Me Wokkivihannekset – Sä & Mä

Suomen kenties hölmöimmän bändinnimen omistava, ilmajokelainen Me Wokkivihannekset on saavuttanut sen pisteen, että sen touhuista kiinnostuivat muutkin. Porilainen Killer Records prässäsi vihannekset vinyylikiekolle.

Kiekon kansi muistuttaa siitä punkkarista/rokkarista/muuten vaan kovasta jätkästä, joka vei aina naisesi. Minulta ei viety, koska A) olin se kovis B) minulla ei ollut naista, jota viedä. Ei siis järin tuttu aihe, mutta eipä siitäkään Me Wokkivihannekset juuri laula. Herneenpalko, minimaissi, porkkana ja tappajatomaatti pääsivät lukiosta hernettä lukuun ottamatta, eli YTL:stä ei enää lauleta. Ramopunkin muotokieli on hyvin hallussa, kun samaan biisiin on saatu mahtumaan lobotomia ja kretiinit.

En osaa tarkasti kuvata, mikä on se syy minkä takia Me Wokkivihannekset kuulostaa omaan korvaani paremmalta kuin melkein kaikki muut tämän päivän ramopunk-bändit, vaikka en toisaalta pidäkään itseäni alan erikoisasiantuntijana. Mutta ne syyt? Nuoruuden palo ja into? Laulajan leveä virne ja kulahtanut WWF-pipo, jotka piirtyvät mieleen aina kun joku edes mainitseekin Me Wokkivihannekset? Yksinkertaiset ja tarttuvat biisit? Näiden kaikkien yhdistelmä?

Sä & Mä ei ehkä ala kaikkien parhaimmilla biiseillä, vaikka kyllä Sä ja mä toimiikin tehokkaana avausraitana. Biisi menee suoraan asiaan, kuten oikeastaan muutkin levyn biisit, joita on yhteensä siis viisi kappaletta. Eikä niistä yksikään ole coveri. Inno no senomar on varmasti kovatasoisin ramopunk-biisi, jonka olen kuullut. Ehkäpä se häviää tehokkuudessa vain Rehtoreiden Maailman huonoimmalle TV:lle. Bändin oma KKK Took My Baby Away* Radiohitiksi tarkoitettu Radiohitti jää sekin kyseisen kappaleen varjoon. Oikeastaan Me ollaan me on ainoa biisi, josta en muista mitään levyn kuuntelemisen jälkeen.

Ja sitten ne soundit? No, ovathan ne tietty parantuneet. Ihme olisi, jos niissä ei olisi ollut mitään muutosta kun bändillä on ihan jopa ulkopuolinen tuottajakin ollut. Soundeissa on sopivasti potkua, vaikka periaatteessa Sä & mä ei ole tavanomaista ramopunk-eepeetä erikoisempi, mitä nyt biisit ovat parempia. Eikä sen tarvitse ollakaan mitään “sen kummallisempaa”.

Kohokohdat: Inno no senomar, Sun tyttö, Radiohitti
*Wihannekset ovat kyllä coveroineet ko. kappaleen, nimellä YTL mun älläni vei.

Sanktio – Synnin palkka / Elämän piina

Imatran Sanktio on näemmä tosissaan liikenteessä, kun se olisi vastikään tehnyt jo toisen levynsä parin vuoden takaisin comebackin jälkeen. Lafka on vaihtunut Woimasoinnusta Killer Recordsiin, joka julkaisee/julkaisi kokopitkän albumin aivan näillä näppylöillä. Synnin palkka / Elämän piina on tämän kahden biisin sinkkurepäisyn nimi.

En ole koskaan kuunnellut Sanktiota, mutta Synnin palkka on yllättävänkin äkäinen ja hardcoreenkin kallellaan oleva kappale. Elämän piina on taas enemmänkin perinteistä punk rockia, joka ei tarjoa kyllä minkäänlaisia yllätyksiä, siinä missä Synnin palkka pääsi yllättämään positiivisesti. Tosin kuulisin mieluummin Elämän piinan puhkiraiskattuna ja mukahauskana juomalauluna kuin vaikkapa Hectorin ikivihreän Juodaan viinaa.

Itse albumin biisilistaa vielä tuntematta voin ainakin arvata Synnin palkan olevan albumilla, jolla on vieläpä sama nimi. Elämän piinankin luulisi olevan siellä, kaiketi sekin istahtaa kokonaisuuteen kuin hanska dominan käteen ja suukapula kuuntelijaparan suuhun. Tosin molemmat biisit ovat albumilla, niin tämä singlehän on sitten käytännössä turha muuna kuin megararecollectorsslaibaiteminä. Sitä paitsi single on cd. Cds on single. Ei vinyyli.

