttavalla kyntöpellolla, ja ne käyttävät jopa samaa polttoainetta.

Jostain käsittämättömästä syystä luulin bändiä ulkomaalaiseksi (brittiläiseksi, jos tarkkoja ollaan), vaikka Lahti, tuo makeisia vetävän muskelihirmu Tuomas Saukkosen kotikaupunki, tiettävästi on vielä osa Suomea. Johtunee Sole Remedyn levy-yhtiöstä, joka on norjalainen Aftermath Music. En ole lukenut Infernon uusimpia numeroita, joten en ole päässyt tarkistamaan löytyykö yhtyeen levyn mainoksia sen sivuilta. Mietin vain, että onko Aftermath Music panostanut yhtyeen promotoimiseen Suomessa. Ainakin itselleni Sole Remedy oli tätä arviointihommaa ennen täysin tuntematon nimi.

Pohdintaa bändin tuoreimmasta hengentuotoksesta täällä.

Barren Earth – Curse of the Red River

 

barren Uuden superbändin tuleminen on aivan odotetusti aiheuttanut kuohuntaa tuttavapiirissäni. Yhtä odotetusti Barren Earthin julkaisut ovat saaneet pääsääntöisesti suotuisia arvioita. Mutta lapset hyvät, siihen on joskus ihan syynsäkin. Barren Earthin kohdalla voitaneen puhua jo perustellusti hyvästä vastaanotosta muuallakin kuin vain Lammas-arvioijan omassa päässä, jossa on soinut tähän mennessä aivan liikaa Amorphisia.

Voin jo kuvitella, millaista meno on tämän bändin keikoilla. Pystyn jo melkein haistamaan savukoneen luoman tekosavun käryn, tunnelma on katossa mutta raskauttakaan ei unohdeta. Ja yleisöllä on kivaa, vaikka biisit eivät ole suoria hittirenkutuksiakaan. Pitää katsoa, jos eksyn bändin keikalle jossain välissä. Nyt se ei tosin näytä kovinkaan todennäköiseltä…

Arvostelu:
Barren Earth – Curse of the Red River

Amorphis – Skyforger

amorhpis Yksi ns. suomimetallin (yäks mikä termi!) suurimmista nimistä, Amorphis, julkaisi toukokuussa 2009 kolmannen albuminsa Tomi Joutsenen kanssa kolmen vuoden sisään. Ahkera bändi sai kylläkin spektikoiden huomion osakseen: Albumin nimen luulisi viittaavan erääseen Latvialaiseen folk metal-bändiin, kansikin on jo kertaalleen käytetty ja itse musiikki kuulostaa Amorphisilta. Onko Amorphis kykenevä tekemään jo yhdeksännestä studioalbumistaan tajuntoja räjäyttävää kuuntelukokemusta. Skyforgeria kuunnellessa vanha Amorphis-fani tuntee olonsa kotoisaksi, mutta pää ei onnesta räjähdä. Mitenkään yllättävä levy ei ole, sillä Skyforger on juurikin sitä mitä Amorphisilta on tässä vaiheessa lupa odottaa: takuuvarmaa, melodista metallia, joka ammentaa sanoituksensa edelleen Kalevalasta. Tällä kertaa pääosassa Seppo “Seppä” Ilmarinen, hemmo joka takoi taivaankannen ja sammon. Minullakin on Kalevala hyllyssä, tosin enpä ole vielä ehtinyt kunnolla syventymään siihen.

Levyn aloittava Sampo on ihan ookoo ja antaa hyvän kuvan koko loppulevyn sisällöstä. Biisi vaihtelee monta kertaa kasvojaan ja Joutsen sekä laulaa että murisee. Silver Bride (=kullasta ja hopeasta taottu vaimonkuvatus, jonka Ilmarinen teki kuolleen vaimonsa korvikkeeksi) on kuin Skyforgerin vastine Eclipsen House of Sleepille. Biisi etenee koukuttavan kitarariffinsä parissa, joka tempaa mukaansa. Bändin tiedetään aloittaneen keikkojaan tällä biisillä, ja se onkin hyvä biisi heti alkuun oikean tunnelman saavuttamiseen. Toinen single, From The Heaven Of My Heart on hyvin tyypillinen Amorhpis-biisi, joten ei sinänsä ihme että sekin lohkaistiin singlenä. Yksi levyn parhaista biiseistä on kuitenkin nelosbiisi The Sky is Mine, ainakin keikoilla se on todettu hyvin toimivaksi biisiksi. Majestic Beast taas esittelee nyky-Amorphisia raskaimmillaan, tätäkin biisiä kuultiin keikoilla.

