Paprika Korps – Magnetofon

Kuulin ensimmäisen kerran termistä “heavy reggae” puolalaisen Paprika Korpsin yhteydessä. Tämä tapahtui varmasti jossain Telewizor– (2004) ja Magnetofon (2007) –albumien välissä, sillä muistan kun jälkimmäinen julkaistiin. Koska Paprika Korps on toiminut vähän sillä osa-alueella josta en paljoakaan tiedä, niin noteerasin Magnetofonin julkaisun todennäköisesti vain siksi, että silloin juuri toimintansa aloittanut Levykellari oli Kellarilevyt-merkillään julkaisemassa sitä.

Jossain reggaen ja dubin kiemuroissa kieppuva Paprika Korps lähtee liikkeelle jamaikalaisista rytmeistä, mutta upottaa siihen sujuvasti rockia punk-asenteen kautta suodatettuna. “Heavy” oli siis varsin hyvin lunastettu kuvaus. Magnetofonilla Paprika Korps tosin alkoi kuulostaa yhä vähemmän reggaelta, ja kuulostikin enimmäkseen indie-bändiltä joka on iskenyt musiikkiinsa hieman dub-fleivöriä. Magnetofonilla on useitakin yksittäisiä biisejä, jotka niin sanotusti potkivat ja pistävät vipinää punttiin. Kappaleiden rakenteetkin ovat lähinnä sellaisia, että niissä on enemmänkin rockimmat otteet päällisin puolin mielessä, eivät niinkään dubille ominaiset jumitukset.

Muistan kyllä verranneeni Magnetofonia edeltäjäänsä Telewizoriin. Magnetofon kuulosti helvetin hyvältä vielä silloin ja hyvältä (ilman “helvetin”-etuliitettä) se kuulostaa tätä tekstiäkin pupeltaessa, mutta Magnetofon ei vyörynyt samalla tavalla kaiuttimista päälle.  Jos Telewizor nappasi vielä mukaansakin, niin Magnetofon tyytyy lähinnä jammailemaan omissa oloissaan. Jotkin satunnaiset kerrat se kyllä kaappaa kuulijansa mielenkiinnon, mutta kokonaisuutena Magnetofon alkoi olla jo selvästi hieman kesympi. Paprika Korps alkoi yksinkertaisesti menettää otettaan, mutta nyt kun Metalchemiä (2010) on kuunneltu muutamat kerrat, niin tämä Magnetofon taisi jäädä Paprika Korpsin viimeiseksi hyväksi levyksi. Sääli.

Kohokohdat: The Souvereign, Zdecydujcie się, Hifi, Slonie

Paprika Korps – Metalchem

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Niin taisi käydä puolalaisen heavy reggaen kuningasbändi Paprika Korpsin kohdalla. Yhtye ei suinkaan lopettanut, vaan uudisti sekä itsensä että soundinsa kertaheitolla vuonna 2010 julkaistulla Metalchemilla.

Metalchem on tavallaan ihan osuva nimenä kuvaamaan itse sisältöä. Siinä missä vielä Magnetofonilla painotus oli vielä reggaessa, on Metalchemilla Paprika Korps lähempänä heviä. Ja vielä huonoa ja mielenkiinnotonta heviä. Tai väärinhän Metalchemiä on heviksikään sanoa, mutta soundin yleinen kylmentyminen ja koventuminen vievät Paprika Korpsia kauemmas sen omista lähtökohdista. Ja toki särökitara on tehnyt jonkinlaisen esiinmarssin, vaikka dominoivana efektinä on edelleen wah. Onhan Paprika Korpsissa ollut aiemminkin punk-asennetta, mutta Rain Check-kappaleessakin oleva punk-kokeilu tuntuu täysin vieraalta Paprika Korpsin levylle. Ehkäpä se olisi kannattanut julkaista jossain muussa yhteydessä?

Paprika Korps onnistuu Metalchemillä parhaiten silloin, kun se muistaa olevansa Paprika Korps. Eli reggae onkin se pääpointti, vaikka eipä näistäkään biiseistä mitenkään erityisen mieleenpainuviksi tapauksiksi ole. Yhtyeeseen taisi iskeä taisteluväsymys, onhan se vääntänyt heavy reggaetaan jo 90-luvun lopusta lähtien. Arvelen yhtyeen tosin päättäneen tehdä kokeiluja tehtyään vanhan kaavan mukaisesti musiikkia niinkin pitkään kuin mitä se teki, mutten toisaalta ole itse vanhan Paprika Korpsin ystävänä asiasta lainkaan mielissäni.

