Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva

Suomen kovin basisti on omasta mielestäni Pekka Pohjola. Piste. Tänään miehen kuolemasta tuleekin kuluneeksi viisi vuotta, ja tänä vuonna miehen ensimmäinen soololevy on täyttänyt 41 vuotta. Pihkasilmä kaarnakorva on julkaistu vuonna 1972, ja on Pohjolan ensimmäinen soololevy. Pihkasilmä kaarnakorva on tehty Pohjolan ollessa vielä Wigwamissa, jossa vaikutti vielä albumin julkaisuaikoihin silloinen yhtyetoveri Jukka Gustavson.

Pihkasilmä kaarnakorva kuulostaa jokseenkin samanlaiselta kuin Pohjolan muutkin 70-luvun soololevyt, eli Pohjolalla oli ilmeisen vahva visio musiikistaan jo alusta alkaen. Pihkasilmä kaarnakorvalla on vain neljä biisiä, jotka ovat progressiivisia kuin mitkä, melko pitkiä ja polveilevia. Ja toki lisäksi instrumentaaleja. Kavereitakin oli studiossa mukana, kukin omalta osaltaan soittimensa mestari. Vaikka kyseessä onkin Pohjolan soololevy, niin tässä tulevat Risto Pensolan ja Pekka Pöyryn vaskipuhaltimet ja Gustavsonin koskettimet esille enemmän kuin Pohjolan bassohiplailu. Levy ei onneksi ole minkäänlaista bassopornoa (vaikka Pohjola soittaa sitäkin), mutta Pohjolan rooli korostuukin säveltäjänä, sovittajana ja koko roskan yhteensaattaneena visionäärinä, leikittelevänä sellaisena. Jotain albumin lähtökohdista varmaan kertoo sekin, että albumin kansitaitelija Mats Huldén keksi albumin ja kappaleiden nimetkin, niitä kun ei ilmeisesti oltu nimetty.

Pihkasilmä kaarnakorva ei kuitenkaan ole missään nimessä parasta Pohjolaa ja kyllähän tämän levyille tuli toisaalta svengaavuutta ja rokkaavuutta enemmän, mutta toisaalta Pohjolan sävellyksistä tuli myös kunnianhimoisempia.

Kohokohdat: Armoton idylli

Pekka Pohjola – Harakka Bialoipokku

pohjola_harakkaPekka Pohjola on yhä tolkuttoman kova äijä, vaikka marraskuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä kun tämä vaihtoi hiippakuntaa. Harakka Bialoipokku on Pohjolan toinen soololevy vuodelta 1974, ja ensimmäinen jonka Pohjola julkaisi Wigwamista eroamisensa jälkeen.

Harakka Bialoipokku on sikäli tyypillinen Pohjola-levy, että se on instrumentaalinen. Pohjolalla ei ollut tapana juurikaan miettyä sävellyksilleen nimiä, vaan ainakin Pohjolan soolodebyytillä Pihkasilmä kaarnakorva (1972) biisien nimet keksi Mats Huldén. Huldén ei tosin ollut Harakka Bialoipokulla osallisena, joten en tiedä kuka kappaleiden nimet keksi. Ehkä Pohjola itse? Ehkä etukäteen tai jälkikäteen? Mutta koska levy oli instrumentaalinen, oli sen nimeäminen muiden maiden markkinoita myöten perin helppoa; Ruotsissa albumi tunnetaan nimellä Skatan, Englannissa taas B the Magpiena. Albumin ympärille kietoutuu pieni tarinakin, joka herää henkiin näissä muuten sanoittamattomissa biiseissä. Itse tarinanhan voi tietenkin lukea kansilehtisestä ja jokainen tulkita sen eri tavalla.

