Warsong – The Caravan

warsong_caravanSabotage Records – joka on milteinpä erikoistunut tämäntyyliseen kamaan – on tämänkin julkaisun takana. Hyvin tämän espanjalaisen Warsongin toinen virallinen julkaisu, eli viiden biisin “The Caravan”-MLP istuukin yhtiön linjaan, vaikka toki kuulostaa omanlaiseltaan eikä ole siten minkään Sabotagelle jo levyttäneen bändin kopio. Siltikin ollaan taas velkaa makselemassa Wipersille, ja tällä levyllä itse asiassa jopa coveroidaan Wipersia (Window Shop for Love).

Warsongin alaa on siis melodinen punk rock, samaan malliin toteutettuna kuin Red Donsilla, The Estrangedilla ja muilla. Jos nuo bändit uppoavat, niin eiköhän Warsongkin siinä samalla uppoa, vaikka on bändillä toki erottavatkin kikkansa. Näkyvin niistä on vokalisti Carlos Samper. Samperilla (!) on samanlainen ääni kuin eräällä Cliff Hangerilla, mutta muutenhan Warsong ei The Freezeltä kuulosta. Warsongille hyvin olennaisena elementtinä on myös melankolisuuden upottaminen osaksi yhtyeen ilmaisua, sekä tietysti joidenkin post-punkimpien temppujen käyttäminen. Bassohan tällä levyllä muuten määrää.

Tämä on sellainen levy, jonka kesto on kyllä harmittavan lyhyt, mutta jota tulee osittain juuri sen takia kuunneltua niin runsaasti. Tätä kirjoittaessa olen taas kuunnellut levyn jo kolme kertaa läpi, joten ehkä se kertoo jotain siitä miten hyvin tämä ainakin meikäläiseen upposi? Varsinkin levyn nimikkokappale on tolkuttoman hyvä!

Kohokohdat: Winter Sun, The Caravan

Children of Technology – It’s Time to Face the Doomsday

cot_timeChildren of Technology Italiasta on kyllä järkevimpiä speed metal-bändejä koko pallolla. Piakkoin toisen albuminsa julkaiseva nelikko on ollut toiminnassa jo vuodesta 2007 asti, julkaissut tukun pienlevyjä ja kokoenut kokoonpanovaihdoksia useampaan otteeseen.

Yhtyeen debyyttialbumi “It’s Time to Face the Doomsday” on vuodelta 2010. Kahdeksan biisiä, noin 24 minuuttia. Ei ole turhalla joutokäynnillä tätä levyä kyllä kirottu, se pitää mainita heti alkuun. Bändi itse kuvailee musiikkian “Motörcharged speed crustiksi”. No, pitäisikö tuohon sitten enää sanoa mitään, kun se kuvaa levyä aika hyvin. Likaista metalpunkkia on tehty maailmansivu, mutta Children of Technologyllä on kuitenkin aina ollut taskussaan helkutin hyviä biisejä, joita on tälläkin levyllä kiitettäviä määriä. Riffit repivät lihaa ja rumpupatteriston takaa voisi kuvitella laukaistavan ydinohjuksia. En tosin ole vieläkään täysin varma mitä mieltä olen DeathLörd Astwülfin laulumaneereista. Tavallaan ne ovat törkeän siistit (=”cool”) ja likaiset, mutta välillä ne tuntuvat vetelevän ihan eri laduilla kuin muu soitanta. Eipä sillä että tässä oltaisiin tarkkoja melkeinpä minkään suhteen. Soitto on kuitenkin tarkoituksenmukaisen sujuvaa, eikä Children of Technology jää bugittamaan ainakaan teknisistä seikoista. Eikä “It’s Time to Face the Doomsday” jää kyllä jumittamaan mistään muustakaan, varsinkin kun biiseissäkin on vaihtelua sopivassa suhteessa. Mainio levy!