Levy on kyllä pakattu todella hienoihin kuoriin, sillä tukevasta pahvista tehty digipak on paitsi tukeva, myös avautuu rastiksi. Harmi, että sisältö on melkoista kuraa. Tai paremminkin väärän bändin julkaisemaa.

Kohokohdat: She, Tokarz

Kapteeni Ä-ni – Parhaat

Soul Captain Band ei ilmeisesti työllistänyt sen vokalisteja Jukka Poikaa ja Nopsajalkaa tarpeeksi hyvin, joten pojat päättivät muodostaa toisenkin yhtyeen. Vaikka Kapteeni Ä-niä pidetäänkin Jukka Pojan ja Nopsajalan yhtyeenä on yksi bändin olennaisimpana lenkkinä myös SCB-mies Bommitommi. Varsinkin Jukka Poika tuntuu olleen erityisen ihastunut kapteenin arvonimeen, joten bändistä kehkeytyi sitten Kapteeni Ä-ni (lausutaan “ääni”). Pojat olivat tuotteliaita ja julkaisivatkin läjän pikkulevyjä vuosien 2000-2002 aikana ja jäävuoren huippuna ilmestyi vuonna 2002 ilmestynyt Parhaat. Nimestään huolimatta Parhaat ei ole “best of” tai mikään muukaan kokoelma, vaan ehta albumi, jolle oli tallennettu musiikkia tunnin edestä. Jos SCB on/oli tyylipuhdasta reggaeta (joillakin muillakin vaikutteilla) niin Kapteeni Ä-ni on siihen verrattuna täysi irtiotto. Taustalla on reggaesta kehittynyt dub, ragga ja hip hoppiakin on levyllä mukana jonniin verran. Eli nämä kapteenit olivat lähellä SCB:tä mutta silti kaukana siitä.

“Kapteeni Ä-ni on ääripään ääni”

Bommitommin tekemät taustat jäävät tosiaankin vain taustoiksi ja sanojen merkitys korostuu. Sanat on tehtykin aika hyvin tarttuvasti ja leikkisästi, vaikka sanoitusten aiheet ovatkin yhteiskuntakriittiset. Kritiikin ohella kapteenit laulavat arkipäiväisistäkin asioista, kuten pyöräilyn iloista ja syömisestä.

Heti ensimmäiset kolme biisiä ovat kerrassaan loistavia: KaiQQlttuuria, Qleeko galaxi? ja Herra on mun moottori, mitä nyt viimeisin näistä on muuten ihan hyvä biisi, mutta itseäni hieman vaan häiritsee sen gospel-henkisyys vaikka onkin Jukka Pojan rastafarinäkökulmasta laulettu. Rullaan on kyllä sympaattinen biisi, sen aiheena on polkupyöräily jota tämä panda muuten suosii itsekin! Kiipeli 3 (kaksi edellistä osaa ilmestynyt jo aiemmin) taas kertoo nykyaikaisesta ahneuden kulttuurista ja siitä edetään loogisesti Tarpeex rahaa-lauluun, jossa taas käsitellään yleistä toimeentuloa. Tiettyä tunnelmaa taas sisältää jotain vinksahtanutta iskelmä/tanssilava-tunnelmaa, Kärpänen (varo suutas) leikittelee klassisella kärpänen/härkänen-asetelmalla. Sitä & tätä uhkaa lopettaa levyn synkeästi, mutta onneksi hilpeä Syyää eka muistuttaa siitä miten tärkeää se niinkin jokapäiväinen asia kuin syöminen on!

“Ollaan kavereita mutta syyää eka”

Tulipahan tuossa mainittua joitakin hyviä levyllä olevia biisejä. Tuohonhan ne erityisen mielenpainuvimmat biisit sitten jäävätkin, sillä muuten levy on aika tasapaksu ilmestys. Kuudentoista biisin joukkoon mahtuu muutama fillerikin, valitettavasti. Bändin ihan parhaista ei siis voida puhua Parhaat-levyn yhteydessä.