Jazzia tuntuu olevan mukana enemmän kuin monella muulla Pohjolan levyllä… tai ainakin Pihkasilmä kaarnakorvalta, joka oli pohjimmiltaan aika erilainen kuin Harakka Bialoipokku. Ehkä hakevakin. Albumin jazzmaisuus selittyy torvisektion vahvalla läsnäololla, jotka luovat mahtavat puitteet Bialoipokun seikkailulle suuressa metsässä. Oma suosikkini on tosin albumin muista kappaleista erottuva Sekoilu seestyy, jota voisi kuvailla “Pink Floydiksi soittamassa Planet Caravania”.

Kohokohdat: Ja näkee unta, Sekoilu seestyy

Rush – A Farewell to Kings

Vuonna 1977 paukkui ja räjähteli monella eri rintamalla. Kaikkein äänekkäimmin itsestään meteliä piti punk rock, joka heilutteli keskisormea pöhöttyneille proge- ja hevibändeillä. Toisaalta samaan aikaan kanadalainen Rush – joka oli siihen mennessä sinnitellyt enimmäkseen poissa kirkkaimmasta valokeilasta – julkaisi albuminsa A Farewell to Kings, jota pidetään ensimmäisenä klassisena Rush-äänitteenä.

Ihan rehellisesti sanottuna olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä Rush oli parhaimmillaan sen kymmenen vuoden ajan 70-luvun puolivälistä jonnekin seuraavan vuosikymmenen puolivälin paikkeille. Tuo voittoputkihan alkoi A Farewell to Kingsistä, joka olikin jo todella kovan tason Rush-kiekko, siinä missä sitä edeltäneet levyt olivat enemmän tai vähemmän hakemista. Rush ei jättänyt tällä levyllä jäähyväisiä kuninkaille. Ei, se pikemminkin lyöttäytyi vasta niiden seuraan.

Kehittelen tässä muuten huvikseni sellaisen nyrkkisäännön, että jos edes progebändi ei saa tuupattua kaikkea oleellista 40 minuuttiin, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Rush sai A Farewell to Kingsillä sanottua kaiken olennaisen ja lisäksi vähän muutakin. Otetaan nyt valokeilaan yksi Rushin tunnetuimmista kappaleista, eli Xanadu – kymmenminuuttinen rock-ooppera, joka ei ole niinkään ooppera tai millään muullakaan tavalla liioiteltu tai liian pitkä. Se on järkevän mittainen, mutta ehkäpä albumin B-puolella yhtyeeltä katoaa fokus ainakin joksikin aikaa. Tuo puolisko ei tunnu etenevän juuri mihinkään, jolloin A Farewell to Kings ei olekaan ihan niin totaalinen yllätys kuin se olisi voinut olla. Suunta oli kuitenkin oikea.

Kohokohdat: Xanadu, Cygnus X-1

Pink Floyd – Animals

Porsaat lentelivät Britannian taivaalla, kun Pink Floyd nousi yhä lähemmäs suosionsa ja suuruutensa lakipistettä. Pink Floydista oli alkanut tulla suuruudenhullu 70-luvun puolivälin ohittamisen jälkeen. Bändin konserteista alkoi tulla megalomaanisia spektaakkeleita, samoin kuin bändin sisäisistä henkilökemioista.

Kunnianhimoa löytyi kyllä muualtakin, kun Pink Floyd lähti työstämään jatkoa Wish You Were Herelle (1975). Animals –albumin äänittämiseen meni suuri osa vuotta 1976 ja sitä ennen aikaa oli tuhraantunut kolmikerroksisen rakennuskompleksin studioksi muuttamiseen, mutta hosumalla ei synny kuin kusipäisiä lapsia (joita bändissä kieltämättä kyllä vaikutti). Animals onkin hyvin ja hartaasti rakennettu progressiivisen rockin monumentti, joka on kestänyt kannessa olevan Battersean hiilivoimalan tavoin vuosikymmenien armottoman piiskaamisen.

