Hawkwind – S/T

hawkwnidAvaruusrokin legendaarisin bändi, eli Hawkwind, aloitteli uraansa 60- ja 70-lukujen taitteessa. Vuonna 1969 perustettu bändi läksi studioon äänittämään kosmista suhinaansa jo seuraavan vuoden keväällä, ja eponyymi debyytti laskeutui maankamaralle vuoden 1970 syksyllä.

Bändin ei tarvinnut ilmeisesti kovin kauaa soundiaan hakea kun se noinkin pian pääsi studioon tekemään ihan Hawkwindin kuuloista matskua. Tosin Hawkwind oli selvästi vielä hakemassa itseään vuonna 1970. Yhtye ei kuulostanut täysin valmiilta, ja vaikka bändin soundiin kuuluivatkin jo avaruussuhinat, niin niitä ei uskallettu vielä paljoakaan käyttää. Myöskään bändin alkuaikojen soundille tunnusomainen saksofoni ei ole ihan niin loistavassa roolissa kuin mitä toivoa saattaa, vaikka kyllähän se Nik Turnerkin pääsee elämöimään. Omaa astraalilatuaan Hawkwind oli vasta löytämässä, ja olihan Hawkwind siltikin enemmän velkaa saksalaisille kommuuneissa eläville hipeille kuin omille maanmiehilleen.* Yhtye soitti progensa ihan eri tavalla kuin muut brittiläiset psykedelia/progebändit, ja vasta myöhemmin tätä leijailua alettiin kutsumaan space rockiksi. Eihän albumi edes lähde samalla tavalla lentoon kuin vaikkapa Hawkwindin pari seuraavaa albumia. Vasta kymmenminuuttinen Seeing it as You Really Are on kaikessa huuruisuudessaan sellainen raita joka pysäyttää, ja sekin tulee kuvioon vasta albumin jälkimmäisellä puoliskolla.

Eipä sillä, etteikö tässä olisi moniakin Hawkwindille tyypillisiä elementtejä,  mutta itselläni on paha tapa verrata bändien ensilevyjä niiden myöhempiin, klassikkostatukseen yltäneisiin albumeihin. Debyytiksihän Hawkwind on siltikin hyvä ja pieksee monien nuorempien yrittäjien tuotokset, mutta ei tämä kyllä In Search of Spacekaan (1971) kyllä vielä ole. Sen vuoro oli vasta seuraavan vuoden aikana.

*Tähän tähteen liittyen; Hawkwind äänitettiin yhtenä, yhden tunnin mittaisena jamisessiona, joka sitten pätkittiin ja kursittiin biiseiksi. Suosittu metodi saksalaisten keskuudessa.

Kohokohdat: Seeing it as You Really Are, Mirror of Illusion

Boar – S/T

boarSe ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että minulta menee juttuja alvariinsa ohi. Oululaisen Boarin debyyttiäänite on sellainen tapaus, jota en noteerannut sen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Tässä on kyseessä Boarin tekemästä musiikkitallenteesta, jolla on neljä biisiä. Biisejä ei ole paljoa, mutta ei se siltikään estä levyä venymästä puolituntiseksi. Ehkä tässä on paljon sulateltavaa, mutta toisaalta Boar soittaa musiikkia, jota voidaan kuvailla sekä stoneriksi, sludgeksi että doomiksi. Yhtyeen soundissa on tosin hyvin paljon mukana myös psykedeliaa ja avaruusmeininkejä, joten ei Boarille viitsisi oikein olla vihainen siitä että sen biisit sattuvat luonnostaan venyvät. Tämä levytys on tehty Boarin toimiessa vielä triona, nythän remmiin on astellut myös toinen kitaristi, eli voin kuvitella bändin soundin muuttuneen radikaalisti vielä sen jälkeen. Tämän jälkeenhän Boar on julkaissut splittikasetin Stolen Kidneysin kanssa, ja jo sillä yhtyeen soundi tuntuu eläneen tämän ensimmäisen cd:n ajoista entistä psykedeelisimpiin suuntiin.

Ainoa merkittävä miinus tulee siitä, että levy on julkaistu pahvikotelossa. Ei vaikuta totta puhuen järin vakuuttavalta, vaikka tämä nyt onkin näin pinnallinen kommentti. Kyllä tämä siis hyvä levytys on.

