Dad – Explicit Parental Advisory

Tämä teksti on julkaistu vastikään julkaistussa uudessa Ajatuksen Valossakin, jossa on tämän lisäksi pari muutakin bändiesittelyjuttua, siinä missä seiskassa niitä ei ollutkaan jo edesmenneiden Varjo- ja Suruaika-juttujen lisäksi.

Jos Kummeliin on uskominen, niin isät ovat siloposkeja ja siveyden sipuleita, mutta nostan tämän ihmisryhmän itse sinne parhaaseen a-ryhmään. Hatunnosto faijoille, joille on omistettu tämä kasettikin, mitä kaltaiseni lapsettomat vätykset voivat myös kuunnella vaivatta.

Dad ei tarkoita tässä tapauksessa Disneyland After Darkia, vaan ihan isää. Iskää. Pappaa. Isukkia. Faijaa. ”Old mania”. Soittajakolmikon kaikki jäsenet ovat isejä, eli tämä on periaatteessa faijaversio Bendoverista, ilman turhaa äijäilyä. Tässä bändissähän vaikuttaa miehistöä Nazcasta, Kätyreistä, Hartaudesta ja Annukasta. Eli kolme faijaa vetelee roisia punk rockia. Dadin nauhalla on yleisesti ottaen mukavan monipuolista kamaa ajoittaisella melodisuudella ja hardcore-tatsilla vedettynä ja silloin tällöin kuulen myös Hüsker Düta… tai kuulin ainakin sinä iltana, kun olin juuri ennen Dadin kasettia kuunnellut ”New Day Risingin”. Ja nauhan väkivaltaisin, äärimetallin kanssa flirttaileva biisi on vähemmän yllättäen Ikea, ja meno on muutenkin välillä sellaista että pieni pallero onkin suuri Saatana, joka on rikkonut faijan tavaroita. Koska fyysiset kurinpitotoimet ovat hanurista, niin mieluummin puretaan se turhautuminen sitten soittimiin ja sanoituksiin? Mutta onko tämä sitten julistusta perheellisyyden auvoista vai terapiaa ja pakenemista siitä? Biisien nimet ja sanoitukset viittaavat siihen, että nämä haluavat avautua isyydessä muustakin kuin vain sen mukavuudesta. En tiedä, ehkä kyselen näiltä hessuilta asioista joskus. Kasetin julkaisi Shitsuck Tapes, jonka puuhamies Aki on myös isä. Isisaatio on todellinen uhkakuva Suomelle, mutta kuka pösilö on sitä mieltä että lapsen ilmaantuessa perheeseen iseille ja äidelle tärkeiden harrastusten pitää automaattisesti tippua pois? Näiltä faijoilta ei tippunut, pisteet siitä. ”Every Father is a Motherfucker”.

The Amistad – Kept Under By A Generation of Ghosts

amistad_keptThe Amistad käväisi viime vuoden elokuussa Suomessa muutamalla keikalla. Myönnän tulleeni Vastavirralle katsomaan Cigarette Crossfirea, mutta The Amistad jäi toki myös mieleen. Silloin en tosin saanut bändin keikasta paljoakaan irti ja levykin jäi ostamatta, mutta bändi palasi vuotta myöhemmin kummittelemaan, ja sopivasti kikareitten lähdettyä tourille britteihin The Amistadin kanssa piti laittaa kikari-Ilkalle laittaa kehotus tuomaan meikäläiselle hieman tuliaisia.

Tuliaisina tuli siis The Amistadin debyyttipitkäsoitto vuodelta 2010, “Kept Under By A Generation of Ghosts”. Yhtyeen soundi on kautta linjan melodinen, ja komppinsa yhtye pitää keskitempoisen maltillisina. Jo tästä voisi päätellä, että The Amistad on Leatherfacen perillisiä monella tavalla. Nahkanaaman melodisuus kuuluu hyvinkin vahvasti läpi ja siten The Amistad on Lederille paljon velkaa biisinkirjoituksellisesti, koska Leatherfacekin oli itselleni sellainen bändi joka aukesi kunnolla vasta intensiivisemmän kuuntelun tuloksena. Sama tapahtuu myös The Amistadille, mutta mitä nyt The Amistad on vaikeampi. “Kept Under By A Generation of Ghosts” vaatii useita kieputuskertoja ennen kuin siitä saa paljoakaan irti. Olen kuunnellut levyä jo todella monta kertaa, mutten tiedä vieläkään mitä mieltä siitä tarkalleen olen. Pidän kyllä levystä, mutta rakastanko sitä? Mahdollisesti, mutta ainakin yritän kovasti saada siitä kaikkia mahdollisia nyansseja irti.