Animals on konseptilevy, ja hyvin yhteiskuntakriittinen sellainen. Bändi arvostelee kapitalistista järjestelmää sijoittamalla Orwellin Eläinten Vallankumouksen hengessä yhteiskuntaluokat eläinten rooleihin. Aika karua ajatella, että levy on yhä ajankohtainen. Yhteiskunnasta löytyvät tosin edelleen siat, koirat ja lampaat.

Mitä itse albumin musiikilliseen sisältöön tulee, niin onhan se kunnianhimoinen kuin mikä. Mietteliäs, hankala mutta palkitseva. Miehet todistavat moneen kertaan osaavansa soittaa, mutta toisaalta näyttämisen tarve ei ole keskeisessä osassa. Onhan albumi toki paljon kuuntelua ja keskittymistä vaativa järkäle, mutta ylitekninen suorittaminen ei ole Pink Floydin ydintemppu. Yleisen tunnelmansa takia Animals on kempilevyjäni progressiivisen rockin saralla.

Kohokohdat: Dogs, Pigs (Three Different Ones)

Kuusumun Profeetta – Hymyilevien laivojen satama

Porilainen Kuusumun Profeetta alkoi nostaa profiiliaan vuosituhannen puolivälissä. Yhtye alkoi kerätä yhä enemmän ystäviä ympäri maata, ja bändin jo kahdeksas (!) (neljäs suomenkielinen) studioalbumi Hymyilevien laivojen satama sai jo edeltäjiään enemmän näkyvyyttä. Vuonna 2006 julkaistu albumi vei Profeettoja kohti uusia vesiä, mutta tämä mystinen Hymyilevien laivojen satama ei sijaitse ainakaan Porissa. Tai ehkä kesällä sijaitsee, kun kaupunki muuttuu esimerkiksi Pori Jazzien aikaan eläväisemmäksi. Saikohan Rättö näihin aikoihin kenties päähänsä ajatuksen laittaa kulahtanut kapteeninlakki päähänsä?

En osaa kuvailla Hymyilevien laivojen sataman ja edeltäjänsä Sanansaattaja Oraakkeli Salamurha Hyökkäysvaunu –albumin (2004) välisiä eroja, sillä itseltäni on jälkimmäinen kuulematta. Ero sitäkin edeltäneeseen Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari –teokseen (2002) on kuitenkin suuri. Psykedeelistä folkista oltiin siirrytty progressiiviseen rockiin, mutta kuitenkin psykedeelisyys säilyttäen. Kuusumun Profeetta soi paikoin jopa jazzahtavasti, eli bändi on helppo kuvitella hyvin letkeään ja intiimiin tunnelmaan soittamaan, esimerkiksi Kokemäenjoen varrella kelluvaan ravintolalaiva Barcoon. Tai Kirjurinluotoon, kunhan Kokemäenjoki on vain lähellä.

Rätön laulu on taas puhemaista ja pappamaista tarinankerrontaa. Tämän vokalisointi on aina jakanut ihmisten mielipiteitä, mutta omasta mielestäni ne ovat olleet pääsääntöisesti toimivat. Hymyilevien laivojen satama on esimerkki levystä, johon ei voi kuvitella ketään muuta laulamaan ja tuntoja tulkitsemaan kuin Rättö. Toki suuri merkitys on muillakin bändin musikanteilla, jotka ovatkin pääasiassa vastuussa albumin raukeasta ja letkeästä äänimaailmasta. Toisaalta tätä on hieman hankala mieltääkin varsinaisesti rockiksi, mutta ei tämä toisaalta poppiakaan ole.

Hymyilevien laivojen satama ei kylläkään maistunut minulle ihan yhtä maukkaasti kuin seuraajansa Lyhtykuja (2008), joka puolestaan on saanut osakseen kritiikkiä Kuusumun Profeetan linjanmuutoksesta. Mutta eipä sillä, onhan Hymyilevien laivojen satama ihan hyvä levytys, vaikka mielestäni Kuusumun Profeetta ei olekaan sillä kaikkein säkenöivimmillään. Monien bändin fanien mielestä kyllä oli, ja yleensä tämä mainitaankin suosikiksi bändin tuotannosta.