Killer Recodsin moguli ehti iskeä tämän käteeni jo muutama viikko sitten (jolloin se oli ollut pihalla jo muutaman viikon), mutta se hautautui kaiken muun rojun alle. Tämä pöytä kannattaisi varmaan siivotakin välillä. Tosin tämä pöydän epäjärjestys on hyvinkin pnuk.

Kohokohdat: Synnin palkka

Toinen Vaihtoehto #233 (3/2011)

No pöh. Vuosi meni jo puolivälinsä yli  ja Toikkarista on vasta vuoden kolmas numero pihalla. Jehna. No, tässä nyt on arvio/palaute Toisen Vaihtoehdon numerosta 233.

Hirvelä on ollut taas vaihteeksi muilla mailla,* joten AH on pääasiassa ollut yksin ollut vetämässä naruja. Mutta tehdäpä päräyttipä tuo vaasalainen ukkeli jopa kolumninkin, joita olen aina lukenut mielelläni. AH ei ole ylettömästi kolumneja viime aikoina tehnyt, joten tämä raapustus tuli erittäin mukavana yllätyksenä. Tätä olen kyllä tosin tainnut sanoa myös niinä edellisinäkin kertoina, kun olen AH:n kolumnin sisältävän Toikkarin pläräillyt ja täällä ruotinut.

Livearvioissa on Slöa Knivar, Tragedy AH:n näkemyksenä (ei eroa juurikaan omastani) sekä itse raapustamani reportaasi tästä keikasta, jonka kuvat laitoinkin jo inter nettiin. Tuolla lehdessähän tosin näyttäisi olevan sama kuva Veikistä (jonka tämä itse on sittemmin ottanut, muuttanut karaoke-henkisemmäksi ja iskenyt omaan Facebook-profiiliinsa, heh) kuin tuossa Pandaluolan pikajutussa. Punk Montréalissa –juttu oli kyllä mielenkiintoinen lukea, mutta se olisi kaivannut väliotsikoita helpottamaan lukemista. Luin koko jutun junamatkalla Tampere-Hämeenlinna-välillä, ja lukukokemuksen ikävästi keskeyttäneiden häiriöiden jälkeen oli hieman hankala jatkaa siitä mihin oli jäänyt. Tosin ehdin juuri ja juuri lukea koko jutun loppuun kyseisen junamatkan aikana, mutta mielenkiintoisia nimiä nousi joka paikasta esille sellaisella tahdilla, etten tiedä mistä aloittaa kuunteleminen. Tosin taisin hämmentyä bänditulvasta niin pahasti, etten ole toistaiseksi kuunnellut vielä ensimmäistäkään jutussa käsiteltyä orkesteria. Montréal-jutusta erillinen Final Assault-haastis tosin on jäänyt hieman tursakkeeksi, johtuen kylläkin turhan lyhyistä vastauksista mitä Krisse Sydän on saanut.

M!ka Vesterisen haastiksen toteutin siis minä, mutta nimimerkki unohtui laittaa mukaan joten eihän sitä kukaan muukaan sitä sinne enää lisäillyt. Osuuskunta 82-jutun yhteydestä puuttui myös nimimerkki, mutta se ei ole ainakaan minun tekemäni. Minulla ei itsellä ollut mitään tekemistä jutun taittamisen kanssa (kunhan toimitin vain materiaalit) mutta olen kyllä tyytyväinen siihen miten Toikkari näyttää hieman Havana Bananasin ja P-korealaisen propagandalehtisen risteymältä. Terveiset paratiisista, totta tosiaan!

*Törmäsin mieheen Puntalassa. Portlandissa oli ollut.

Me Wokkivihannekset – Ulos mun teeveestä

Ramopunk. Punkin alagenre, joka ei ole minulle koskaan ollut se kaikkein tärkein punkin alagenre vaikka Ramones onkin minulle erittäin tärkeä yhtye. Ehkäpä ramopunk-bändit ovat kuulostaneet liikaa toisiltaan, jotta olisin saanut kovinkaan monesta bändistä koskaan mitään irti. Poikkeuksiakin toki löytyy, joista yksi on tämä ilmajokelainen Me Wokkivihannekset, jonka kokoonpanoon kuuluu ainakin herneenpalko, minimaissi, porkkana ja jokin punainen möllykkä, joka voisi olla Joey Luumäen tappajatomaatti. Tietenkin voidaan kysyä, kuka hemmetti nimeää bändinsä Me Wokkivihanneksiksi?* Tyypit, jotka eivät ota itseään liian vakavasti tai joiden päitä ei pipo liikaa kiristä, vaikka kulahtanut WWF-pipo on ainakin vokalistin päässä viihtynytkin?