Kohokohdat: No Man’s Land, Racing Throught the Valley of Death, Nuclear Armed Dogs, Screams From the Earth

Maailmanloppu – Musta ovi / Enää kiväärit laulaa

maailmanloppu_mustaSössötän tästä EP:stä ehkä myöhään, mutta parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eiköstävaan? Maailmanlopun ensimmäinen seiskatuumainen, eli kahden biisin single Musta ovi / Enää kiväärit laulaa on tätä kirjoittaessa likipitäen loppuunmyyty lähes (?) joka paikasta, mukaan lukien allekirjoittaneen distrosta. Maailmanloppu nousi yhdeksi suomalaisen punk/hardcore-skenen seuratuimmista nimistä nimenomaan tuoreella mutta perinteitä kunnioittavalla tulkinnallaan 80-lukulaisesta hardcoresta. Varsinkin siihen nähden tämän singlen post-punk –painotteisuus saattoi silti tulla yllätyksenä, vaikka bändillä on ollut post-punkimpia biisejä aina, jopa sillä LP:llä.

Koska kyseessä on single, niin biisejä on kaksi. Avauskipaleena on Musta ovi, joka on oma suosikkikappaleeni koko bändiltä, ja jo pelkästään tästä lystistä maksaisi vitosen. Ennen tämän singlen julkaisua tyytyminen oli joko yhteen Youtubeen ladattuun keikkatallenteeseen tai konkreettiseen livetilanteeseen, ja joka keikalla bändi ei kuitenkaan ole kappaletta soittanut (itse asiassa olen tainnut kuulla bändin soittavan biisiä viimeksi Puntalassa 2012). Keikalla tämä veto vaikutti reilusti raaemmalta ja d-beatimmältä kuin nyt levyltä kuunneltuna. Biisissä on nyt enempi post-punkimpaa vibaa, ja vaikka olisin arvostanutkin tylympää tulkintaa siitä, pidän tästäkin versiosta todella paljon. Ne ovat ne nuo riffit! Enää kiväärit laulaa on sitten jo lähtökohtaisestikin reilusti post-punkimpi biisi, aina kitarariffejä ja rumpukomppeja myöten. Keikkaseteissä tämä biisi on tainnut tulla Mustan oven tilalle, ja vaikka en pidäkään sitä yhtä kovana biisinä, niin se on silti parhaita mitä Maailmanloppu on tehnyt.

Loppukaneettina siis sanottakoon, että molemmat tämän sinkun biiseistä ovat erittäin hyviä biisejä. Ne sopivat toisilleen, mutta ovat keskenään kuitenkin riittävän erilaisia. Ehkä joku voisi sanoakin etteivät ne edes jyrää toistensa yli. En suostu näkemään tässä sinkulassa mitään vikoja. Suosittelen.

Asta Kask – Med is i Magen

astakask_medTrallpunkin suurlähettiläät eli Asta Kask on julkassut äskettäin uuden levyn Handen på Hjärtat. Sen kunniaksi kuuntelen tässä myös bändin vanhaa tuotantoa, mukaan lukien bändin ensimmäistä 12-tuumaista levyä Med is i Magen, joka ei ole kuitenkaan LP. LP:n teostahan bändi pyrki pidättäytymään, saaden tällä kertaa aikaiseksi kahdeksasta parin minuutin mittaisesta biisistä koostuvan MLP:n. Tämä tapahtui vuonna 1985.

Med is i Magen edustaa Asta Kaskia kaikkein tyypillisimmillään; reippaana punkkina, jonka nopeus meni paikoin hardcoremaisillekin leveleille, mutta Asta Kaskin soitanta pysyi kuitenkin “vain” punkkina. Trallpunkkina, joka soi pääosin duurissa ja jota soitettiin naama leveässä hymyssä. Koukkuja Asta Kaskin musiikissa oli muillekin jaettavaksi, ja kun mukana on vielä tehokkaita (vaikkakin ruotsinkielisiä) kertosäkeitä, niin ei ole mikään ihme että Asta Kask sai paljon ystäviä kotimaansa ulkopuoleltakin.

Tällä levyllä kaikki on kohdillaan. Asta Kaskin ensimmäisiä äänitteitä vaivaa lievä hakeminen, mutta Med is i Magenilla Asta Kaskilla oli suunta jo selvillä ja biisitkin olivat erinomaisia. Tosin Med is i Magen ei ole mielestäni paras levyte, jossa on Asta Kaskin nimi kannessa, mutta onhan se nyt silti todella hyvä levy. Ei mitään valittamista mistään.