Kohokohdat: Hän jota ei koskaan ollutkaan, Binääripyhimys, Tunnit muuttuu minuuteiksi

CMX – Aura

Ehkä kuulostan nyt CMX-fanilta, mutta CMX oli liekeissä 90-luvulla, varsinkin vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla. Nyt en ehkä kuulosta enää CMX-fanilta kun totean, että mielestäni CMX:n kovatasoisin kausi myös jäi 90-luvulle, eikä yhtye silloinkaan aina kultasuoneen iskenyt. Auralla CMX kuitenkin teki niin, kun vuosi oli 1994.

Aura oli jo reilusti Aurinkoa helpompi päästä sisälle, joten sitä voitaisiin jo sanoa CMX:n ensimmäiseksi mainstreamissakin kahlanneeksi albumiksi. Yhtye oli heivannut niin hardcoren kuin shamaanipoljennonkin suohon ja siirtynyt  hieman helpomman vaikkakin silti monipuolisen materiaalin tekijäksi. CMX onnistui nimittäin aika hyvin yksittäisten kappaleiden kanssa, kuten tämän jutun lopussa oleva lista osoittaa. Tosin samalla Aura on enemmänkin sumppu yksittäisiä biisejä kuin tasapainoinen kokonaisuus, mutta mitäs pienistä.

Mukana oli myös umpisokerinen, jousisektioiden värittämä Ruoste, joka saattaa olla vielä tähän päiväänkin mennessä CMX:n suurin yksittäinen hitti. Se tosin viestitti siitä, että CMX oli viimeistään nyt hylännyt vanhat hardcore-juurensa. Aura ei viittaa punkkiinkaan enää millään tavalla, kun särökitaratkin viestittivät yhtyeen olevan enemmänkin 90-luvun alun alternative rockia. Aura todisti ennen kaikkea sen, että CMX:stä oli tullut varsin kunnianhimoinen yhtye. Ruoste ei nimittäin ollut nelikon ainoa vähänkin kunnianhimoisempia elementtejä sisältänyt kappale, mutta enimmäkseen Aura on edeltäjiään “tolkullisempi” ja pahaenteisempi albumi, tosin rauhallinen ja mellevä Pilvien kuningas oli jo liki pinkfloydimaista ilmailuprogea.

Jos valtavirtaistuminen oli ollut CMX:n otteen ulottuvissa, niin nyt se ainakin pääsi siihen käsiksikin ja maistamaan sen suloisia makuja. Auran aikaan CMX ei ollut myöskään yhtä pöhöttynyt kuin mitä se on nykyään. Mielestäni Aura onkin CMX:n kolmen parhaan levyn joukossa. Olen ehkä saattanut kärkikolmikkokärkeni jo aiemminkin mainita, mutta jätän listailut nyt toiseen kertaan.

Kohokohdat: Mikään ei vie sitä pois, Elokuun kruunu, Ruoste, Nainen tanssii tangoa, Kultanaamio, Pilvien kuningas

CMX – Aurinko

Ei siitä ole kauaakaan, kun A.W. Yrjänän nimi yhdistettiin yhteen pieneen myrskyyn vesilasissa. Jälleen kerran kommenttipalstoilla muisteltiin, että CMX lakkasi ajat sitten olemasta kiinnostava. Itse tunnustan diggaavani jopa yhtyeen nykylevyistäkin jossain määrin, vaikken voi itseäni CMX-faniksi kutsua. En ole nähnyt yhtyettä edes livenä. Sain kuitenkin päähäni kaivaa CMX:n tuotantoa hyllystä, ja tällä kertaa valinta osui Aurinko-kolmosalbumiin vuodelta 1992. Edellisen kerran taisin kuunnella levyn vuonna 2008, jonka jälkeen en ole muutenkaan CMX:ää juurikaan kuunnellut.