Kohokohdat: KaiQQlttuuria, Rullaan, Tarpeex rahaa, Syyvää eka

Soul Captain Band – Tanssijan valinta

Soul Captain Bandilta ilmestyi kakkoslevy (kakkoslevy kun ei lasketa Pelle Miljoonan kanssa Ylivoima-nimellä tehtyä Todistaja-albumia mukaan) Tanssijan valinta vuonna 2004, kolme vuotta edellisen levyn Jokaiselle tulta jälkeen. Levyn julkaiseminen Soul Captain Band-nimen alla ei ollut itsestäänselvyys, varsinkin kun Jukka Poika oli lopettanut SCB:n riveissä laulamisen edellisenä vuonna. Materiaalia kursittiin kuitenkin kasaan uutta levyä varten nopeasti, mikä kyllä hieman näkyykin levyn laadussa.

Kapteenibändin reggaereseptissä oli ainakin suola vaihtunut sokeriin. Tällä tarkoitan nyt pääsääntöisen vokalistin vaihtumista Jukka Pojasta Nopsajalkaan. Nopsajalka tosin laulaa vain suomeksi, englanniksi laulaa marokkolaissyntyinen Momo Cat. Mitä? Englanniksi? Kyllä, SCB:n kakkoslevyllä on noin kolmannes biiseistä tehty englanniksi. Siinä on sitten jo toinen muutos, mutta eivät muutoksen tuulten vaikutukset tähän ole jääneet. Ihan kuin SCB:n lipun aiemmat punainen ja keltainen väri olisivat saaneet seurakseen myös vihreän. Edeltäjäänsä verrattuna Tanssijan valinta on huomattavasti rennompi ja iloisempi levy. Jos Jokaiselle tulta oli poliittisesti latautunut levy sosiaalisista ongelmista, niin Tanssijan valinta on nimensä mukaisesti enemmänkin bilelevy. Englanninkielisissä biiseissä SCB on lähempänä juurevaa roots reggaeta, johtuen juurikin Momo Catin panostuksesta. Mies toimii hyvänä vastapainona Nopsajalan suomenkieliselle ilmaisulle.

Tanssijan valinnalla ovat samanlaiset, jopa melankoliset huippuhetket vähissä. Pidin Jokaiselle tulta-levystä juurikin pohjoisen melankolisuuden tuoman katkeruuden takia. Nyt on Suomi jätetty taakse ja SCB on lähempänä Jamaikan rytmejä kuin koskaan. Levyn “valopilkuksi” osoittautuu kolmosbiisi Vauvantekohomma. Se tarjoaa ala-asteen biologiaa ja toimisi muuten helvetin hyvin bile/kutubiisinä ellei siinä aivan erikseen kehotettaisi jättämään kortonki pois. Myös Lyömätön tyyli ja Pelkkää puhetta erottuvat materiaalista edukseen. Judge Not taas on paras englanninkielisistä biiseistä ja Babylon Systemiä voisi luulla Bob Marley-coveriksi nimensä perusteella, mutta kyseessä on täysin eri biisi.

“Mä sanon “uuh”
sä sanot “aah””

Jokaiselle tulta oli hyvin vahva levy, mutta Tanssijan valinta ei sen tasolle yllä. Yksi syy tähän on levyn pituus: materiaalia on tunnin edestä eli hippasen liikaa. Materiaali äityy vielä toistamaan itseään ja levy on loppupeleissä hyvinkin puuduttavaa kuultavaa. Se kuitenkin kutsuu kuulijansa tekemään valintansa ja laittamaan tanssikengät jalkaan, ilman että reggaepoliisien- ja professorien tarvitsisi vaivautua. Mainittakoon vielä, että levyllä esiintyy myös Bongo Rhino, alias Reino Nordin.

Kenelle: Öh… tämän levyn kohderyhmä on taatusti rajatumpi kuin edellisen. Tanssijoille?
Miksi: “…ja siitä tulee vauva.”
Kohokohdat: Vauvantekohomma, Lyömätön tyyli, Pelkkää puhetta

Soul Captain Band – Jokaiselle tulta

Helsingissä vuonna 1997 perustettu Soul Captain Band lienee suurin ja tunnetuin nimi suomireggae-genressä. Onhan bändi saavuttanut kahdella levyllään myös listamenestystäkin ja bändin ensimmäinen levy, Jokaiselle tulta, piipahti niinkin korkealla albumilistalla kuin sijalla 6. Tätä Wolfram Recordsin vuonna 2001 julkaisemaa levynä pidetään yhtenä, yhä melko pienen suomireggae-skenen pioneerilevynä.