Biiseissä olevien koukkujen ohella The Amistadin lyriikkapuolikin vaatii sulattelua. Näkeehän sen jo biisien nimistä, ettei sanoituspuolellakaan ole lähdetty kulkemaan sitä helpointa reittiä. Missään nimessä The Amistad ei lähde kuitenkaan musiikillaan vänkyröimään vaikka näitä kappaleidennimiä aletaan kohta käyttämään rimpuiluskenen bändienkin nimissä. Mutta ainakin “Kept Under By A Generation of Ghosts” antaa todella paljon pureskeltavaa, mitä pitää arvostaa.

Ja niin, tämän bändin haastattelu on Ajatuksen Valon numerossa kahdeksan. Ilmestyy kun ilmestyy.

Kohokohdat: People Who Live in Glasshoughton Shouldn’t Throw Stones, The Youth Aren’t Getting Restless, So This is Where the Fun Times End and the Male Pattern Baldness Sets In, Blemish Free Fruit

Nuoret Sankarit – Oma etu mielessä

nuoret_omaNuoria Sankareita olen pitänyt jo vuosikausia yhtenä järkevimmistä oman tyylilajinsa taitajista, tosin en olisi siitä lainkaan pahoillani jos bändin näkisi keikoilla vähän useammin. No, tänään sekin onnistuu, kun viime kerrasta onkin jo liki puolitoista vuotta aikaa. Tuossa välissä ilmestyi uusi seiskatuumainenkin, joka on jo toinen laatuaan.

Nuoret Sankarit soittavat yhä rehtiä ja reipasta punk rockia, ja The Wretched Onesia pidetään yhtyeen suurimpana innoittajana. Mitään järin suuria muutoksia yhtye ei ole soundiinsa tehnyt, vaan yhtyeen musiikki kulkee vieläkin kitaroiden johdattelemana ja Tuomaksen huudon sävyttämänä. En tosin osaa sanoa olivatko nämä biisit aluksi sellaisia jotka jäisivät kerrasta päähän jauhamaan toisin kuin jotkin yhtyeen aiemmat teokset, mutta kyllä ne loppupeleissä palkitsevat aivan yhtä paljon.

Hyvin rullaavan musiikin lisäksi huomio kiinnittyy jälleen kerran sanoituksiin, joihin on vuodatettu ajatusta. Nuoret Sankarit käsittelee varsinkin tällä levyllä paljon työntekoa. Levyn viidestä biisistä nimittäin kolme käsittelee työntekoa tai paremminkin siihen liittyviä lieveilmiöitä. Yksi kappale käsittelee lakkoja ja rikkureita, yksi liittojen 500 päivän työttömyyskorvausta  ja kolmas taas perinteistä kahdeksan tunnin sirkusta. Näillä näppylöillä voisin julistaa Nuoret Sankarit suomalaisen ay-punkin pääagitaattoreiksi, tosin Lakkovahdissa-biisin sanoitukset ovat Omaisuusvahinko/Maailmanloppu/Pahaa Verta-Jassen aikaansaannosta. Biisi neljä taas menee jo toiseen aiheeseen eli Arndt Pekuriseen (Suomen toistaiseksi kuuluisin aseistakieltäytyjä, joka teloitettiin jatkosodan aikana) ja viides taas ihmisten pakonomaista tarvetta päästä julkkikseksi.

Jos kitaravetoinen ja suora punk rock on sinun juttusi, niin Nuoret Sankarit on myös… mutta senhän sinä jo tiesitkin?