Ananas kuvastanee aurinkoa, ja varmaan siinä samalla hedelmällisyyttä ja orgaanisuuttakin. Ananas on myös Auringon kannessa, ja joskus on kysytty tietokilpailukysymyksenä. Sisältönsä puolesta CMX oli selvästi murrosvaiheessa, vaikka jonkinlaisessa murrosvaiheessa yhtye on tuntunut olevan koko uransa. Aurinko oli edeltäjäänsä jo vähemmän punkimpi ja enemmän rockimpi. Yhtye alkoi liikkua lähemmäksi nykyilmaisuaan, vaikkakin melodraamaa ja himmailua on Auringolla vielä suhteellisen vähän. CMX:n viittaukset rankempaan paahtamiseen olivat lähinnä punk rock-flirttailuja, mutta hardcorea yhtyeen soundissa ei enää paljoa ollut. Shamanistinen heimohulluttelu kyllä jäi Veljeskunnalta jäljelle, ja kantoi vielä Auringon läpi.

En ole muutosvastarintainen ihminen, mutta Auringon aikaan CMX ei ollut ihan yhtä jännittävä yhtye kuin aiemmilla levyillään. Tai oikeastaan nythän CMX vasta muuttui jännittäväksi, mutta se merkitsi myös vimmaisuuden ja punk-henkisyyden varisemista. Faneja varisi, mutta uusia tuli tilalle. En tosin sanoisi, että CMX olisi tässä vaiheessa ollut vielä salonkikelpoinen – olihan Aurinko mainstreamille turhankin vaikeaselkoinen, kokeileva ja aggressiivinen – mutta sinne oltiin menossa.

Yleensä kun kuuntelee jonkun levyn läpi jota ei ole pitkään aikaan kuunnellut, sen toteaa olevan parempi tai huonompi kuin mitä muistikaan. Aurinko oli sen sijaan täysin sellainen kuin mitä muistinkin. Ei huonompi tai parempi, vaan “ihan ok” CMX-levy. Nyt tosin muistin, että oma CMX-suosikkilevyni taitaa olla Veljeskunta, melko ilmeisistä syistä.

Kohokohdat: Härjät, Katariinanpyörä, Marian ilmestys

Pekka Pohjola – Keesojen lehto

Jazzintuntemukseni on oikeasti aivan luokattoman huonoa, vaikka hyviä juttuja kyseisestä genrestä onkin tullut. Tasan kolme vuotta sitten poismennyt Pekka Pohjola on tarjonnut minulle johdatusta ja valoa pimeyteen näyttämällä minulle Totuuden, eli fuusioprogejazzin. En vieläkään pääse loistamaan jazzintuntemuksellani, mutta tiedänpä ainakin mitä sen ja progerockin yhdistämisestä on parhaimmillaan voinut seurata.

Keesojen lehto (1977) on Pohjolan kolmas soololevy. Levy tunnetaan myös nimillä Mathematician’s Air Display ja Skuggornas tjuvstart. Iso-Britannian ja Ruotsin markkinoille levyä olikin suhteellisen helppo puskea, lyriikoitakaan kun ei tarvinnut kääntää. Pekka Pohjola nimittäin soitti bändeineen instrumentaalia musiikkia. Levyllä ei kuulla ihmissuun generoimia ääniä, ei edes grandiöösejä kuoroja. Laulua ei tosin edes kaipaa, vaan se on Pekka Pohjolan sävellyksissä täysin turhaa. Pohjolan kappaleilla on siitä huolimatta usein ollut perin kummallisia nimiä. Keesojen lehdon oudoimmat nimet ovat Oivallettu matkalyhty ja Matemaatikon lentonäytös.