Kohokohdat: Isaiah, Garden Below

Mr. Peter Hayden – First Cycle Complete

Mr. Peter Haydenin tätä kirjoittaessa ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) seiskatuumainen on jo melko vanha tapaus. Yhtyeen julkaisema First Cycle Complete –seiska on julkaistu jo nimittäin vuonna 2005, ja on oikeastaan tätä nykyä aika harvinainen tapaus. Kannattaa siis napata talteen, kun sellainen sattuu osumaan tarjolle.

First Cycle Complete on – jos nimestä voidaan päätellä tässä tapauksessa yhtään mitään – eräänlaisen aikakauden päätös… vaikka periaatteessa se oli Mr. Peter Haydenin ensimmäisiä levytyksiä ylipäätään. Mr. Peter Hayden ei juurikaan suosi yksittäisiä ja helppoja ralleja, eikä se niitä suosinut uransa alkupäässäkään vaikka mystisen yhtyeen ulosanti onkin kokenut rajuja muutoksia tähän päivään mennessä. Vanhan ja uuden välillä kuitenkin löytyy yhtäläisyyksiä. First Cycle Completellakin on kyse eräänlaisesta matkailusta psykoottisissa aavikkomaisemissa… tai Mr. Peter Haydenin alkuperä huomioiden taikametsässä. Ihme, että tämänkaltainen musiikki ylipäätään taipuu tähän formaattiin, joka suosii lyhyitä biisejä kaksin kappalein. Sen sijaan tässä on yksi varsinainen kappale jaettuna kahdelle puolelle levyä. Tai ainakin niillä on sama nimi / niillä ei ole nimeä lainkaan.

En tiedä oliko seiskatuumainen ihan oikea formaatti tälle ainakin noin lähtökohtaisesti, mutta itseäni tuo biisien välillä oleva, lähinnä oman laiskuuden mukaan määrittyvä tauko ei ainakaan enää haittaa. En ole muuten täysin varma millä nopeudella tätä pitäisi soittaa. 45 kierrosta minuutissa lienee se oikea vastaus?

Kohokohdat: ?

Mana Mana – Murheen laakso

Kulttiyhtye Mana Manan maallinen taivallus päättyi samaan aikaan laulajakitaristi Jouni Mömmön vastaavan kanssa. Mana Manan taru ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan se pysytteli hengissä jonkinlaisessa horroksessa vuosikaudet, kunnes muutaman vuoden ajan työstetty kakkosalbumi Murheen Laakso ilmestyi vuonna 2000. Yhtyeen perustajajäsen ja kitaristi Otra Romppanen on koostanut koko albumin Mömmön jälkeensä jättämien muistiinpanojen ja biisinraakileiden pohjalta. Mutta missähän välissä nämä biisit on kirjoitettu? Yhtä aikaa Totuus palaa –albumin kanssa, ennen Raptori –singleä (1991) ja sen huumorivaikutteita, vai vasta tuon singlen jälkeen?

Murheen laakso ei ole kuitenkaan Totuus palaa:n suora kopio. Toki Murheen laakso on melko samanlainen, mutta se vie Mana Manaa myös uusille urille. Mana Mana on yhtä raskas, painostava ja ahdistunut kuin ennenkin, mutta siitä on tullut myös psykedeelisempi. Erityisesti Syyttömänä kirottu, Murheen Laakso ja Ruusu, tulppaani ja Peyote ovat sen verran hienoja biisejä, että ne olisi aivan hyvin voitu sijoittaa Totuus palaa:lle joitakin sen heikkotasoisempia raitoja korvaamaan. Nopeammat biisit eivät toimineet mielestäni yhtä hyvin aiemminkaan, ja tässä albumikokonaisuudessa ne eivät toimi sen paremmin. Hitaus pukee Mana Manaa, eikä esimerkiksi Liisa kuulosta niin hyvältä, vaikka siinä onkin ihan hyvä teksti. Kitarasooloja ei ole vähennetty lainkaan, ja Otra vaikuttaa olevankin liekeissä.

