Screeching Weasel – Boogadaboogadaboogada

Benjamin Foster alias Ben Weaselin ura ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä, varsinkaan viime aikoina kun austinilaisen keikan yhteydessä pidetyt, naisiin kohdistuneet turpasaunat ovat rokottaneet Weaselin kannatusta. Itse asiassa miehen bändin Screeching Weaselin koko kokoonpano otti hatkat. Screeching Weaselin ura on vaakalaudalla eikä kukaan vieläkään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopullinenkaan hajoaminen ei ole poissuljettu vaihtoehto, bändi kun on pistetty jäihin jo useamman kerran kuin olisi kenenkään mielenterveyden kannalta hyväksi. Mutta bändin kakkoslevy Boogadaboogadaboogada (1988) on silti ehdotonta klassikkoainesta.

Weasel oli saanut monoa jo kolmesta (!) lukiosta arveluttavan käytöksensä takia. En epäile, etteikö nyrkki olisi viuhunut taajaan jo noinakin aikoina. Screeching Weasel olikin Weaselille oiva pakokeino karusta todellisuudesta ja luonteva kanava höyryjen päästämiselle. Screeching Weaselin debyytti jäi vaatimattomammaksi, mutta Boogadaboogadaboogadassa oli jo ns. pankinräjäyttäjäainesta. Levyn sisältö on siis melodista hardcore punkkia popahtavin elementein, vähän samalla tavalla kuin Bad Religionin soitanta. Uskon ainakin Bad Religionin ensilevyn olleen Weaselille isokin inspiraation lähde. Näin retrospektiivisesti katsottuna Bad Religionin Sufferin ja sitä seuranneiden studiolevyjen luulisi olleen vieläkin suurempi innostuksen lähde, mutta Sufferkin julkaistiin vasta samana vuonna kuin Boogadaboogadaboogada.

Screeching Weaselin lyriikat kuvastavat Weaselin kapinahenkisen pääkopan sisältöä, onhan sen kannessakin nahkatakkinen ja röllöä hampaidensa välissä pitelevä näätä. Tämä laulaa aiheista, jotka olivat nuoren vihaisen miehen elämää lähellä, pilke silmäkulmassa tietenkin. Lyriikoiden aiheena ovat moralisoivat vanhemmat, esikaupunkilähiöiden puhtoiset elämät, naiset ja lehdenjakajat. Niin, ja Led Zeppelin-fanien ei tosiaankaan kannata vilkaista I Hate Led Zeppelin-kappaleen sanoituksia. Eikä kannata ottaa täysin tosissaan, jos Weasel töräyttää ettei tämä välitä sandinistien ja contrien Nicaraugasta* [sic] paskan hyrrää.

Mutta kieltämättä Boogadaboogadaboogada on venähtänyt liian pitkäksi. Albumilla on vaivaiset 26 biisiä esitettynä reilussa neljässäkymmenessä minuutissa. Ainakin 5-10 olisi voinut jäädä pois, niin kokonaisuuden arvo olisi noussut kohisten. Biisejä on yksinkertaisesti liikaa, eivätkä ne kaikki ole keskinkertaista kummempia. Kokonaisuutena Boogadaboogadaboogada ei ole täydellinen, mutta sillä on joitakin äärimmäisen kovia biisejä. “SHE’S A DINGBAAAAAA-AAAAA-AAAAAAAAAA-AAAAAAT!”

Koettakaapa mennä muuten paikalliseen levykauppaan… tai paremminkin paikallisen supermarketin levyosastolle ja kysyä myyjältä Boogadaboogadaboogadaa. Tilanne on lähestulkoon sama kuin Uunolla levykaupassa!

Kohokohdat: Dingbat, I Hate Led Zeppelin, My Right, I Wanna Be Naked, Ashtray, I Believe In UFOs
*Tämä nimi kirjoitettiin tahallaan väärin.

So Called Plan 7.5.2011 @ Monttu, Pori

Laman jälkeen koittaa aina arki, niin myös Laman jäljiltä tyhjenneessä Montussa. Uteliaana persoonana halusin tsekata So Called Planin, kun muistini mukaan siitä oli jotain positiivistakin Sueen kirjoitettu joitakin vuosia takaperin.