Kohokohdat: Lakkovahdissa, 500 päivää, Sodankieltäjä

Warsong – The Caravan

warsong_caravanSabotage Records – joka on milteinpä erikoistunut tämäntyyliseen kamaan – on tämänkin julkaisun takana. Hyvin tämän espanjalaisen Warsongin toinen virallinen julkaisu, eli viiden biisin “The Caravan”-MLP istuukin yhtiön linjaan, vaikka toki kuulostaa omanlaiseltaan eikä ole siten minkään Sabotagelle jo levyttäneen bändin kopio. Siltikin ollaan taas velkaa makselemassa Wipersille, ja tällä levyllä itse asiassa jopa coveroidaan Wipersia (Window Shop for Love).

Warsongin alaa on siis melodinen punk rock, samaan malliin toteutettuna kuin Red Donsilla, The Estrangedilla ja muilla. Jos nuo bändit uppoavat, niin eiköhän Warsongkin siinä samalla uppoa, vaikka on bändillä toki erottavatkin kikkansa. Näkyvin niistä on vokalisti Carlos Samper. Samperilla (!) on samanlainen ääni kuin eräällä Cliff Hangerilla, mutta muutenhan Warsong ei The Freezeltä kuulosta. Warsongille hyvin olennaisena elementtinä on myös melankolisuuden upottaminen osaksi yhtyeen ilmaisua, sekä tietysti joidenkin post-punkimpien temppujen käyttäminen. Bassohan tällä levyllä muuten määrää.

Tämä on sellainen levy, jonka kesto on kyllä harmittavan lyhyt, mutta jota tulee osittain juuri sen takia kuunneltua niin runsaasti. Tätä kirjoittaessa olen taas kuunnellut levyn jo kolme kertaa läpi, joten ehkä se kertoo jotain siitä miten hyvin tämä ainakin meikäläiseen upposi? Varsinkin levyn nimikkokappale on tolkuttoman hyvä!

Kohokohdat: Winter Sun, The Caravan

Eri esittäjiä – Building a Legacy

buildingalegeacyJätkillä oli 90-luvun lopussa kovat puheet. Full Housen kolmas julkaisu oli Various Artists-henkisesti kulkenut kuuden bändin kokoelma Building a Legacy. Sen ajan Helsinki-skeneen painottunut kokoelma toi yhdelle levylle joukon metallista hardcorea soittavia, 90-luvun New York-soundille olemuksensa pohjaavia bändejä. Ja sitten on toki enemmänkin katupunkin perinteitä kunnioittava Angry Old Man and the Fuck You Youth. Metallisen hardcoren tyylisuuntahan ei ollut mikään erityisen vanha tuohon aikaan, siinä missä nykyään puhutaan “perinteisestä” meiningistä tämmöisen musiikin kohdalla. No, 90-luvulla tämänkaltainen hardcore oli Suomessa vasta lapsenkengissään, mutta Building a Legacylle on saatu kaapattua joitakin legendaarisia bändejä… joista suurin osa on tähän päivään mennessä jo lopettanut toimintansa. Oikeastaan näistä bändeistä taitaa ainoana toimia aktiivisesti vain Bolt, joka oli sekin vasta aloittelemassa toimintaansa.

Koska Building a Legacy on tehty jo vuonna 1999, on tällä kokoelmalla esimerkiksi Another One Deadin ensimmäisiä virallisia äänityksiä. Omat julkaisut seurasivat perästä. Kokoelman kokeneimmat bändit olivat jo omat seiskatuumaisensa Full Housen kautta julkaisseet Down My Throat, Death From Above ja Bolt. Ensiksi mainitulla oli ulkona oma seiskatuumainen, kahdella jälkimmäisellä taas splittilevy. Nämä bändit eivät olleet kyllä saavuttaneet parasta teräänsä vielä siihen mennessä kun näitä biisejä pistettiin narulle, vaan näiden esittämä materiaali onkin hyvin erilaista verrattuna näiden bändien myöhäistuotantoon. Toisaalta sitten tällä kokoelmalla on melkeinpä parasta Another One Deadia.

No, aika laadukasta hardcorea tällä kokoelma on, vaikka bändit eivät välttämättä olleetkaan vielä parhaassa iskussaan. Kokoelman nimi ainakin oli sen verran paikkansapitävä, että vaikka Vantaanjoessa on virrannut paljon vettä ja bändejä hajonnut, mutta näitä bändejä katsotaan silti ylöspäin. “Building a legacy” on siis jo sanontana hyvinkin paikkaansa pitävä.