Kohokohdat: Psykiskt Instabil, Den Enes Bröd, Välkommen hem, Psykopaten

Vauhtihirmu – Kukkokiekuu!

vauhtihirmuSe oli joku The Reality Shown musikantti (mutta ei ainakaan Kalle), joka myi minulle Vauhtihirmun seiskatuumaisen ja väitti sitä suurinpiirtein parhaaksi koskaan tehdyksi hardcore-levyksi. Silti hukkasin tuon mästerpiissin jonnekin pariksi vuodeksi, ja tätä kirjoittaessa noista kaupoista on kulunutkin jo pari vuotta.

Turkulaisen Vauhtihirmun seiskatuumainen on äänitetty vuonna 2005. Tämä arvio on siis ajankohtainen kuin vuoden 1979 Maaseudun Tulevaisuus-lehden vuosikerta. Eiväthän nykynuoret edes tiedä mikä on pokemon, tosin en usko että hesenuoria muutenkaan kiinnostaa tämä Vauhtihirmu. Vauhtihirmun logossa kukko kiekaisee ja pieraisee tulenlieskoja. Bändin jäsenet käyttävät taiteilijanimiä ja “promokuvassa” on neljä mustaa (?) S/M-jänöjussia. Varmasti melkoisia sähköjäniksiä. Keikathan tällä bändillä olivat varmasti melkoisia energiapurkauksia, mutten voi niitä kommentoida sen tarkemmin kun en niistä yhtäkään ole koskaan nähnyt. Melkoista virtaa löytyy kyllä tältä seiskaltakin, vaikkakin hieman hutiloiden ja kämäisesti soitettuna.

Levynähän tämä on hyvinkin huoleton ja rämisevä, eikä sanoituksia kannata ottaa täysin tosissaan. Jotenkin tämä oli arvattavissakin jo siitä, että bändin nimi on Vauhtihirmu. Vahva huumorilevyn leima paistaa hyvin pitkälle, ja se kieltämättä hieman vaivaannuttaa tässä tapauksessa, kun se kuuluu paikoin toteutuksestakin. Ihan kuin levyä ei oltaisi tehty kovinkaan vakavissaan, ja seiskatuumainen on kuitenkin melko vakava formaatti kun ajatellaan paljonko sellaisen painattaminenkin maksaa. Vaikka huumori kukoistaakin, on Vauhtihirmu kuitenkin hardcoremeiningissään ja yleisessä kämäisyydessään todennäköisesti ihan liikaa “mopolla suohon”-runouteen tottuneille Klamydia-faneille. Levyn soundithan ovat ihan p*rseestä.

Vauhtihirmuhan on myös erään markettiketjun markkinoima pillimehu, ja tämä Vauhtihirmu vertautuu monessa suhteessa siihen mehuunkin. Ainakin yhtä äitelästä materiaalista tässä on kyse. Mikäli löysit tämän arviotekstin hakiessasi tietoa juurikin tuosta sokerijuomasta, niin onnittelen; olet juuri voittanut “Vuoden vauhtihirmu”-palkinnon.

Kohokohdat: Rikkaitten pankki, Saatanan Pokemon, Viiminen varotus

Panssarijuna – Haistoin kerran näätää

panssarijunaTätä kirjoittaessa olen nähnyt Panssarijunan taas keikalla, ja se on joka kerta huikea kokemus se. Panssarijunan musiikissa – jota myös trauma bluesiksi kutsutaan – on elementtejä sekä bluesista, folkista, countrysta että ennen kaikkea punkista. Varsinkin jälkimmäinen kuuluu vallan hyvin Panssarijunasta, mutta ehkäpä perinteistä seiskaseiskaa ei ole niin konkreettisesti mukana. Panssarijunan kohdalla punk näyttäytyy ennen kaikkea asenteellisena juttuja ja lupana tehdä sitä mitä huvittaa ja miten rohkeasti vaan haluttaa. Pelkällä asennoitumisella ei toki pitkälle pötkitä