Huikean alkupuoliskon jälkeen Amorphisin kone alkaa hieman yskiä. Loppulevyllä on hieman persoonattomampaa menoa eikä samalla tavalla koukuttavaa menoa kuin levyn alkupuoliskolla. Highest Star ja Skyforger ovat silti hienoja ja melodisia. Koko levy luottaa koukuttaviin kitarariffeihin ja helppoihin kertosäkeisiin, mutta minuun teki vaikutuksen myös syntikkasoundi. Vokaalipuoli on erityisen onnistunut, Joutsen kun osaa käyttää ääntään monipuolisesti, ja onhan miestä on ollut sparraamassa Marco Hietala.

Vaikka Skyforger vaatii aikaa muiden Amorphis-levyjen tapaan, on se kuitenkin hyvin tutunoloinen levy heti ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla. Skyforger muistuttaa enemmän Eclipseä kuin Silent Watersia, jota en ole kyllä kuunnellut sitten julkaisunsa vuonna 2007. Kyllästyin kyseiseen levyyn melko nopeasti, mutta Skyforger tuntuu kestävän kuuntelua pitempään. Ehken uskalla sanoa Skyforgeria paremmaksi kuin Eclipse, mutta on se Silent Watersia ainakin parempi, joka oli hyvä sekin. Tänään toteutan perinteitä, ja näen taas Amorphisin lavalla. Painotus sanalla “taas”, olen nähnyt bändin nyt joka kesä vuodesta 2006 eteenpäin, joinakin kesinä useammin kuin yhden kerran.

Board of Aves – S/T

Enpä ole tästä Jyväskylän Palokan perukoilta räpistelevästä bändistä aiemmin kuullut. Toisaalta Board of Aves on toiminut nykyisellä nimellään vasta vähän aikaa, joten ei mikään ihmekään ettei bändistä ole paljoa vielä kuultu. En tosin muista kuulleeni bändistä silloinkaan, kun se vielä operoi Afubad-nimen alaisena. Lintujen (= aves, latinaa) lautakunta (= board, englantia) soittaa oman kuvauksensa mukaan duck metallia eli ankkametallia. Tuolla kuvauksella bändiä voisi helposti kuvitella huumoribändiksi, mutta Board of Aves ei ole lähtenyt ymppäämään kappaleisiinsa mukahauskoja sovituksellisia ratkaisuja eikä bändin soundi ole mitenkään “ankkamainen”. Tosin tiedä sitten miltä ankkamaisen musiikin pitäisi kuulostaa… Mutta lintuihin nämä hemmot ovat mieltyneet. Ensivilkaisulla ei välttämättä huomaa, että levyn kannessa on ehta pullasorsa, joka oli kyllä edellisen demon (Settled Mind, 2008) kannessa vielä kylpyankka. Kylpyankkaa tosin edelsi liekehtivä Aku Ankka-klooni.

Board of Aves ei kylläkään kuulosta ihan niin persoonalliselta kuin se saatekirjeessään antaa ymmärtää. Thrash metalliin ja moderniin suomimetalliin (Stam1na, anyone?) on aiemminkin sekoitettu Dream Theaterin progressiivisuutta Suomessakin. Suomalaisista bändeistä Board of Avesia lähimpänä taitaa olla kouvolalainen kolme albumia julkaissut, jo 90-luvulta lähtien operoinut Malpractice. Board of Aves ei tosin harrasta niinkään paljoa soitinhiplaamista kuin Malpractice, saati Dream Theater. Stam1naan Board of Avesia tosin on turha verrata, koska Board of Aves ei edes yritä lähteä yhtä äkkiväärille reiteille kuin lemiläiset. Vaikka demo on nauhoitettu ihan kunnon studiossa (Studio Watercastle) niin sitä vaivaa hyvin ohut ja demomainen äänimaailma, minkä tosin luulen korjautuvan vastaisuudessa.

Demosta on olemassa fyysinenkin kopio, mutta en sitten tiedä onko sitä levitelty vain promokäyttöön. Muutkin kuin toimittajat saavat levyä kuunnella lataamalla sen ilmaiseksi tai kuuntelemalla Spotifyn kautta, linkit laitan tuonne jutun loppuun.