Kohokohdat: Down My Throat – Lift You Up, Another One Dead – Self-Created Hell, The Unloved – Make No Mistake

Lebakko – Popkornikauppa

lebakko_popLebakon touhuja olen seurannut vähän vaihtelevasti. Englanninkielisen ensiseiskansa julkaisun aikoihin ostin levyn jotakuinkin heti kuin mahdollista ja olin innoissani yhtyeen keikasta Puntalassa. Tämä tapahtui vuonna 2009, jonka jälkeen yhtyeen seuraaminen “vain” jäi vähemmälle. Syytän Poria ja opiskelijaelämää, mutta tuona aikana bändi julkaisi kaksi suomenkielistä singleä. Pääsin juttuun mukaan jälkijunassa, ja sitten odottelinkin bändin ensimmäistä kaksitoistatuumaista levytystä innolla.

Popkornikauppa ei ole formaatistaan huolimatta pitkäsoitto, vaikka biisejäkin on kahdeksan. Lebakko vetäisee biisit tuttuun tyyliinsä nopeasti läpi ja lähtee himaan, mutta jättää kuulijalle pakottavan tarpeen huudella perään. Levy siis toista kertaa soimaan. Pidän todella paljon Lebakon nykyisestä, mukaansatempaavasta ja melodisemmasta linjasta, varsinkin kun samalla tavalla punk rockia tulkitsevia bändejä ei Suomessa muita juuri ole. Mitenkään kitaraa ja muita soittimia väheksymättä, olin mielissäni kuitenkin siitä miten erityisesti bassoa on korostettu, ja se menee välillä vetelemään ihan omia juttujaan. Mikä on vain hyvä, kun basso näyttelee merkittävää roolia Popkornikaupalla. Levynä Popkornikauppa on äärimmäisen melodinen, mutta kuitenkin rosoinen äänite, joka niin sanotusti haisee ankealle elämälle (inspiraationa Lappeenranta ja Suomi yleisesti?) sekä tietty popkornille. Kannet ovat joka tasolla komeat (!) sisäkannen kylpykuvia myöten, ja Lebakon oma persoona kuuluu todella hyvin läpi, oli sitten kyse sävellyksellisistä tempuista tai laulussa kuuluvasta Karjalan murteesta. Sen lisäksi Lebakko on hassutellut studiossa (tai “studiossa”, kun äänityspaikkana on eräs tamperelainen treenikämppä) ja hölmöillyt, mutta tehnyt kuitenkin musiikkia ihan tosissaan. Kieli pysyy poskessa sopivasti, ja parhaimmillaan Lebakko on musiikillisesti suorastaan nerokas mutta silti aivan helvetin tyhmä bändi – ja nimenomaan hyvällä tavalla, siitäkin huolimatta että levyllä on paljon melko tummasävyisiä biisejä.

Popkornikaupalla näyttäisi olevan vain hyviä biisejä, joten ehkä on vain hyväkin ettei bändi ole nakuttelemassa levyjä ulos alvariinsa, kun yhtye kuitenkin näkyy miettivän tekemisiään. Popkornikauppa onkin kevyesti Lebakon paras levy tähän asti ja yksi itseeni eniten kolahtaneista levytyksistä vuoden 2013 ensimmäisen puoliskon aikana. Seuraavia keikkoja odotellessa.

Kohokohdat: Ollin jengi, Torstai on toivoa täynnä, Jäätelökesä, Ei sais haluta kuolemaa (Työssäkäyvän arkiviisu), Kuolleet kaupunkilaiset

Asta Kask – Med is i Magen

astakask_medTrallpunkin suurlähettiläät eli Asta Kask on julkassut äskettäin uuden levyn Handen på Hjärtat. Sen kunniaksi kuuntelen tässä myös bändin vanhaa tuotantoa, mukaan lukien bändin ensimmäistä 12-tuumaista levyä Med is i Magen, joka ei ole kuitenkaan LP. LP:n teostahan bändi pyrki pidättäytymään, saaden tällä kertaa aikaiseksi kahdeksasta parin minuutin mittaisesta biisistä koostuvan MLP:n. Tämä tapahtui vuonna 1985.