Mömmön saappaita ei ole helppo täyttää, ja niihin mahtuikin kolme miestä. Nämä kaikki – Sami Tiilama, Kimmo “Kaltsu” Kuosmanen ja Otra Romppanen – ovat äänialoiltaan kaikki monotonisen ja huuruisen matalalla. Näistä oikeastaan erottuu vain Romppanen, joka laulaa lurauttaa Tie vie –kappaleen. Tie Vie on muutenkin yksi albumin kohokohdista. Romppasen kirjoittama biisi perustuu Mömmön tekemiin sanoituksiin, ja ensiesityksensä kappale sai jo vuonna 1995 Terveyskeskuksen Ei unelmaa –cd:llä, tosin tätä versiota nopeampana – ja sitä kautta heikompana. Tosin tämäkin versio edustaa nopeinta Mana Manaa. Albumin päätösraita Noidat on taas toisella tavalla erilaista Mana Manaa, sillä se kestää jo yli 10 minuuttia.

Mana Manan ura jäi alunperin liian lyhyeksi pyrähdykseksi. Murheen laakso todistaa, että Mana Manasta olisi voinut tulla elämääkin suuremmaksi, mutta valmis työ on silti hieman keskeneräinen. Täydelliseksi sitä ei olisi varmaan voitu koskaan edes saada.

Tänään albumilta nimen lainannut Murheen Laakso esiintyy Hässäkkäpäivillä ja soittaa Mana Manaa. Menen tsekkaamaan, kun viimeksi näin tuon tapauksen lokakuussa 2009.

Kohokohdat: Syyttömänä kirottu, Murheen Laakso, Ruusu, tulppaani ja Peyote, Tie vie

Pharaoh Overlord – Horn

Kaikista mahdollisista Jussi Lehtisaloon liitettävistä bändeistä alkaa hevi-ironiabändeistä vanhimpiin kuuluva Pharaoh Overlord olemaan jo miehen iässä. Viime vuonna yhtyeen ensilevystä tuli kuluneeksi kymmenisen vuotta, ja sattumalta vuoden 2011 aikana tulikin kaksi uutta Pharaoh Overlord –äänitettä.

Toisena niistä iskettiin pihalle vain vinyylillä julkaistu Horn, joka äänitettiin livenä Lahdessa marraskuussa 2010. Horn veti Out of Darknessista totaalista takapakkia vetämällä Pharaoh Overlordin linjaa takaisin jumitukseksi. Periaatteessa Horn siis jatkaa #4:n laduilla, mitä nyt lineup on erilainen. Kankaan Jussi ei levyllä soita, vaan Lehtisalon lisäksi Hornilla soittavat herrat Leppänen, Westerlund, Jääskeläinen ja Jääskeläinen. Käytännössä siis Circle ilman Rättöä. Periaatteessa ihmettelen minkä takia tätä ei julkaistu Circlen nimellä, mutta toisaalta Hornin kuunneltuani useampaan otteeseen ymmärrän, minkä takia se julkaistiin nimenomaan Pharaoh Overlordin albumina.

Kyse on Pharaoh Overlord syvimmästä olemuksesta, joka tuo itsensä Hornin neljällä biisillä selvästi esille. Biisit ovat pitkiä ja ne pohjautuvat samojen riffien toistamiseen ja koko Horn toistaa itseään hamaan tappiin asti, tarjoten vain vähän variaatioita ja mekastusta. Pharaoh Overlordin otehan on kyllä varsin hypnoottinen, vaikka ei pääsekään ihan samoihin sfääreihin kuin Circle parhaimmillaan. Yhtye kuitenkin linkoaa kolmella kitaralla riffejä, joiden lukumäärä Hornilla lopulta päätä huimaa. Siltikin lähemmäs 50-minuuttinen levy säilyttää mielenkiintonsa.