Yksin SCB:n perustajajäsenistä eli (kapteeni) Jukka Poika on minulle se ainoa oikea SCB-vokalisti. Harmi että mies päätti lähteä bändistä tämän levyn jälkeen, poika kun on aivan tulessa tällä levyllä! Joskus olen karsastanut reggaen laulamista suomeksi, mutta Jukka Poika suoriutuu tehtävästään ilman että kuulija vaivaantuisi. Miehen tukena on kyllä myös räppäävä Nopsajalka, josta sittemmin tuli kokopäiväinen SCB-vokalisti. Hyvän vokalisoinnin ohella yhtä oleellinen asia SCB:n soundille on sen torvisektio; Baabelin torvet. Kansista taas voisi kuvitella, että Soul Captain Band on piipahtanut Jamaikan ohella myös Kuubassa kun se on etsinyt vaikutteitaan, sekä musiikillisia että sanoituksellisia. Kannet ovat täynnä sosialistista retoriikkaa, mutta SCB ei siltikään ala paasaamaan sosialistisen järjestelmän puolesta, vaikka laulaakin vallankumouksista ja sosiaalisista eriarvoisuuksista. Se ottaa myös kantaa suomalaisiin iskostuneisiin juomatapoihin (Älä juo tota juttuu).

Levylle on saatu kyllä hämmästyttävän kovatasoinen aloitus: Hypnoosiin, joka asettaa levylle juurikin sen tarvitseman, oikean tunnelman. Musiikki on roots reggaemaisesti letkeää, mutta samalla pohjoismaisen melankolista ja synkkää. Yleensä en lämpene samojen biisien laittamiselle samalle levylle useampaan kertaan (vrt. W.A.S.P. Hyi…) mutta ainakin Hypnoosiin Zion Train remix eroaa riittävästi alkuperäisestä. Ei se tosin normiversiota parempi ole, mutta puolustaa silti paikkaansa levyllä.

“Basso menee luihin ja ytimiin”

Soul Captain Bandin tunnistaa suomalaiseksi bändiksi muustakin kuin laulukielestä. Levyllä on SCB:n näkemys Hiski Salomaan 1920-luvulla kirjoittamasta laulusta Vapauden kaiho, jonka on versioinut myös punkhumppabändi Hiskias Möttö ja Mojakka. Kaiken kaihon ja sosiaalipoliittisten kannanottojen lisäksi levyllä on myös bilemeininkiäkin, kuten biisissä Liikkuvat luut. Jokaiselle tulta on hyvin onnistunut ja vahva levytys, jonka myötä SCB nousi ihan oikeutetusti suomireggaen ykkösbändiksi.

Kenelle: Reggaedudeille.
Miksi: Helteiden kunniaksi.
Kohokohdat: Nousee, Mitä suurempi puu, Sadrak, Mesak ja Abednego, Taistelun arvoinen

The Capital Beat – On the Midnight Wire

Helsingin pöllöt ovat mielenkiintoisia otuksia. Osa niistä pökertyy keskelle ruuhkaisinta keskustaa, osa taas hyökkää lasten ja vanhusten kimppuun syödäkseen ne Forumin katolla ja loput taas soittavat letkeitä jamaikanrytmejä pohjoismaiseen melankoliaan yhdistettynä.. The Capital Beat vyöryttää toisen lastillisen ska-poljentoaan On the Midnight Wire-nimisellä studioplatalla (2011), joka jatkaa siitä mihin edeltäjänsä A Greater Fire (2009) jäi.

Debyytillään The Capital Beat oli mielestäni varsin osaava yhtye, vaikkakin keitoksesta puuttui se jokin. Eiköhän se kadonnut ainesosa ole nyt padassa, kun On the Midnight Wire kuulostaa minun korviini edeltäjäänsä paremmalta. Debyytin parista harha-askeleesta on otettu opiksi, ja nyt The Capital Beat kumiseekin entistä dynaamisemmin, vaikka muutama kappale ei lähde oikein vieläkään. Eihän A Greater Firellakaan tainnut rimanalituksia olla, mutta On the Midnight Wire sisältää enemmän hittejä. Tosin siinä samalla The Capital Beat on muuttunut rauhallisemmin. Se väijyy nyt mieluummin varjoissa ja kannessa olevan naikkosen sidekickinä kuin päällekäyvänä tappajahuuhkajana. Tunnelma on ehkä muuttunut synkemmäksi, mutta toisaalta soittopuolella on höllätty vannetta. Soitto on nyt rennompaa ja jätkät tuntuvat nauttivan soittamisesta enemmän. Vokalistia pitää hieman kommentoida; miehen ääni ei ole missään nimessä yliampuva, vaikka tämän laulaessa jokainen huoneessaolija tietää tämän olevan äänessä. Lievänä miinuksena tosin tulee herran hieman rallikuskimainen ääntäminen, sillä esimerkiksi sanoja “love” ja “law” ei tahdo erottaa toisistaan. Hyvä juttu kuitenkin, että mies uskaltaa laulaa ilman falsettiakin.