Saavuin paikalle noin varttia vaille kaksitoista. Showtimeksi oli ilmoitettu kello reikäreikäreikäreikä, mutta paikka oli melko tyhjillään. Eniten itsestään meteliä piti nuorista naisista koostunut ryhmä, joiden keski-ikä ei voinut olla kahdenkympin vanhemmalla puolella. Näiden “OMG! LOL”-tason huudahduksia kuultuani ajattelin, että monien baarien jukeboksien tai dj:iden korkea äänenvoimakkuus on ehkä sittenkin hyvä asia.

So Called Planilla oli hyvä tehdä paluuta arkea Laman jäljiltä. Skeittipunkiksikin sanottu So Called Plan on kuitenkin lähempänä Blink-182:n ja vastaavien radioystävällisempien bändien kevyttä ilmaisua, joka vetoaa niihin jotka eivät punkista varsinaisesti mitään tiedä. Joudun tässä nyt sanomaan, ettei So Called Plan nyt niin huono bändi ole, ainakaan livenä, vaikkakaan ei erityisen loistavakaan. Bändiähän on kritisoitu teineihin vetoamisesta ja MTV-kelpoisuudesta, mutta So Called Plan soitti kuitenkin sellaisia biisejä, joita moni uskottavampikin punk-bändi olisi soittanut setissään mukisematta. Ne rivakammat biisit olivat sellaisia, mutta noista hitaammista kappaleista en itsekään oikein perustanut. Tai siitä viimeisestä kappaleesta, joka perustuu hyvin pitkälti syntikankäyttöön. Suurimmilta osin bändin biisit eivät kuulostaneet kovinkaan mullistavilta, joten ei ole suoranainen ihmekään ettei bändi ole saanut sen suurempaa suosiota edes siellä MTV-landiassa.

Keikka kärsi yleisökadosta, minkä uskon väistämättä vaikuttaneen myös bändin esiintymiseen. So Called Planin keikkaa nyt ei voinut erityisen tuliseksi ja antaumukselliseksi sanoa. Veikkaan kuitenkin ulkopuolelle jääneen porukkaa, joka on kironnut sitä ettei isin ja äidin katseet kohdanneet aiemmin kuumassa kesäyössä, jotta näiden jälkikasvu olisi päässyt juuri ja juuri täysi-ikäisenä So Called Planin keikalle. Joku tytöistä kaivoi esille lehdykän, joka paljastui nimmarivihoksi. En ole koskaan nähnyt millään tätä kokoluokkaa olevalla keikalla sellaista aiemmin! No, tulipa sekin nyt nähtyä. Monesti toitottamani No Gods, no masters”-ideologia ei ole näille tytöille ilmeisesti kovinkaan tuttu, mutta enpä sitä heiltä odottanutkaan. Eikä siinä mitään, mutten osaa ajatella näitä tyyppejä staroina. Tosin enpä nyt sitten tiedä, oliko tämä varsinaisesti mikään punkkikeikka muutenkaan.

Fotoja!

NHL95 – Love Hurts

Suomalainen punk-skene on tätä nykyä hemmetin viriili. Bändejä syntyy koko ajan uusia, niitä on paljon ja laatukin on suhteellisen korkea, mutta jostain syystä melodinen pop punk on jäänyt vähemmälle huomiolle. Bändejä on vain kourallinen, joista tuorein (?) on helsinkiläinen NHL95. Heti ensimmäinen asia mihin tämän bändin kohdalla kiinnittää huomiota on sen eriskummallinen nimi: NHL95. Bändin Myspace-sivulla on kyllä seikkaperäinen selostus tuosta varsinaisesta kaudesta ja sitä kautta voisi kuvitella bändinsä ottaneen siitä. Tosin NHL95-nimellä kulkee myös videopeli, mikä minulle ainakin tuli heti ensimmäisenä mieleen! Ei siinä ole mitään hävettävää jos nimeää bändinsä videopelin mukaan, varsinkin jos kyseessä on hyvä peli!