Tosin kyse on ollut nimenomaan live-esityksestä ja sen taltioimisesta, eikä sitä ole tietääkseni täysin samanlaisena vedetty sen jälkeen. Pharaoh Overlordin olen kyllä nähnyt keikalla, jolla kyllä tuli Horninkin matskua, mutta ainakin eri järjestyksessä, vaikkakin kyseinen keikka noudattelikin Hornin peruskaavaa. Ainakin, mitä jumitukseen tulee. Aloituskappale Revolution on itse asiassa lainattu space rock-bändi Spacemen 3:lta, mutta on venytetty alkuperäistä tuplasti pitemmäksi. Se kieltämättä sopii saumattomasti Pharaoh Overlordinkin pirtaan, ja itse jopa luulin biisiä bändin omaksi.

Kohokohdat: Revolution, Sky

Pharaoh Overlord – Out of Darkness

Kaikista mahdollisista Jussi Lehtisaloon liitettävistä bändeistä alkaa hevi-ironiabändeistä vanhimpiin kuuluva Pharaoh Overlord olemaan jo miehen iässä. Viime vuonna yhtyeen ensilevystä tuli kuluneeksi kymmenisen vuotta, ja sattumalta vuoden 2011 aikana tulikin kaksi uutta Pharaoh Overlord –äänitettä.

Ensimmäisenä ilmestyi uusi pitkäsoitto Out of Darkness. Out of Darkness on syvä kumarrus 80-lukulaisen heavy metallin/hard rockin maailmaan. Jo kansitaiteet tihkuvat heviestetiikkaa aina tiikeriä myöten. Pharaoh Overlord – tai tässä tapauksessa oikeammin Pharaoh Overlörd – oli siis syvällä käppähevin ytimessä. Lehtisalon mieltymykset 80-lukulaiseen, jopa kälyiseen heavy metalliin ovat täysin ilmeiset. Miehellä on ollut Circlen keikoillakin noiden bändien paitoja päällään ja mies muistaa aina olla tohkeissaan kaikista kälyisimmistäkin bändeistä, joista kovinkaan moni ei ole koskaan kuullutkaan. Ja Circleenhän on itseensä tuotu heviestetiikkaa, jota Pharaoh Overlord on myös peilannut. Myös Jussi Kangas on tunnettu fanaattisena hevimiehenä, Leppäsestä puolestaan en ole ihan niin varma. Sen sijaan Pharaoh Overlordin vakiokalustoon kuuluva Janne Westerlund ei levyllä soita.

Out of Darkness poikkeaa muista Pharaoh Overlordin levyistä monella eri  tasolla. Jo pelkästään kansitaide ei ole tyypillistä Pharaoh Overlordia, mutta suurimmat eroavaisuudet löytyvät biiseistä, jotka ovat bändille epätyypillisen lyhyitä ja simppeleitä. Kitarasoolojakin riittää, ja varsinkin Kankaalla on tilaa toteuttaa itseään neoklassisesti ja Ynkkää palvoen. Vokalisteja levyllä on jopa neljä. Circlenkin levyillä laulanut, Jesters of Destinystä tuttu Bruce Duff vetää useammallakin raidalla täysin odotetusti, mutta Out of Darknessiin kuuluvat myös kontribuutiot hämmentävän paljon Danzigilta kuulostavalta Sam Veldelta (Bluebird, Night Horse) ja Frank Meyerilta (Angus Khan). Yhdellä raidalla vielä laulaa Kangas. Lehtisalo pysyttelee hiljaa, ihme kyllä.

Tämän hevimmäksi Pharaoh Overlordilla (tai millään muullakaan NWOFHM-bändillä) ei ole varaa enää mennä. Vaikka albumi onkin heavy as fükk, säilyy hieman keskivertoa kokeilevampi ote. Out of Darkness ei kuitenkaan jumita tai hypnotisoi, sillä biiseille ei jää edes aikaa siihen. Paitsi liki kymmenminuuttisella Devastatorilla, joka ehtiikin jumittamaan ja jankkaamaan. Kyseinen kappale toimii hyvin yleistävänä esimerkkinä koko albumin linjasta; se on keskivertohevarille liian kokeileva, mutta taas NWOFHM-soturille taas liian yksinkertainen.

Out of Darkness ei missään tapauksessa ole täydellinen levy. Itse asiassa se on tietyllä tavalla kömpelökin levy, vaikka onkin sydämellä tehty. Vaikka albumi onkin tietyllä tavalla ironinen, huokuu sen karvoista kuitenkin syvä kunnioitus 80-lukulaista heviä ja psykedeelistä rockia kohtaan.