Med is i Magen edustaa Asta Kaskia kaikkein tyypillisimmillään; reippaana punkkina, jonka nopeus meni paikoin hardcoremaisillekin leveleille, mutta Asta Kaskin soitanta pysyi kuitenkin “vain” punkkina. Trallpunkkina, joka soi pääosin duurissa ja jota soitettiin naama leveässä hymyssä. Koukkuja Asta Kaskin musiikissa oli muillekin jaettavaksi, ja kun mukana on vielä tehokkaita (vaikkakin ruotsinkielisiä) kertosäkeitä, niin ei ole mikään ihme että Asta Kask sai paljon ystäviä kotimaansa ulkopuoleltakin.

Tällä levyllä kaikki on kohdillaan. Asta Kaskin ensimmäisiä äänitteitä vaivaa lievä hakeminen, mutta Med is i Magenilla Asta Kaskilla oli suunta jo selvillä ja biisitkin olivat erinomaisia. Tosin Med is i Magen ei ole mielestäni paras levyte, jossa on Asta Kaskin nimi kannessa, mutta onhan se nyt silti todella hyvä levy. Ei mitään valittamista mistään.

Kohokohdat: Psykiskt Instabil, Den Enes Bröd, Välkommen hem, Psykopaten

Leatherface – Mush

leaftherface_mushKuten näkyy, on Pandaluolan päivitysaktiivisuus laskenut. Koettakaa kestää sen kanssa, Pandaluola on minulle nykyään vain yksi aktiviteetti muiden joukossa, ja varsinkin nyt se on saanut olla sivuroolissa kun Ajatuksen Valon seiskanumero ilmestyi ja Puntalarockin kuvien kanssa on mennyt aikaa. Tosin viime päivinä olen kuunnellut muutamaa levyä enemmän kuin muita, ja yksi niistä on Leatherfacen Mush.

Mush on melodisen punk rockin kulmakiviä ja ikuisia klassikkoja. Olen kuitenkin päässyt tuohon vuonna 1991 julkaistuun mestariteokseen hävettävän myöhään käsiksi, vaikka sen olisi pitänyt tapahtua jo vuosia aiemmin. Kun katsellaan pelkkää musiikillista puolta, niin heti ensimmäisenä huomio kiinnittyy Frankie Stubbsin karheaan ja tunnistettavaan ääneen. Vaikka kuuntelen heviä ja vaikka mitä epämusiikkia, minulla kesti silti hetken aikaa päästä herra Stubbsin ääneen sisälle. Toinen yhtälailla olennainen elementti ovat vahvat kitaramelodiat, ja kahta kitaraa hyödynnetäänkin tappiin saakka. Lyriikkapuoli herättää hämmennystä, mutta sepä onkin myös yksi Mushin parhaimmista puolista. Sanoituksissa on sanoma kätketty hieman eriskummallisimpien metaforien ja kielikikkailujen taakse. Ja sitten se tärkein: biisit. Mushilla ei ole yhtään huonoa raitaa, klassikoita sitten senkin edestä. Vai mitä itse tuumaatte tuosta tämän postauksen lopussa olevasta biisilistasta? Varsinkin B-puoli on yhtä juhlaa, sen kärjessä kun on kolmen suora Springtime-Winning-In the Real World, ja Varsinkin Springtime on melkeinpä parhaita melodisia punk-biisejä mitä on koskaan tehty.

Leatherfacen soitosta kuuluvat punkin perinteet, mutta samalla se vei sitä uusiin suuntiin, ja tuo kehitystyö kulminoitui Mushiin. Leatherface tuskin lähti tekemään punkkia kokonaan uudestaan, mutta se teki sen silti. Tässä on siis kokonaisuus, missä ei ole kertakaikkisesti mitään vikana. Jos pidät melodisesta punkista mutta et pidä tästä, on todennäköisesti lääkityksessäsi jotain vikana.

Kohokohdat: I Want the Moon, How Lonely, Springtime, Winning, In the Real World, Bowl of Flies

Social Distortion – White Light White Heat White Trash

social_whiteSocial Distortion kasvoi nykyiseen asemaansa siinä 90-luvulla. Yhtye oli ollut toiminnassa jo 80-luvun alusta lähtien, mutta haki itseään ja soundiaan jotakuinkin yhtä pitkään kuin Mike Ness itseään. Vuoden 1996 albumilla White Light White Heat White Trash tuo etsintä tuntui olevan ohi.