Tiettävästi Ne Luumäkien keikalla perustettu ja Luumäkiin jo nimissään viittaava Me Wokkivihannekset on äänittänyt musiikkiakin. Tässä olisi nyt arvioituna yhtyeen neljän biisin demoäänite Ulos mun teeveestä, jolla on kolme omaa kappaletta ja yksi coveri. Ainakin omien biisiensä suhteen Me Wokkivihannekset handlaa hommansa hyvin. Yhtye itse kuvaa itseään Facebook-sivullaan näin: “Rumaa ja yksinkertaista musiikkia rumilta ja yksinkertaisilta pojilta rumille ja yksinkertaisille ihmisille”. Niinpä niin. Rumaa sikäli, että ramopunk on edelleen varsin kursailematonta ja yksinkertaista sikäli, ettei se myöskään ole mitään rakettitiedettä. One-two-three-four!

Se ainoa lainakappale on YTL mun älläni vei, joka onkin itse asiassa coveri Ramonesien muinaisesta KKK Took My Baby Away-hitistä. Kyseistä kappaletta on kuultu lainattavan moneen kertaan, ja onhan The Tarjaskin tehnyt oman tulkintansa siitä nimellä Karpon Hannu mun tyttöni vei. YTL taisi viedä minultakin yhden ällän, kerpele! Aihe ei tosin taida olla tätä kirjoittaessa wihanneksille enää kovinkaan ajankohtainen, elämä kun on tallannut jo eteenpäin ja yo-hässäkkä alkaa olemaan jo mennyttä elämää. Mutta itse kappalehan on ihan ok, vaikkakin taitaa olla demon heikoin veto. Biisistä on vain yksinkertaisesti mennyt maku.

Soitanta on raikasta, mutta aika kämäsen olosta. Tämä johtuu enimmäkseen soundipuolesta, joka on siis aika ohut. Totta puhuen en kuule bassoa, vaikka millä kuulokkeilla yrittäisin levyä kuunnella. Alan oikeastaan kyseenalaistamaan koko instrumentin olemassaolon. Kyllähän tämä on tältäkin kantilta tarkasteltuna varsin rumaa. Hyvä niin, mutta ensi kerralla olisi mukava kuulla se bassokin. Mutta toisaaltahan tämä onkin demo, joten rima ei nyt niin korkealla ole muutenkaan. Nostetaanpa sitä sitten seuraavaa julkaisua varten. Porin Montun yllärikeikalla vedetty laulu ei myöskään ollut tällä demolla, mikä on tietty harmillista. Odotukset siis kasvavat.

Ulos mun teeveestä ladattavissa täältä kansineen päivineen!

Kenelle: Ramopunkkareille.
Miksi: Me Wokkivihannekset maistuvat poikkeuksellisen tuoreilta ja rapeilta.
Kohokohdat: Ulos mun teeveestä, Mä pelaan tetristä
*Pata ja kattila!

The Havana Bananas #5

Havanan banaanit ovat maistuneet jälleen pandakarhuille. M!kan The Havana Bananas teki jälleen uuden tuotantoennätyksen 56 sivulla! Ihme kyllä tämä numero tuntui kevyemmältä lukea, vaikka sivumäärä on paisunut, palstat leventyneet ja fontti pienentynyt. Ja silti M!ka väittää, että lehdestä on jäänyt vaikka mitä juttuja vielä pois.

Vitosnumeron sisältö on aiempaa hieman monipuolisempaa. Bändihaastiksia on edelleen mukana (Nuoret Sankarit, Pykimät, Real Vacation), mutta niistä kiinnostavimmat ovat Ne Luumäkien haastattelu (jossa Joey Luumäki ilmaisee jälleen The Micragirls-innostuksensa) sekä sen Himanes-jättihaastiksen jälkimmäinen osa. Rattuksen Jaken pulinat menneestä Meksikon kiertueesta taas ovat niillä rajoilla, voidaanko puhua kiertueraportista vaiko haastiksesta.