Kohokohdat: Out of Darkness, Devastator, We Came to Rock

Vágtázó Halottkémek – A semmi kapuin dörömbölve

Se jätkä joka heitti ilmoille toteamuksen “lukeminen kannattaa” ei ollut mikään turha jätkä. Tätä prinsiippiä noudattaen luin Mutinyn numeron 14 (kesä 2011) kannesta kanteen ja noukin pari kuunteluvinkkiä siinä samalla. Kiinnostavimmaksi uudeksi nimeksi kohosi unkarilainen Vágtázó Halottkémek, suomeksi “Laukkaavat kuolinsyytutkijat”. Monimutkainen, eli vaikeasti kirjoitettava ja luettava nimi, joten viitatkaamme tämän artikkelin puitteissa jatkossa bändiin vain nimellä VHK. Yhtyeen kolmas LP A semmi kapuin dörömbölve – englanniksi Hammering the Gates on Nothingness – ilmestyi vuonna 1992. Jotain yhtyeestä varmaan kertoo sekin, että länsimaissa sitä tuli tunnetuksi muuan Jello Biafra, joka julkaisi A semmi kapuin dörömbölvenkin Alternative Tentacles –levymerkillään.

VHK:n musiikki on kaikkein helpoiten luokiteltavissa psykeedeliseksi ja kokeilevaksi rockiksi, jossa on mukana myös post punkin särmää ja vaikutteita unkarilaisesta kansanmusiikista. Itse muusikoita on jopa menty shamaaneiksi sanomaan. Kyllä minun mieleni tekevi iskeä soppaan myös vielä space rock –määritelmä, sillä kyllähän VHK:n junttaus vie pois olohuoneesta jonnekin täysin vieraisiin ulottuvuuksiin. Siltikin levyyn on melko helppo päästä sisälle.

VHK:n keikat ovat olleet melkoisia spektaakkeleita, joista ei ole vaarallisia käänteitäkään puuttunut. Mikäli yhtye tai sen jälkeläiset ovat joskus tulossa konsertoimaan noin 100-200 kilometrin säteelle meikäläisestä, niin saatan harkita hyvin vakavasti moiseen spektaakkeliin osallistumista. Sosialistisessa Unkarissa VHK oli jopa vaaralliseksi luokiteltu yhtye. En toisaalta ihmettele sikäläisten viranomaisten huolta, sillä VHK:n musiikissa on jotain sellaista mikä nappaa heti mukaansa. Se mystinen voima voi olla jopa niin dominoiva, että se pistää kuulijan liikehtimään hallitsemattomasti ja ihan kirjaimellisesti RÄJÄYTTÄÄ. Tietyssä mielentilassa kaikki muu saattaa A semmi kapuin dörömbölvea kuunnellessa oikeasti hämärtyä. Millään ei ole väliä, vain Atilla Grandpierren johtamalla shamaanijoukolla on sinuun minkäänlainen kosketus. VHK:n musiikissa on kyllä väkivaltainenkin puolensa. Kyllä huomaa, että VHK on loppujen lopuksi unkarilaisen punk-skenen kasvatti.

Loppukaneettina todettakoon, että A semmi kapuin dörömbölve on todella maaginen levy. Se imaisee sisäänsä ja kieputtaa ympärillään, vaikkei täydellinen levy olekaan. Ei mikään ihme, että esimerkiksi Henry Rollins on tunnustautunut VHK-diggariksi.

Kohokohdat: Hunok csatája, Az én lõrései, Álmodom, Nincs más megoldás

Kuusumun Profeetta. 17.9.2011 @ Monttu, Pori

Kuusumun Profeetta on varmaan viimeinen porilaisen nykyrockin suurista nimistä, johon pääsin sisälle. En ole osannut pitää bändiä Circlen veroisena suosikkina, vaikka sillä on tietysti omat ansionsa yhtenä porilaisen vaihtoehtorockin suurimmista nimistä. Livenä en tosin ollut bändiä nähnyt ennen kuin tänä kyseisenä iltana syyskuun puolivälissä, kun lämmin syyspäivä oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi illaksi. Hämeenlinnassa Kuusumun Profeettaa ei juuri keikoilla näkynyt ja Poriin muuttaessani bändillä olikin sopivasti keikkatauko päällä. Hämeenlinnassa asuessani en taas kuunnellut Kuusumun Profeettaa, enkä varsinkaan ollut valmis matkustamaan Helsinkiin tai Tampereelle sen keikkojen perässä.