Panssarijunan suurimpiin voimavaroihin kuuluu sen hurtin sekopäisyyden ohella myös vahvat biisit, joita älpeellä onkin todella paljon. Varsinkin A-puolella on täyttä tykittelyä jo pelkän albumin avaavan Sörkän kurko/Honey alkaa mädäntymään/Siellä oli niin mukavaa seuraa –kolmikon myötä, vaikka eipä B-puolikaan kauaksi jää tuosta loistosta. Yksittäisiä onnistumisia on paljon, mutta tustalla häilyy kuitenkin punainen lanka, jonka ansiosta Haistoin kerran näätää ei ole vain epämääräinen läjä biisejä joiden yhteisenä nimittäjä on vain se että ne ovat samalla levyllä.

Sanoituksethan ovat ihan latvalahot ja kajahtaneet, ja ne sopivat täydellisesti Panssarijunan raakaan soittoon. Siihen liittyen levyn ainoa miinus tulee sanoitusliitteen puutteesta. Ei siis sillä etteikö Jussin laulusta saisi muuten jo ihan hyvin selvää, mutta Panssarijunan liikkuessa sanoituksellisesti varoittamatta täysin absurdeillekin raiteille olisi ihan kiva jos pääsisi tarkistamaan jostain kuuliko laulun sanat oikein. Nyt niitä joutuu kuuntelemaan monta kertaa, mutta ehkäpä tuossa piileekin osa Panssarijunan viehätyksestä.

Eli hyvät biisit, sopivan ruttuinen ja kajahtanut meno sekä sanoitukset tekevät Haistoin kerran näätää-nimisestä vinyylikiekoista hankinnan arvoisen. Tämä on selvästi vuoden parhaita levyjä.

Kohokohdat: Sörkän kurko, Honey alkaa mädäntymään, Jääskeläisen pilli, Haistoin kerran näätää

Bad Religion – No Control

badreligion_noBad Religionin ura oli monen mielestä jo lopussa ja Suffer oli pelkkää epätoivoista pyristelyä väjäämätöntä loppua vastaan. Suffer paljastuikin jymymenestykseksi ja monella tapaa onkin loogista, että vielä samoilla höyryillä jo lähes 10-vuotias, itsensä uudelleen keksinyt Bad Religion jatkoi ahkeralla keikkailulla ja uuden levyn tekemisellä. Kokoonpanokin pysyi samana. Yhtyeen neljäs albumi No Control ilmestyi jotakuinkin tasan vuosi Sufferin ilmestymisen jälkeen marraskuussa 1989.

No Control ei sinällään ole nimensä veroinen, sillä Bad Religionin ulosanti on kuitenkin kontrolloitua. Yhtyeen purkauksissa on tolkkuakin, eikä niitä voida kovinkaan kontrolloimattomaksi kaaokseksikaan sanoa. Bad Religionin soitossa on silti jotain pitelemätöntä energiaa, joka vaan sattuu kanavoitumaan näihin melko yksinkertaisiin ja nopeisiin kappaleisiin. Nälkä oli kasvanut, mutta soitannollisesti ja teknisesti bändi oli kehittynyt todella paljon. Esimerkiksi Automatic Man-biisissä on varmasti iskevimmät ja suurimmat taustalaulut, mitä tämä bändi on koskaan saanut aikaiseksi. En ainakaan muista Sufferilla törmänneeni ihan samaan.

“Sanity is a full-time job…”

Itselleni No Control uppoaa huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä. Käytännössä No Control on sitä samaa kuin Sufferkin, ainoa vaan että soundipuoleen ja soittoon oli tullut selkeyttä. Minun kirjoissani No Control kohoaa korkeammalle siksi, koska sillä on paremmat biisit. Sillä on paljon sellaisia biisejä mitä kuuluu bändin keikkojen settilistoihin edelleen, mutta myös unohdettuja biisejä todella paljon. Oma suosikkini I Want To Conquer The World on esimerkki sellaisesta biisistä, jota itse arvostan mutta jonka bändi on itse lähestulkoon unohtanut. Jotkin yksittäiset biisit ovat kovempia kuin Sufferilla, mutta ne eivät-ihan-niin-kovat biisit ovatkin sitten jo hieman monotonisempia ja itseään toistavia. No Control ei ole siten ehkä kovinkaan pitkäkestoinen albumi, se kun toistaa hieman itseään. Siitä huolimatta No Control on varsin hieno levy, sillä Bad Religionilla oli kuitenkin kyky tehdä todella kovia punk-biisejä.