Lehdessä on tällä kertaa pari massasta poikkeavaa juttua, joita en odottanut edes tästä lehdestä löytäväni. Joensuun skeneraportti nyt on vielä melko peruskauraa, mutta Yleislakon Antin poliittisuutta käsittelevä kolumni on yllättävän harvinaista tavaraa jopa punk-lehdissä. Yleislakko nyt tosin onkin hyvä valinta, bändi kun tuntuu olevan poliittisimpia bändejä tällä hetkellä. Sen sijaan James Puhto-Renin Pasi B. Goode leipomassa piimäkakkua olikin jo hieman eriskummallisempi veto. Piimäkakku ei ole kovinkaan punk (eikä tässä tapauksessa edes täysin vegaaninen), mutta varsin piristävä juttuhan tuo oli. Örda-Jorma taas höpisee dyykkauksesta. Ei varsinaisesti niitä punk-lehtien perinteisintä sisältöä, mutta muistan jostain zinestä aiemminkin lukeneeni aiheesta. Ulkomaantoimitus taas on rajoittunut Kim Jor-Elin Pohjois-Korean uutisiin, ja nuo propagandauutiset alkavat jo maistumaan hieman puulta. Mutta miltäköhän Pohjois-Korean kansalaisista mahtaa tuntua, jos noita uutisia suolletaan joka tuutista kellon ympäri?

Tuttuun tapaan käydään taas läpi Kuopion punk-uutisia, ja Kuopioon liittyen käydään läpi hieman Katoamispiste-zinen historiaa. Tämä on sellaisia lehtiä, joita voisi ihan kulttuurin säilyttämisen nimissä painattaa samoihin kansiin, kuten vaikkapa Hilsettä ja Humppalähetystä on painatettukin. Siellä päin on perustettu uusi bändikin, Lobotomia. Tosin sillä nimellähän on toiminut jo 80-luvulta saakka ja edelleen aktiivinen, brasilialainen hardcore-bändi. Itse asiassa ko. bändi on soittanut kourallisen (hyviä) keikkoja Suomessakin pari vuotta takaperin, ja jonka kakkoslevyn Kämäset Levyt on julkaisemassa piakkoin uudestaan. Anteeksi, kun piti olla ilonpilaaja.

Sensorilla oli yllättävän vähän hommia, vain yksi . Niin, ja Reilu Norsu onkin tällä kertaa Rielu Norsu, heh.

The Tarjas & The Fastalidoms. 21.5.2011 @ Ravintola Aallonmurtaja, (Meri-)Pori

Viikkarin kyläjuhlista oli hyvä hypätä autonrattiin ja lähteä suhaamaan kakkostietä pitkin kohti Meri-Porin Mäntyluotoa. Olen käynyt siellä vain joitakin kertoja pälyilemässä merelle, mutta keikkoja en ole siellä käynyt. Itse asiassa ajatus punkkikeikasta Ravintola Aallonmurtajassa oli hieman absurdi minunkin (eikä pelkästään kanta-asiakkaiden) mielestä. Murtsi vaikutti ihan viihtyisältä ja välittömältä mestalta, mitä nyt joku paikan kanta-asiakas tuli tiedustelemaan josko olin hänen tuttunsa vuosien takaa. Yhdessä nurkassa lojui jukeboksi, mutta taustalla ei soinut niin minkäänlaista musiikkia. Tämä on jo varsin erikoinen tilanne; olla baarissa keikkailtana eikä siellä soi musa ollenkaan. En tosin pistä sitä pahakseni, sillä nyt ei tarvinnut huutaa vierustoverille kilpaa Volbeatin tai Panteran kanssa.

Niin, paikallahan siis olivat The Tarjas, jolloin vitosen pääsylippu olisi ollut melko korkea. Sitten myöhemmin ilmoitettiin myös The Fastalidomsin olevan mukana, ja hetihän alkoi sisäänpääsyn hinta-laatusuhde lutviutua. Homman nimi oli siis “The Tarjalidoms”.

Pitää nostaa hattua The Fastalidomsille siitä, että sillä on melkoinen läjä omia biisejä vaikka se ei ole julkaissutkaan fyysisessä muodossa toistaiseksi mitään. Biisit ehkä toistavat toisiaan, mutta bändillä näkyy olevan kyky tehdä tarttuvaa musiikkia. Covereita oli tasan yksi; Jälkeenjäänyt oli alunperin Reagan Youthin käsialaa, ja arvaattekin varmaan mikä biisi on kyseessä. Kovin suosittu bändi ei taida tuo Reagan Youth olla, vaikka Degenerated onkin melko suosittu biisi. Nimittäin lähes aina kun coveroidaan Reagan Youthia on biisinä juurikin Degenerated. The Fastalidoms on kehittynyt, vaikka sen elkeistä huomaakin ettei lavaa ole otettu vielä täysin haltuun vaikka hauskaa siellä näkyi olevankin. Mutta enköhän minä osta bändin tuotoksen hyllyyn, jos bändi sellaisen olisi jossain vaiheessa tekemässä. The Fastalidoms vaan sai esiintyä pimeässä, sillä se sai valot lavalle vasta encoren ajaksi. Nekin valot olivat mallia “amerikkalaiset jouluvalot”.