White Light White Heat White Trash on yhtyeen viides studioalbumi, mutta se on periaatteessa sellainen mitä se oli ollut tekemässä koko uransa aikana. Levy oli Social D:lle tyypillisen soundin huipentuma, kliimaksi, joka oli kasvanut varsinkin 90-luvulla täysin omiin suuntiinsa. White Light White Heat White Trashilla olivat kaikki elementit kohdillaan ja yhtyeen tulkinta punk rockista huokuu kaihomielisyyttä, perinteistä rockia ja kantria tavalla, mihin oikeastaan vain Social Distortion on pyrkinyt samalla tavalla. Ja toki “elettyä elämää”. Ehkä Nessin “olosuhteiden uhri”-imago ei ole koskaan puhutellut meikäläistä, mutta tällä levyllä ainakin kiehuu ehta sydänveri, mikä on saanut ainakin levyn sävellykset hyvin korkeatasoisiksi.

Biiseissä on meno ja tunnelma kohdallaan, ja onhan näistä vedoista aika monikin melko kuolematon… vaikka on tälläkin levyllä muutama biisi jotka eivät niinkään puhuttele.  Lopussa oleva The Rolling Stones-coveri tosin sopii bändille hyvin kuin kyyneltatuointi Mike Nessin silmäkulmaan, ja summaa aika montakin levyllä olevaa seikkaa.

Jos jotain definitiivistä Social D-levyä etsii, niin eiköhän se ole tämä, vaikka itse kallistun ehkä enempi bändin nimettömäksi jätetyn kolmoslevyn (1990) kantille.

Kohokohdat: Dear Lover, I Was Wrong, Down Here (With the Rest of Us)

The Freeze – Misery Loves Company

freeze_miseryBostonin tärkeimpiin punk/hardcore-bändeihin laskettava The Freeze on alkanut tulla itselleni tutuksi, lähinnä pätkittäin sekä Guilty Face-EP:n (1984) että Misery Loves Company-pitkäsoiton (1991) myötä, ja tämä teksti käsittelee nimenomaan tuota jälkimmäistä, joka oli jo teini-ikään päässeen bändin kolmas pitkäsoitto. Tein kuulemma aika erikoisen vedon kun lähdin The Freezen suhteen liikkeelle nimenomaan tästä levystä.

Hardcoreakin tehnyt ja jopa klassisella This is Boston Not LA –kokoelmalla (1982) esiintynyt The Freeze oli siirtynyt 90-luvulle tultaessa melodisen punk rockin pariin. Tokihan levyllä on nopeammat hetkensä jotka viittaavat hardcoreen, mutta pääosassa ovat Cliff Hangerin tunnistettava, vaikkakin hieman totuttelua vaativa ääni sekä Bill Closen työskentely kitaran parissa. Melko suuri osa The Freezen luovuudesta on käsittääkseni kummunnutkin juuri näiden herrasmiesten keskinäisistä kemioista (ja niiden yhteentörmäyksistä?), ja tuloksena olikin hyvää ja rullaavasti etenevää punkkia.

Tällä levyllä onkin joitakin parhaimpia kuulemiani The Freeze-biisejä, vaikkakin itselleni bändi ei ole erityisen tutuksi edes vielä muodostunut. Todennäköisesti tämä on juuri niitä levyjä, joiden merkitys pienenee mitä enemmän uhraan aikaa ja ajatusta bändin tuotantoon tutustumiseksi. Tosin onhan albumilla puutteensa, kuten se että albumin soundi on tyypillisen 90-lukulainen, eli ainakin näin cd-versiota kuunnellessa Misery Loves Company kuulostaa melko apaattiselta. Toisekseen albumilla ovat selkeät huippukohtansa, vaikkakin niitä on sijoittunut pitkin levyä. Niistäkin tosin parhaimmat ovat enimmäkseen kahdessa ensimmäisessä biisissä Bloodlight ja Talking Bombs.

Kohokohdat: Bloodlight, Talking Bombs, Forced Vacations, The Criminal Inside, Too Blind to See