Kohokohdat: Big Bang, Automatic Man, I Want To Conquer The World, Sanity, It Must Look Pretty Appealing, Progress

Vene – Ihmisten naamaan

veneVene on sellainen bändi johon yritin pitkään päästä sisälle, ja luulen päässeenikin Hiljaa pää kiinni-levyn (2012) myötä. Tuolla levyllä tuntui jokainen palanen loksahtavan paikoilleen, mutta sitä edeltäneet studiolevyt eivät ole samalla tavalla vakuuttaneet. Ihmisten naamaan on sikäli vielä melko tuore levy, että se julkaistiin vuonna 2009, ollen siis toiseksi viimeisin Vene-äänite.

Vene on oululaisittain rujo, ilkeä ja on kaikkialla minne käännätkin pääsi. Et pääse sitä pakoon. Yhtyeen musiikkihan on sikäli tyypillistä oululaista meteliä, jota jotkut ovat kuvailleet äkkivääräksikin, mutten ehkä itse käyttäisi moista sanaa sen ylikäytön takia… enkä varmaan siksikään, ettei tämä niin kauheasti poukkoile. Biisit ovat melko lyhyitä ja aggressiivisia, ja koko levykin verrattain lyhyt. Sanoitukset noudattavat samaa linjaa. Saan suurta nautintoa näistä tämän levyn lyriikoista, vaikka ne eivät ehkä ylivoimasta mahtavuutta säteilekään. Pidän kyllä näiden lyriikoiden suoruudesta ja röyhkeydestä, jopa tietynasteisesta sairaudesta, mutta itseironiakin kurkkii nurkkien takana.

Tietyiltä osin Ihmisten naamaan on varsin nautittava levy, varsinkin silloin kun sen onnistuu yhdistellä karmea mekkalansa perin kenkkumaisiin sanoituksiinsa, mutta kun vain ja ainoastaan musiikillista aspektia katsotaan, niin Ihmisten naamaan jää jotenkin vaillinaiseksi. Ehkä itse tavoitin Veneen syvimmän olemuksen vasta Hiljaa pää kiinni-levyn myötä, tai sitten tältä levyltä puuttuu se jokin. Hiljaa pää kiinni saavutti jotain mitä tällä levyllä ei ole, mutta silloinkin Vene on reilusti parempi keikalla.

Kohokohdat: Me ollaan salamyhkäisiä, Nahkanallukka

Ahneus – S/t

ahneusAhneus on ollut siitä mielenkiintoinen bändi, että siinä sattuu olemaan vaikuttamassa muuan Rattus-Jake. En tarkalleen muista mitä ajattelin kuullessani Jaken lähtevän tuosta jo 70-luvun lopulla perustamastaan bändistä, mutta maailmani ei ainakaan järkkynyt. Ei se järkkynyt myöskään silloin kun kuulin ensimmäisen kerran Ahneutta, johtuen lähinnä siitä että Ahneus kuulosti ihan Rattukselta, tosin nyky-Rattusta paremmalta. Rattuksella (2005) oli joitakin hyviä hetkiä (joista moni oli muuten jo vanha, 80-luvulla alkunsa saanut biisi), siinä missä Uusilla piikeillä (2007) oli jo vähemmän täkyjä. Mutta jotta tämä teksti ei käsittelisi nyt pelkästään Rattusta, niin paneudutaanpa Ahneuden debyyttipitkäsoittoon, joka ilmestyi alkuvuodesta.