Myönnän että bändin nimi sai minut kiinnostumaan bändistä, mutta sen perusteella en demoa kuitenkaan tilannut. Kuuntelin instrumentaalin Miami Vice -nimisen biisin, ja sehän iski kuin mikä! Jumalauta, mitä kitaraliidejä! Se onkin sitten harmillista että kyseistä rallia ei ole Love Hurts –demokasetilla lainkaan. Demon aloittava Those Fists paljastuukin demon parhaimmaksi hetkeksi, muut biisit eivät ihan pääse sen tasolle. Lopetusbiisi San Francisco toimi myös, mutta Speed oli jo liian perusbiisi, jossa ei sitä “omaa” juttua ollut laisinkaan. Ihan päteviä biisejä on kuitenkin saatu aikaiseksi. Teknisesti demo ei turhia pullistele vaan siitä paistaa selvä kotikutoisuus. Soundit ovat herkän haavoittuvaiset, aivan kuten itse musiikkikin. Kannessa on Snoopy (=kolee jätkä) halaamassa vertavuotavaa sydäntä. Jep, Love Hurts, tosin Snoopy on niin kolee jätkä ettei sydänsuruista juuri kärsi ja jos kärsiikin niin ei näytä sitä ulospäin. Tuskinpa Charles M. Schulzin perikunta siltikään haluaisi nähdä tätä kantta, heh.

Kasetti on sittemmin myyty loppuun. Ei sinänsä mikään ihmekään, kun painoskin käsitti vain 66 kappaletta. Tähän mennessä NHL95 on nähty keikoilla vain Helsingissä, mutta nyt kesän tullessa se uskaltautuu kehä III:n ulkopuolelle. Jäämme odottamaan, mitä tästä bändistä vielä tulee.

Linkit:
NHL95 @ Myspace

The Living End – S/T

Tyttöystäväni piipahti taannoin Tukholmassa ja muisti minua tuliaisilla. Sain sen toivotun pullon metsämansikkalikööriä sekä cd-levyn eräästä (en tiedä mistä) paikallisesta levykaupasta, peräti kahden euron hintaan. Yllärilevy oli siis australialaisen The Living Endin bändin mukaan nimetty debyyttilevy. Itselleni tämä bändi oli entuudestaan täysin tuntematon ja niin oli hänellekin. Kun levyä tarkastelee lähemmin, voisi sitä ulkonäkönsä perusteella luulla rockiksi tai punkiksi. Takakannessa näkyy vanhakantaisempia soittimia, kuten kunnon läskibasso. Huomio kiinnittyy myös kitaristin käyttämään villapuseroon. Tässä vaiheessa voisi jo pelästyäkin ja jättää levyn tykkänään soittamatta, mutta ei ollut huono veto laittaa se soittimeen.

Itse musiikki kuulostaa siltä kuin Social Distortionia olisi kuunneltu vähän enemmänkin. Mutta pelkästään Social D ei ole ainoa joka tulee mieleen, sillä vaikutteita kuulee muustakin popahtavasta punkista sekä rockabillystä. Rockabilly ei itselleni juuri uppoa ja pop-punk myös harvemmin  ja ellen täysin erehdy, kuulin myös skata jossakin. The Living End teki sekavista ainesosista omaperäisen sopan, joka ei ole helposti jäljiteltävissä. Mutta ennen kaikkea The Living End osasi ainakin tehdä tarttuvia ja helposti päähän soimaan biisejä ja niitähän levyllä on yhtä paljon kuin kannessa olevia pommeja. Joo, siellä on pommeja, en itse huomannut niitä ensivilkaisulla. Yhteissoitto pelaa ja musisointi on samalla sekä rentoa että tiukkaa.

The Living End iski ilmeisesti kultasuoneen tällä vuonna 1998 julkaistulla levyllä, joka oli vuonna 1994 perustetun bändin debyytti. Sen julkaisi tuore ja siinä vaiheessa tuntematon levy-yhtiö Modular Records. Levyä myytiin Australiassa kuin leipää, mennen listaykköseksi ja oli vaatimattomasti kotimaansa myydyin Australialainen rock-debyytti kautta aikain ja marraskuussa 2007 se oli myynyt jo viisinkertaisesti platinaa. Singlejäkin bändiltä julkaistiin vuoden aikana jopa tähtitieteelliset seitsemän (7) kappaletta! Tämän varjolla onkin käsittämätöntä, että tämä bändi on itseltäni paitsioon. Bändi ei sitten tietääkseni kyennyt samaan menestysreseptiin enää myöhemmin, joten debyytti pysyttelee The Living Endin parhaimpana hetkenä. Poppoohan jatkaa yhä toimintaansa ja käväisi marraskuun alussa Suomessakin käymässä.

Mutta eipä tämä debyytti ole huono levy, varsinkaan hankintahintaansa nähden.