En tiedä, onko Keesojen lehto jazzia vai onko se vain puhdasta progressiivista rockia? Ehkäpä tällä levyllä Pohjola eli vielä hieman Wigwamin varjossa, tosin vieden sitä Beingin (1974) kehitystä rockimmille urille. Wigwamihan ryhtyi dieetille ja muuttui hivenen popimmaksi, siinä missä Keesojen lehto on kuin rokkiversio Beingista. Pohjola hiplaa bassoaan ja saa vähän kaikenlaisia säveliä siitä irti, mutta yllättävän suuressa roolissa ovat myös analogisyntikat. Ne ujeltavat hieman ärsyttävästikin, Varjojen varaslähtö –kappaleen kaltaisesti koukuttavat melodiat tempaavat mukaansa ja todistavat Pohjolan olleen nero.

En tosin valitettavasti saanut revittyä levystä samoja fiiliksiä kuin Visitationista (1979) tai Urban Tangosta (1982), johtunee varmaan yllätysmomentin puutteesta. Tosin yllätyksiä Keesojen lehto tarjoaa keskivertorokkilevyä enemmän jopa saman kappaleen aikana ja onhan Keesojen lehto yksi Pohjolan muusikonuran kohokohdista. Tuottajana toimi eräskin Mike Oldfield, jonka takia Keesojen lehto on saanut lisää kuulijoita Mike Oldfield-faneista. Kova jätkä hänkin, vaikka tämä levy on nimenomaan ehtaa ja aitoa Pohjolaa.

Kohokohdat: Matemaatikon lentonäytös, Varjojen varaslähtö

Dadao Trio – What? A Fucker Asking Questions

Hämeenlinnan musiikkiskene nyt ei ole mikään maailman isoin, mutta hyvin mielenkiintoisia bändejä sieltä kyllä ponnistaa ja on toki aiemminkin ponnistanut. Yksi näistä on triona toimiva, akustista musiikkia soittava Dadao Trio. Dadao Trio ei kylläkään soita akustisia leirinuotiorallatteluja vaan sen musiikki on sitä huomattavasti monimutkaisempaa. Bändin musiikkia on kuvattu bluesahtavaksi funkiksi, jossa on myös hip hop-vaikutteita mukana ja tätä kaikkea leimaa vahva progressiivisuus.

Ehdin odottaa Dadao Triolta kovaa suoritusta bändin edellisten näyttöjen perusteella. Livenä olen nähnyt bändin jo pari kertaa ja molemmat kerrat ovat vakuuttaneet. Dadao Meets People-seiskatuumaisesta pidin myös kovasti, mutta Progressive Blues Traveller jätti minut hieman kylmäksi. Kylmäksi tosin jättää myös bändin tähän mennessä ainoa täyspitkä albumikin. What? A Fucker Asking Questions-platan julkaisu minulta aika hyvin ohi, en nimittäin huomannut sen julkaisua (2008) ollenkaan. Aloitusbiisi A Fucker Like Me on ainakin ihan menevä, juurikin sellainen mitä olin Dadao Triolta tottunut kuulemaankin. Hawaiian Fastfood viskaa keitokseen vielä hieman urkujakin. Musiikki on letkeää, mutta se on jopa turhankin letkeää. Albumimittaan venytettynä Dadao Trion viehätysvoima alkaa kärsiä. Kokonaisuus tuntuu puuduttavalta ja siihen ei jaksa keskittyä koko sen kestoa eli neljääkymmentä minuuttia. Asiaa ei helpota se että päätösbiisi Asking Questions on venytetty yli yhdeksänminuuttiseksi ja menee loppua kohden jo avaruushäröilyksi, joka ei ihan loppuun asti kuitenkaan toimi.

Parhaimmillaan Dadao Trio tuntuukin olevan livenä ja pienlevyillä. Morning Thoughts tuntuu jo nimellään kertovan siitä millaisessa tilanteessa voisin kuvitella kuuntelevani levyä: aamulla, kahvikuppi kädessä, auringon paisteessa, mielellään ulkona ja ilman kiirettä minnekään. Kun saisi olla vaan oman itsensä ja kahvikupin kanssa. Tosin kyseisessä tilanteessa ei tarvitsisi keskittyä oikein mihinkään, edes tähän levyyn. Se soljuu taustalla kuin huomaamatta, mutta aiheuttaa silti ihan leppoisaa fiilistä.