Ahneus soittaa hardcorepunkkia, hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Rattus. Biiseissä on koukkuja ja täkyjä, mutta ne eivät tee biiseistä yhtään vähemmän aggressiivisia. Ahneus kuulostaakin parhaimmillaan todella innostuneelta bändiltä, ja virtaa olisi vaikka kuinka. Ahneus tuntuu saaneen lisävirtaa nuoremmista jäsenistään, ja vaikka Jaken Rattus-tausta kuuluu myös näistä biiseistä, niinvarsinkin basisti Jeekki on jättänyt oman jälkensä biiseihin, ja aika moni levyn ässäraita onkin kirjattu myös Jeekin nimiin. Jakella näkyy silti olevan vetovastuu, ja se toki on vaikuttanut siihen millaisilta Ahneuden biisit kuulostavat. Ei rotta karvoistaan pääse, eikä sillä näy olevan karvanpoistolle mitään tarvettakaan. Lyhyeksi jäävä levy on pituudeltaan juuri sopiva eikä kyllästytä yhtään, enkä tiedä tarvitseeko Ahneus edes uusia sävyjä musiikkiinsa. Olisi toki silti ihan kiva jos Ahneus alkaisi kuulostamaan vastaisuudessa enemmän itseltään eikä “Jake and the boys”-henkiseltä vara-Rattukselta. Tämän jälkeenhän bändistä vaihtui rumpali, joten mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää.

Kohokohdat: Allensa alistaa, Pelastus, Pedantti perkele, Saavutus

Melusaaste – Manifesti kuolevaisille

melusaasteMelusaaste on ollut tässä parin vuoden puhutuimpia tapauksia punk-skenessä, lähinnä ulkomusiikillisista syistä. Neljän nuoren naisen muodostama Melusaaste on herättänyt pahennusta jo muutaman vuoden, ja ensimmäisen seiskatuumaisen virstanpylvään se saavutti viime vuoden kesällä. Manifesti kuolevaisille-EP:n kustansi Hätäapu, joka on ollut kehissä jo niistä ajoista lähtien kun Melusaasteen ihannoimat bändit olivat vielä kasassa tai ainakin tuoreessa muistissa.

Yhden Gloomy Grim-tallenteen kannen mieleentuova kansi ei ole ainakaan hifistelyllä pilattu, ja paikoin silmiinpistävästi pikselöitynyt kansi kuvaa itse sisältöäkin; tinkimätöntä ja ei-niin-tarkkaa. Ei sillä niin väliä ole, jos yksi pikseli tai isku ei osukaan kohdalleen. Melusaaste on skarpannut ensimmäisistä äänitteistään, joissa oli toki niissäkin hyvät puolensa, mutta nyt Melusaaste tuntuu löytäneen oman soundinsakin, joka kylläkin pohjautuu hyvin vahvasti 80-luvun hardcoreen. Pyhäkoulu kuuluu aika vahvasti läpi, tosin en tiedä onko Melusaaste edes tietoisesti pyrkinyt lähelle Pyhäkoulun taajuuksia vai johtuvatko nuo mielleyhtymät Suzin äänen samankaltaisuudesta Pyhäkoulun Sakun vastaavaan? No, en noita mielleyhtymiä ainakaan pistä pahakseni. Levyn biisit ovat sekä nopeita että hitaita, ja eniten sain itse irti albumin hitaammista ja painostavimmista biiseistä, kuten Psykoosista.

Nihilismiä on lyriikoissa kuin vanhoina “hyvinä” aikoina 80-luvulla. Sorbusta kuluisi Melusaasteen toimesta varmaankin paljon, jos sitä enää valmistettaisiin. Periaatteessa ei ole mikään ihmekään, että ns. vanhakin kaarti on löytänyt Melusaasteen ja ollut innoissaan siitä, Melusaasteen touhusta tulee nimittäin ihan näiden tyyppien oma nuoruus varmaan mieleen? No, nostalgiabändiksi on Melusaastetta aika typerää sanoa vaikka sen olemus perustuukin jo 80-luvulla kultaisiin kivilaattoihin hakattuihin totuuksiin, mutta kyllähän bändi erottuu selvästi muista tämänpäivän bändeistä tietyillä soundillisilla valinnoillaan ja olemuksellaan. Ei Melusaaste ehkä mitään ennenkuulumatonta tee, mutta se tekee sen hyvin vaikkei mitään perinteisessä mielessä “hyvin” teekään.

Kohokohdat: Sotajumala, Alistajat, Psykoosi