Sitten The Tarjas. Olen nähnyt tämän bändin jo viidesti vuoden sisällä, joten odotatteko oikeasti minun kirjoittavan tästä bändistä jotain, mitä en siitä olisi jo kirjoittanut? No, saattepa yllättyä, sillä tästä keikasta todellakin jäi jotain kerrottavaa. Yllättivät, mokomat penteleet!

The Tarjasit ovat yhteenhitsautunut joukko, jonka jäsenet osaavat melkein lukea toistensa ajatukset. Tai ainakin vittuilla takaisin toisilleen (ja yleisölle) tarvittaessa. Tarjat laittoivat oikein kunnon shown pystyyn, johon kuului kaikenlaista pelleilyä ja luvattoman huonoja vitsejä. Petra heitä tapailtiin kolme kertaa ja Pure mua vaihtui alkuperäiseen esitysmuotoonsa (eli englanniksi) keikan puolivälin jälkeen. Englantia tapailtiin muutenkin, jo heti ensimmäinen biisi vedettiin enkuksi. Veskun lontoonkieli on tosin äärimmäisen hassunkuuloista erityisesti korkeilla taajuuksilla, ja itselleni tuli jo tuosta hyvä mieli heti keikan kärkeen.

Mun naapurini soitettiin vaikka ensin sen soittamiselta kieltäydyttiin, mutta Sleepy Sleepersien Kesämoposta mieluusti kuulisin coverin. Tarjoilla oli pari uuttakin biisiä, joita ei oltu tosin treenattu yhdessä juurikaan (toinen taidettiin soittaa tällöin vasta ensimmäistä kertaa yhdessä) eikä Vesku ollut opetellut kaikkia sanojakaan. Encoreen kuului myös hieman Vicious Wankersin klassikkobiisin Suomen leijonan (eli “Anarkiaa vittu!!!”) tapailemista. Olihan se suunnilleen yhtä kämästä kuin levylläkin, mutta ainakin rehellistä. Ja tässä tilanteessa hauskaa, ei Veskun ja kumppaneiden pipoa ainakaan liikaa kiristä. Ehkäpä paras Tarja-keikka tähän mennessä.

Todistusaineistoa Tarjalidomseista voi vilkuilla täällä.

Rikoslaki – Mustavalkoista sotaa

Jos Öskidööl-lehti ei sitä vielä tehnyt, niin eiköhän Rikoslaki sitten nosta Hämeenlinnan maailmankartalle? Sairiolainen (Hämeenlinnalainen kaupunginosa, huom.) rymyryhmä Rikoslaki on tässä ensimmäisellä levyllään soittamassa perin energistä, 70-luvulle viittaavaa punkeroa. Julkaisijana on (ylläripylläri) Woimasointu, mutta äänittäjänä ja miksaajana on toiminut Miika Söderholm. Söderholmihan on soittanut Rikoslain kollektiivisesti arvostamassa Ypö-Viidessä ja sittemmin Pojissa, joten veikkaan miehen kanssa työskentelemisen olleen tyypeille jonkinasteinen unelmien täyttymys. Mies ei ole kuitenkaan juurikaan näitä hommia tehnyt niin kauheasti, joten jonkinlainen näytönpaikka Mustavalkoista sotaa on hänellekin.

Rikoslakihan täyttää kaikki vanhakantaisen punk rockin tunnusmerkit; biisit ovat melko yksinkertaisia, niissä on voimaa ja helposti mukana laulettavia kertosäkeitä. Mopon polkaisee käyntiin aloitusbiisi Korkkarisaksa, joka näyttää ettei tässä tosiaankaan tehdä mitään yksinkertaista punkkia kunnianhimoisempaa. Kappaleen kertosäe pohjautuu kaikista jaloimman saksalaisen sanan, Korkeajännityksistäkin tutun “Achtungin” toistamiseen. Eiköhän se ole sanottamakin selvää, että tämä kappale iskee kuin miljoona voimasointua (joita ei ole millään biisillä loppujen lopuksi kovinkaan montaa) tai tuomarin nuijaa?