Mutta takaisin vuoden 2011 Björneborgiin, jossa jokainen keikalle tullut tuttavani oli nähnyt Kuusumun Profeetan ainakin viisi kertaa erinäisissä tilaisuuksissa. Kellon lähestyessä H-hetkeä Monttu vaikutti melko täydeltä. En tiedä, möikö Monttu ihan loppuun, mutta jos ei myynyt niin paljostakaan ei jäänyt kiinni. Ihan historian siipien havinaa en kuullut, mutta jotain spesiaalia tässä performanssissa silti oli; yhtye ei ole kuulemma soittanut Porissa kahteen vuoteen.

Lavalla ei ollut muuta rekvisiittaa kuin yksi valolaite, joka oli sekin riittävästi kun huomioidaan Montun luonne pienenä ja pimeänä luolana. Rätön – jonka habitus oli sekoitus merikapteenia ja discokuningasta – kiipparit veivät puolet koko lavasta, joten millekään ylimääräiselle ei jäänyt juurikaan tilaa. Basistina oli H. Sippola, joka tuurasi estynyttä M. Eloa. Kuusumun Profeetan piti siis pärjätä pelkästään musiikilla (ja valoilla), mutta tokihan se pärjäsi siinä hyvin. En ole itse koskaan kussut hunajaa yhtyeen studiolevyistä, mutta livetilanteessa bändillä on ihan oma taikansa. Itselleni keikan puolivälin jälkeiset hevit tulivat jokseenkin isona yllätyksenä, kun en niitä bändin levyjen perusteella osannut lainkaan odottaa. Ei ole kuulemma kovinkaan harvinaista tämän bändin kohdalla, mutta itse olin hieman järkyttynyt. Ei keikka siinä tilanteessa hetkeksi paremmaksi muuttunut, kun olin täysin tyytyväinen himmailuosiinkin. Tosin ne disco-vivahteiset biisit jättivät pienen pelon kytemään; millainenkohan levy sieltä seuraavaksi on tulossa?

Kuusumun Profeetan paluu hymyilevien laivojen satamaan. Kuvina.

Kuusumun Profeetta – Lyhtykuja

Porilaisen vaihtoehtorockin ehkä suurimmaksi nimeksi on lueteltu viime aikoina Kuusumun Profeetta. Yhtyeellä on selkeät linkkinsä muihin porilaisiin vaihtoehtobändeihin, mutta moni on tuntunut löytäneen Circlen vasta Kuusumun Profeetan myötä. Myönnettäköön, että minäkin tiesin ensin Kuusumun Profeetan ja sitten vasta Circlen. Tosin aloin todenteolla tutustumaan Kuusumun Profeettaan lievästi sanottuna myöhässä, sillä ja tällä hetkellä hetkellä tuoreimman Lyhtykuja-albumin myötä.

Lyhtykuja on Kuusumun Profeetan studioalbumi vuodelta 2008. Toisin kuin Pori-bändeillä yleensä, oli Lyhtykuja yksinkertaisempi levy kuin edeltäjänsä. Näkisin Lyhtykujan hieman kevyempänä Kuusumun Profeetta-albumina. Kokeilevuutta on toki entiseen malliin, mutta kappaleet ovat helpompia pureskella. Ja toisaalta ne ovat myös hieman popimpia. Osa faneista oli hieman närkästyneitä bändin uudistuneesta ilmaisusta, mikä voi tosin selittyä silläkin että bändi sai yhä enemmän suosiota jopa valtavirrassa, vaikka Kuusumun Profeetan kappaleet ovat kuitenkin liian kimurantteja radiosoittoon.