Arvostelu:
Board of Aves – S/T

Linkit:
Ilmainen lataus (ZIP-tiedosto)
Spotify-kuuntelu

For the Imperium – This is Chaos, Baby!

Jostakin ulkoavaruuden perukoilta (tai Suomen perämetsistä, kuten he itse väittävät. Minä en vaan usko!) tuleva For the Imperium ulosti kolmannen demonsa. Demon nimeksi tuli This is Chaos, Baby! Hyvin nimetty levy siis kyseessä, kun huomioi että tämä taannoin Porissakin vieraillut (missasin taas!) bändi soittaa kaoottista kikkacoremusiikkiaan.

Jo kannesta huokuu kaoottinen meininki. For the Imperium on niitä bändejä joiden kohdalla genrettäminen on tehty hankalaksi. Pohjalla on progressiivinen metallia, jossa on rockaavuutta ja sävyjä vähän kaikesta. Tyyli saattaa vaihtua sekunnissa eli nopeammin kuin arvostelijapanda ehtii muutosta edes rekisteröidä. Vaikka For the Imperium onkin progressiivista se onnistuu välttämään progressiivisen musiikin pahimmat sudenkuopat. Sen jäsenet osaavat siis soittaa, mutta eivätpähän venyttele soolojaan liian pitkiksi vain päästäkseen pätemään soittotaidollaan. Biisit ovat ne joiden ehdoilla tässä mennään ja onneksi biisimateriaali on kunnossa! Suurimman osan For the Imperium kaahaa satanen lasissa, mutta se myös hidastelee ja laittaa peliin herkemmän puolensa. Nämä siirappibiisit ovat Fighting for Love ja Forgiveness ja ne ovat täydellisiä vastakohtia muille biiseille. Levyn parhaimmat hetket koetaan alussa (Breathing Life in You) ja lopussa (Bodycount), mutta niiden väliin mahtuvissakaan biiseissä ei ole mitään valittamista. Yleismeininki on hilpeä eikä For the Imperium turhaan avaruuspipoaan kiristä. Kuusi biisiähän This is Chaos, Baby!:llä on yhteensä, olisin kestänyt pari vielä lisääkin.

Sinänsä ihme ettei yksikään levy-yhtiö ole vielä sainannut For the Imperiumia. Toisaalta en ihmettelekään, sillä lafkojen business-puoli voi olla ihan syystäkin huolissaan bändin kaupallisesta potentiaalista. Tämänkaltainen musiikkihan ei kaikille aukea vaan bändi voi saada kikkailujensa takia pelkoa ja inhoa osakseen. Toivottavasti vaan eivät välitä mahdollisista ilkeistä kommenteista vaan julkaisevat joskus täyspitkänkin, omakustanteena jos ei muuten.

Arvostelu:
For the Imperium – This is Chaos, Baby!

Throes of Dawn – The Great Fleet of Echoes

Tämähän on se bändi jonka yhdessä levynkannessa oli se täytetty susi? Joo, vaasalainen Throes of Dawn on siis kyseessä ja se on ehtinyt muuttua melkoisesti siitä mitä se oli vielä vuosituhannen vaihteessa. Metallisuus on suurimmilta osin (muttei kokonaan) väistynyt ja progressiivista tunnelmointia on tullut tilalle. The Great Fleet of Echoes on Throes of Dawnin uusimman tuotoksen nimi.

Ehdin kuunnella levyn aika monta kertaa. Tunsin kirjoittavani ihan pätevän arvion Lammakselle siitä mutta silti tuntui siltä että jotain jäi sanomatta, ei sillä että osaisin vieläkään sanoa levystä kaikkea mahdollista. Joka kuuntelukerralla löytää levystä jotain uutta. Aina välillä Throes of Dawn väläyttää metallisia kulmahampaitaan ja esittelee parit metalliset kitarariffit. Riffit eivät ole tällä levyllä pääosassa vaan progressiivinen maalailu ja tunnelmointi määrittelevät pitkälti levyn muodon. Biisimateriaali on vielä tasaisin vahvaa että aluksi mitään yksittäisiä biisejä ei nouse esille, ei hyvässä mielessä mutta ei pahassakaan. Mutta ehkä Chloroform oli paras yksittäinen biisi. Tai Lethe, jossa on jopa haitaria ellei vanhat, karvaiset korvani sitten täysin väärässä ole.