Vaikutteiden suhteen jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli Ramoneshan täältä kuuluu välillä hyvinkin selkeästi läpi. Käsittääkseni myös Häiriköt ovat olleet pojille tärkeä vaikutin, ja sitä voisi kuvitella suorasta Järkeäkonnitusten palvonnastakin. Esikuviensa tasolle Rikoslaki ei ainakaan ihan vielä yllä, mutta onkohan se sinne edes pyrkimässäkään? Ei tämä vielä ihan kunnari ole, mutta jo seuraava levytys voi lyödä pään irti, ja vielä pesäpallomailalla.

Kerran olen nähnyt Rikoslain keikallakin, ja muistan bändillä olleen monta muutakin omaa biisiä. Esimerkiksi Ämyraportissani mainitsema Kuka tahtois jotain uutta? ei tällä levyllä soi. Rikoslain levynjulkkarikeikkakin jäi välistä.

Fyysisenä tuotteena Mustavalkoista sotaa on kansiensa puolesta ihan komea, mutta jonkinlainen sanoitusliite olisi tehnyt poikaa, vaikka laulaja Mikon äänestä hyvin selvää saakin. Mutta itse levyssä on kummallakin puolella B-puolen (Jatkosotapuoli) etiketti, eli jonkinlainen mokahan tässä on käynyt kun levyä on painettu. Onko sama ongelma muillakin vai osuiko pelkästään minulle maanantaikappale?

Kenelle: Ramopunkkareille ja niille, jotka kumminkin ostavat jokaisen levyn, kunhan kansissa lukee “Woimasointu”.
Miksi: Rikoslaki näyttää olevansa asiansa osaava kvartetti. Ja koska me kaikki korkkareita lukea voidaan.
Kohokohdat: Korkkarisaksa, Sosiaalisti

The Tarjas. 13.3.2011 @ Tullibaari, Pori

Harvemmin sitä menee sunnuntaisin keikoille. Joidenkin festareiden lisäksi en muista muita sunnuntaiesityksiä vähään aikaan nähneeni, mutta siitäkin tuli totta kun Ulvilan Ramonesit eli The Tarjas soitti porilaisessa Tullibaarissa keikan. Keikalle oli kunnon syykin, sillä The Tarjas oli juuri julkaissut uuden Mustaa kahvia ja Smoking Popes-pitkäsoiton, eli kyseessä olivat siis levynjulkkaribailut. Tullibaari oli vielä vähän aikaa sitten Tullipub-niminen (eräs paikallislehti oli kuulemma myös mennyt asian takia sekaisin), ja sen sijainti on hyvinkin keskeinen Porin keskustan laitamilla. Samassa rakennuksessa toimii nimittäin linja-autoasema.

Kolmas kerta toden sanoi. Tämän keikan aikana koin jonkinlaisen valaistumisen, jonka olen kokenut viimeksi muistaakseni… no, en nyt muista minkä bändin keikalla: tällä esiintyvällä The Tarjasillahan on oikeastaan aika hemmetisti hyviä biisejä! Jos nyt tajuatte yhtään mitä tarkoitan, niin tässäkin tapauksessa en ole tavallisesti ajatellut koko asiaa. “The Tarjas vetää setin ja siellä on pari hyvää biisiä” ajattelin ennen. Nyt ajattelen “The Tarjas vetää setin ja siellä on oikeastaan vain hyviä biisejä!”. Toisaalta ei tämä keikka mielestäni ihan kokonaan pelkkää ilotulitusta ollut, sillä itseltäni meni osa biiseistä ohi.

Itselleni keikan kohokohdat jakautuivat aika tasaisesti uusien ja vanhojen biisien välillä. En ole uutukaista kirjoitushetkellä kuullut vielä ollenkaan Apteekkiin/Skeittitytöt-singlen biisejä (jotka soitettiin muuten molemmat) lukuun ottamatta, mutta ainakin sellaiset uuden levyn biisit kuin Takaisin Ulvilaan, Pure mua ja Mun naapurini iskivät kerrasta. Varsinkin Mun naapurini nauratti, sillä  Harvemmin näin käy keikoilla. Toki ne vanhatkin hitit (Kake Randelin, Petra hei, R.A.M.O.N.E.S.) tekivät tehtävänsä.