Lyhtykujan popahtavuus perustuu melko helposti sisäistettäviin kappaleisiin, joissa lähes jokaisesta on joku päähän tarttuva koukku. Albumilla on Lyhtykuja-konsepti, joka etenee omalla painollaan. Musiikki on vahvasti progressiivista, psykedeelistä ja jopa joitakin elektronisia elementtejä itseensä imevää. Vahvasti kokeilevaa siis, mutta olenkohan itse sitten kaikenlaista pörinää kuunnelleena jo nykyään niin turtunut, että jopa Pink Floyd kuulostaa pop-musiikilta? Täältä tullaan taivas on tosin sellaista, ettei se välttämättä koskaan etene suuren yleisön suosikiksi. Tosin levyllä on vain pari kappaletta, joista voisi kuvitella edes tehtävän musiikkivideon.

Lyhtykuja on aikaa ja kuuntelua kestävä taidonnäyte. On siinä tosin pari mokaakin. Esimerkiksi albumi kolisee tyhjyyttä pariin kertaan ja Rätön teatraaliset tietäjävokaalit eivät vaan läheskään aina sovellu Kuusumun Profeetan maailmaan. Suurimman osan ajasta Rättö tekee kyllä hyvää työtä, aivan kuin muukin bändin. Mutta mihin viittaa 28120 Kaivos? Kyllä, 28120 on erään Porin alueen postinumero. Itse asiassa tuo on minunkin postinumeroni. Onko kotini kaivos?

Kohokohdat: Lyhtykuja: Loppu, Soluttautuja, 28120 Kaivos, Raivon ruhtinaat

Circle – Infektio

Circlen kohdalla ei koskaan parane sanoa bändin löytäneen oman soundinsa, jonka puitteissa se ratsastaa läpi loppuelämänsä kohti auringonlaskua. Hollywoodin ja Rautatien rockimpi linja jatkuikin yllättävän pitkälle, mutta se kaiketi nyt katkesi keväällä Infektion myötä. Infektiohan on jo ties kuinka mones Circlen studiolevy, joka eroaa taas edeltäjästään. Vanha, Forrest Gumpista pihistetty suklaarasiavertaus osoittaa jälleen paikkansapitävyytensä.*

Circle on lähtenyt jälleen kohti kosmosta. Jos Rautatie oli hyvin maanläheinen ja rockaava levy, on Infektio lähestulkoon sen täydellinen vastakohta. Kappaleet lentelevät kohti stratosfääriä eivätkä särökitarat dominoi, vaikka bändin koko nykykokoonpano olikin levyn tekemisessä mukana. Rättö ei kilju kuin syötävä, muttei toisaalta vedä pappavokaaleitakaan. Itse asiassa mies on lähes hiljaa. Samalla ei myöskään kuulu mitään, mikä viittaisi NWOFHM:ään. Kilkuttelevasta Salvoksesta on luontevaa siirtyä toiminnallisempaan Maatunut-kappaleeseen, siitä itseään toistavaan Peruuttamattomaan, kummasti The Wicker Man-leffan pakanabileitä muistuttavaan Pisaraan, muita levyn biisejä kaahaavampaan Saarnaajaan ja rauhalliseen Kalpeaan. Oli tämäkin melkoinen matka, vaikkakaan ei ihan yhtä päräyttävä kuin junamatka Riihimäelle.

Infektiota saa pyörittää todella monta kertaa ennen kuin siitä voi sanoa yhtään mitään järkevää. Toisaalta olen itse kuunnellut sen tätä kirjoittaessa jo aika monta kertaa, mutten tunne vieläkään sisäistäneeni sitä täydellisesti. Kuulijansa haastava levy se ainakin on, joka sopii toisiin tilanteisiin paremmin kuin toisiin. Psykedeelinen Infektio ei tosin ole vaikein levy minkä Circle on tehnyt, sillä bändin lähtökohtana on ollut jammaileva trippailurock sen sijaan, että tekisi kokeilevaa ambienttia Miljardin (2006) malliin.

Infektion materiaalia ei ole toisaalta soitettu kovinkaan paljoa livenä. Mahdottomuushan se ei ole, mutta Circle on tuntunut keskittyneen toistaiseksi eniten Rautatien matskun soittamiseen.

Kohokohdat: Maatunut, Pisara
*Circle on kuin suklaarasia; koskaan et tiedä mitä saat.