Kyllä Throes of Dawnin vielä metallibändiksi mieltää, kuten voi jo päätellä tämän levyn luokittelustakin täällä Pandaluolassa. Levyhyllystä tämän paikka löytyisi varmaan Tiamatin vierestä, sen verran samanlaisissa sfääreissä mennään. Unenomaisissa, melankolisissa, rauhallisissa mutta samalla pahaenteisesti ja ovathan molemmat bändit edenneet pitkälle lähtöpisteistään. Levystä on kuulemma tuloillaan tuplavinyylini-versiokin. Koettakaa vain arvata kumpi on mielekkäämpää omistaa: promoversio levystä vai tuo vinyyli? Varsinkin kun promolevy on iskeytynyt jossain välissä paskaksi ja siten soittokelvottomaksi niin lienee uuden levyn hankinta paikallaan… Hieno levyhän The Great Fleet of Echoes on, veikkaan antavani tälle vähintään erikoismaininnan kun pitää valita vuoden parhaita levyjä.

Arvostelu:
Throes of Dawn – The Great Fleet of Echoes

Malpractice – Triangular

Olen kauhea ronkeli progressiivisen metallin suhteen. Yleensä en edes etsiskele siitä genrestä uusia bändejä, niitä vain tipahtelee silloin tällöin eteen. Eräs esimerkki on Malpractice, jonka edellisen levyn Deviation from the Flow (2005) päätin heräteostoksensa ostaa muutamalla eurolla muutama vuosi sitten. Ja kas kummaa, jostakin syystä se kolahti, varmaankin vienojen thrash metal-viittaustensa takia. Bändin musiikin perustana ei ollutkaan tekninen hiplaaminen kuten välillä progemetallibändeillä tuntuu olevan tapana vaan bändi oli edelleen selvästi metallia monimutkaisista biisirakenteistaan huolimatta. Sain kuultavakseni myös bändin ensimmäisen levyn Of Shape and Balancen (1999), mutta se ei sitten enää oikein napannut kun se tuntui kauhealta raakileelta. Muutamalla eurolla löysin sitten vähän aikaa sitten myös bändin uusimman tuotoksen eli Triangluarin (2008).

Kouvolan kasvattien orkesteri koki muutoksia levyjen välissä olleen kolmen vuoden aikana. Näkyvimpänä oli vokalistin vaihtuminen, joka tietenkin vaikuttaa jo bändin yleissoundiinkin. Aleksi Parviainen hoitaa homman tyylikkäästi, en totta puhuen enää edes muista millaiselta miehen edeltäjä, bändin alusta lähtien mukana ollut Mika Uronen kuulostaa. En nyt hauku Urosta, (heh) tarkoitan vain että Parviainen sopii Malpracticeen kuin lihapullat perunamuussiin. Livenä bändiä en ole nähnyt, joten en voi sanoa miten Parviainen tai muut musikantit osaavat hommansa hoitaa.

Edeltäjäänsä nähden levy ei ensin tunnu yhtä aggressiiviselta, mutta kun kuuntelee levyä tarkemmin huomaa tuon vaikutelman johtuvan siitä että tuotantoa on viilattu. Melodiat ja aggressio puskevat kuitenkin salakavalasti esille eikä niitä voi enää seuraavilla kuunteluilla sivuuttaa. Levyn parhaimmat palat ovat sen aggressiivinen aloitus ja kaunis lopetus. Malpracticen leirissä tosiaankin on asiansa handlaavia soittajia, varsinkin kitarat osaavat kurittaa keppejään. Bändi sortuu kyllä soljuvan soittonsa ohella myös siihen suuresti inhoamaani tilulilu-vuoristorata-soolokikkailuun, mutta tätä ei onneksi paljoa kuulla. Vajaan tunnin kesto ja joidenkin biisien pitkä kesto saattaa karkottaa potentiaalisia kuuntelijoita levyn ääreltä, mutta missään vaiheessa levy ei tunnu liian pitkältä ja järkälemäiseltä eikä se siten kaadu omaan mahdottomuuteensa.

Nyt kun levyn julkaisemisen ja tämän jutun kirjoittamisen välillä on kulunut 1,5 vuotta, voidaan päästä siihen johtopäätökseen mihin ollaan tämän bändin kanssa päästy aiemminkin. Malpracticen kolmas tuleminen jätettiin huomiotta joten Malpractice on edelleenkin aliarvostettu. Vaadin muutosta asiaan, sillä onhan tämä nyt selkeästi kovempaa paskaa kuin vaikka Dream Theaterin uusimmat levyt! Tätä sietävät kuunnella muutkin kuin progressiivisen metallin ystävät!