Tullibaari ei tosin ole tämän suuremmille keikoille oikein sovelias keikkapaikka, johtuen lavan edustan pienuudesta. Lavalta taisi olla etäisyyttä metalliseen aitaan korkeintaan pari metriä, ja jo nyt pari tyttöä kaatoivat Veskun mikkitelineen, jolloin Petra heistä jäi kokonainen verse väliin. Kuvitelkaa sinne sitten moshpittiä tai raavaita hardcore-ukkoja. Soundit olivat kuitenkin aika hyvät, johtuiko sitten hyvästä akustiikasta, miksaajasta vaiko molemmista? Keikka oli kuin kansakunnan kollektiivinen muisti: hyvä, mutta lyhyt.

Ihmisiä oli kiitettävästi liikkeelläkin, vaikka omia tuttujani joukossa ei juuri ollutkaan. Ja saattoipa paikalla oli pari kanta-asiakastakin, joita punkki ei kiinnosta. Keikallehan oli vapaa pääsy, joten se ei ainakaan verottanut kävijämääriä. Lisäsi kyllä todennäköisesti, vaikka kalenterin mukaan päivä olikin sunnuntai.

Täällä olisi kuvia nähtävillä.

The Tarjas – Apteekkiin / Skeittitytöt

The Tarjas julkaisi tuossa uuden albuminsa. Muutaman viime vuoden aikana keikkoja ja pikkujulkaisuja sylkenyt bändi ulosti tammikuussa jokseenkin obskuuristi nimetyn Mustaa kahvia ja Smoking Popes –kakkosalbuminsa, ja sitä edelsi singlejulkaisu. Tämä singlearvio tulee sikäli myöhässä, että plätty ilmestyi kaiketi jo syksyllä, ostin sen itse joulukuussa ja nyt on jo maaliskuu. Hiphei!

Ulvilan tämän hetken paras ramopunk-bändi räiskii kaksi biisiä: Apteekkiin ja Skeittitytöt. Periaatteessa Ramodonnasiksikin kutsuttava bändi ei tarjoa mitään yllätyksiä, vaan jatkaa sitä popahtavan ramopunkin jäystämistä mitä ennenkin.

Ainakin debyytillä oli näitä hieman nopeampia biisejä, mutta myös niitä melodisempia. Tämä single tuskin antaa kunnollista kuvaa itse albumista? Apteekkiin on itse asiassa Dwarvesin kappale Drugstore. En ole alkuperäistä kappaletta kuullut, joten en tiedä miten hyvin tässä on päästy lähelle alkuperäisesityksen henkeä vai onko siitä otettu selkeää pesäeroa. Skeittitytöt taas on bändin omaa tuotantoa, mutta ei ole kuitenkaan parasta sellaista mitä olen tältä bändiltä kuullut. Lopun reggae-vaihde tosin yllätti, joten The Tarjas selvästi uudistaa itseään!

En tosin täysin ymmärrä, miksi tämä Killer Recordsin julkaisema plätty on hopeinen minipizza, eli cd-levy. Seiskatuumaiselta kaikki nyt luonnollisesti kuulostaa paremmalta ja näyttääkin paremmalta. Tosin varsinaisen albumin kannesta otettu, väreistään riistetty punk-tyttö tuskin toimisi näin ankean mustavalkoisena yhtään sen paremmin seiskatuumaisenakaan. Onhan tässä cd-formaatissa sentään se etu, että painoksen tekeminen on helpompaa ja vaivattomampaa, sekä tietty halvempaa. Se näkyy hinnassakin, joka on sen kaksi euroa.

Tämä single ei varsinaisesti nostattanut odotuksiani levyä kohtaan, muttei toisaalta latistanutkaan niitä. Odotan toisaalta levyn iskevän kovemmin kuin tämä single, joka jätti meikäläisen jokseenkin kylmäksi, Kunhan nyt vain saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja hankittua sen albumin jostain, mieluusti vinyylinä. Tätä singleä ei tosin kannata ostaa, jos levy on jo plakkarissa. Molemmat biisit löytyvät nimittäin pitkäsoitoltakin.

Kenelle: Farmaseuteille ja skeittaripojille.
Miksi: Napakkaa ja nopeaa menoa Ulvilasta.

The Havana Bananas #4

The Havana Bananasin neljäs numero se vasta onkin vallankumouksen riemujuhlaa! Vallankumoukselliset voimat saavuttivat samalla uuden tuotantoennätyksen lisäämällä sivumäärän 52:een. Imperialistisille saatanoille mainostajille on annettu taas tilaa ja siitä hyvästä Reilu norsu-merkki. Edellisen numeron kirjoitusvirheestä on päästy yli, mutta nyt kyseisessä merkissä lukeekin “Reilu norsi”.