What? A Fucker Asking Questions oli siis lievä pettymys, odotin huomattavasti parempaa levyä. Tämän jälkeen Dadao Triosta ei ole kauheasti mitään kuulunut. Basisti Ukri Kokkoselta aika tosin kuluukin Suisto-klubin pyörittämisen kanssa, jonka avajaisissa Dadao Trio sentään soitti. Minun piti mennä sille keikalle myös, mutta jotenkin olin estynyt. Piti kaiketa kikkailla jo silloin Porissa.

Kohokohdat: A Fucker Like Me, Hawaiian Fastfood, Morning Thoughts

Kuusumun Profeetta. 17.9.2011 @ Monttu, Pori

Kuusumun Profeetta on varmaan viimeinen porilaisen nykyrockin suurista nimistä, johon pääsin sisälle. En ole osannut pitää bändiä Circlen veroisena suosikkina, vaikka sillä on tietysti omat ansionsa yhtenä porilaisen vaihtoehtorockin suurimmista nimistä. Livenä en tosin ollut bändiä nähnyt ennen kuin tänä kyseisenä iltana syyskuun puolivälissä, kun lämmin syyspäivä oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi illaksi. Hämeenlinnassa Kuusumun Profeettaa ei juuri keikoilla näkynyt ja Poriin muuttaessani bändillä olikin sopivasti keikkatauko päällä. Hämeenlinnassa asuessani en taas kuunnellut Kuusumun Profeettaa, enkä varsinkaan ollut valmis matkustamaan Helsinkiin tai Tampereelle sen keikkojen perässä.

Mutta takaisin vuoden 2011 Björneborgiin, jossa jokainen keikalle tullut tuttavani oli nähnyt Kuusumun Profeetan ainakin viisi kertaa erinäisissä tilaisuuksissa. Kellon lähestyessä H-hetkeä Monttu vaikutti melko täydeltä. En tiedä, möikö Monttu ihan loppuun, mutta jos ei myynyt niin paljostakaan ei jäänyt kiinni. Ihan historian siipien havinaa en kuullut, mutta jotain spesiaalia tässä performanssissa silti oli; yhtye ei ole kuulemma soittanut Porissa kahteen vuoteen.

Lavalla ei ollut muuta rekvisiittaa kuin yksi valolaite, joka oli sekin riittävästi kun huomioidaan Montun luonne pienenä ja pimeänä luolana. Rätön – jonka habitus oli sekoitus merikapteenia ja discokuningasta – kiipparit veivät puolet koko lavasta, joten millekään ylimääräiselle ei jäänyt juurikaan tilaa. Basistina oli H. Sippola, joka tuurasi estynyttä M. Eloa. Kuusumun Profeetan piti siis pärjätä pelkästään musiikilla (ja valoilla), mutta tokihan se pärjäsi siinä hyvin. En ole itse koskaan kussut hunajaa yhtyeen studiolevyistä, mutta livetilanteessa bändillä on ihan oma taikansa. Itselleni keikan puolivälin jälkeiset hevit tulivat jokseenkin isona yllätyksenä, kun en niitä bändin levyjen perusteella osannut lainkaan odottaa. Ei ole kuulemma kovinkaan harvinaista tämän bändin kohdalla, mutta itse olin hieman järkyttynyt. Ei keikka siinä tilanteessa hetkeksi paremmaksi muuttunut, kun olin täysin tyytyväinen himmailuosiinkin. Tosin ne disco-vivahteiset biisit jättivät pienen pelon kytemään; millainenkohan levy sieltä seuraavaksi on tulossa?

Kuusumun Profeetan paluu hymyilevien laivojen satamaan. Kuvina.