Nelosnumerossa on taas vaihteeksi enemmän luettavaa, mutta nyt on astuttu junaan ja matkattu pois Kuopiosta. Kuopion tapahtumille on edelleen annettu sivutilaa, ja tuossa kaupungissa on näemmä perustettu taas yksi uusi bändikin. Enpä tosin saanut Kuopio-sivuista paljoakaan irti, minulla kun ei ole mitään siteitä Kuopioon. Itse asiassa en ole koskaan edes käynyt siellä. Porilaisia bändejä sen sijaan on haastateltu kaksi kappalein; Wolfmen ja Appendix ovat kumpikin kypsään ikään ehtineiden miesten bändejä. Wolfmen on tätä kirjoittaessa minulle edelleen melko tuntematon (Boothill Express on tosin vieraillut pari kertaa soittimessa), vaikka olen asunut Porissa jo 1,5 vuotta. Appendixia taas kuuntelin jo herkässä teini-iässä, ja olikin jokseenkin mielenkiintoista lukea Mikki Borgensenin mietteitä 80-luvun (turhasta) ihannoinnista. Onpas siis Pori-keskeinen numero, vaikka sitä tuskin M!ka ja kumppanit tavoittelivat. Ja jos jotain lisäyhteyksiä halutaan väkisin Poriin kehitellä, niin haastatellun Kivesveto Go Go:n Saatana kutsuu minua –seiskan julkaisi porilainen Morjekords.

Haastateltavina ovat myös Valium Kiharat, James Puhto-Ren sekä Himanes. Himanesin haastattelun olisin varmasti muuten jättänyt lukematta, mutta Haukivuori-teema oli piristävä näkökulma. Haastateltu Neuroosiliitto ei ainakaan Puntalassa napannut. Mutta miten minä muistin, että bändissä oli naislaulaja? En ole ottanut kyseisestä keikasta kuviakaan Puntalassa, joten en voi omaan muistiinikaan epäilevästi suhtautuen sanoa enää yhtään mitään. (Tässä kohtaa oli epäasiallista arvailua laulajan sukupuolesta. t: Sensuuriosasto)

The Havana Bananas koukuttaa jälleen omaperäisellä lähestymistavallaan. Levyarvioita ei tainnut olla ensimmäistäkään, mutta lehdessä on jälleen “ulkomaantoimitusta” Pohjois-Koreasta, mutta Jamaikan kirjeenvaihtaja on mystisesti kadonnut jonnekin. Soittakaa poliisi, palokunta tai 007! Kim Jor-Elin tarinat rakkaasta johtajasta muuttuvat yhä naurettavimmiksi ja typerimmiksi koskettavammiksi. Esimerkiksi lause “Viranomaiset liikuttuivat hänen rakastavasta huolenpidostaan kansaa kohtaan” on jotain sellaista, mitä lehden lukijat haluavatkin lukea.

Edellisessä numerossa alkanut Örda-Jorma –spektaakkeli on puolestaan saanut uusia käänteitä. Tämä on nimittäin palannut uudelleenkoulutusleiriltä ja kirjoittanut uuden artikkelin. “Erittäi Halpoje Juomie Maistelu” eli E.H.J.M. on kirjoitettu harvinaisen kryptiseksi (onkohan se salakoodia?), onko tämä uudelleenkoulutuksen syytä? Ja tätäkin artikkelia on sensuuriosasto peukaloinut. Kaiken kukkuraksi lehti kirjoittaa “Kyynelehtien pyysi virheensä tunnustanut Örda-Jorma anteeksi koko toimitukselta [sic] ja aitoina vallankumouksen sotureina olimme valmiit antamaan anteeksi väärille poluille hairahtuneelle taistelutoverillemme…”. Ai se olikin nyt Örda-Jorman vika, että tämän nimi kirjoitettiin kakkosnumeroon väärin? Tätä ei aidosti vallankumouksellinen PPL hyväksy! TOTUUDEN TORVI EI VAIKENE! HASTA LA VICTORIA SIEMPRE!

Muistuttaisin vielä lukijoita, että 7. elokuuta vietetään The Havana Bananas-päivää, joka on julistettu kansalliseksi vapaapäiväksi. Tätä arviota on sensuroinut PPL:n oman sensuuriosaston lisäksi myös skenepoliisi.