Kyllä viimeistään tämän levyn myötä The Capital Beat lunastaa paikkansa suomen ska-bändien ykkösenä, vaikka tuo tämänhetkinen bändikatrat ei olekaan kovin laaja. Niin, ja pieksee samalla The Valkyriansin. Sori, ei millään pahalla, mutta The Capital Beat on löytänyt nyt oman identiteettinsä. Sen voidaan sanoa löytäneen itsensä. Millainenkohan latinki on sitten kolmoslevyllä?

Kenelle: Niille, jotka sitä skata haluavat.
Miksi: Eiköhän se ole selvä, että On the Midnight Wire on vuoden paras ska-levy (ainakin tähän mennessä)?
Kohokohdat: Hold Out Your Hand, Where Is The Law, Drift Away

The Capital Beat – A Greater Fire

Jamaikalaisen populaarimusiikin istuttamisesta Suomen maaperälle on käyty tappelua. Jotkut ottavat tuon fuusion innolla vastaan, jotkut inhoavat kuulematta siitä säveltäkään. En tiedä, onko samalta saarelta tuleva ska yhtään sen helpompaa lokalisoitavaa. Toisaalta The Capital Beatia kuunnellessa koko asiaa ei tee mieli edes ajatella. Ajatukset harhailevat jonnekin ihan muualle kuin kylmään ja pitkätalviseen Suomeen. Poista maasta, jossa talvisota ei lopu koskaan.

Lämminhenkisen ska-levyn kannessa pälyilee pöllö. Mikäli olen oikein käsittänyt, eivät Strigidae-heimon siivekkäät kuulu Karibianmeren kantalinnustoon. Taitaapi olla vielä huuhkaja kyseessä. Kyseessähän on The Capital Beatin debyyttialbumin A Greater Firen (2009) kansi. Vaan kun levyn iskee gramofoniin, mielen valtaa hämmästys: tämähän kuulostaa siltä miltä skan pitääkin, hieman puhtoisemmilla soundeilla vaan. Niiden kanssa The Capital Beat kuulostaa hämmentävän paljon toiselta suomi-ska-bändiltä, eli The Valkyriansilta.

Meikäläisen mielestä on aika typerää rakentaa vastakkainasettelua The Capital Beatin ja The Valkyriansin välille, vaikka taidan tehdä sitä kyllä itsekin. Yhtyeiden soundi on lähes samanlainen, joten vertailut ovat perusteltuja. Suurimmat yksittäiset erot taitavat löytyä vain soundipuolelta. The Capital Beatin rumpukomppi ei jyrähdä ukkosmaisesti eikä laulaja käytä samanlaista nasaaliääntä kuin kollegansa valkyyrioissa. Sitä paitsi molemmat yhtyeet levyttävät nykyään Stupidolle, eli molempien bändien levynmyynnillään ansaitsemat rahat ropisevat Joose Berglundin taskuihin.

The Capital Beatin ska olisi voinut vaan olla vielä iskevämpääkin, bändi kun tuntui etenevän turhankin hillitysti. Todennäköisesti tämä jytisee ja potkii erityisen irstaasti vasta liveoloissa, ja kerran bändin nähneenäkin voin olla tuota mieltä vaikka keikka jäi tyngäksi laulajan jouduttua viheltämään peli poikki. Onhan tässäkin toki livemäisyyttä, mutta The Capital Beat tuntuisi pääsevän oikeuksiinsa nimenomaan ihmisten tanssittajana. The Capital Beat tarvitsi lisää bensaa liekkeihin ja sokeria karamellitankoihin, niin johan jopa punk-vaikutteinen ska alkoi maistumaan.

Kenelle: Niille, joille The Valkyriansin ska-poljento ei ollut riittävästi.
Miksi: Hyvää skata ei Suomessa kovin usein tehdä.
Kohokohdat: Trouble, Burning In the Bush, Baby Is Sleeping, Miss Murder

Puppa J – Oi aikoja!

O tempora, o mores! Joskus ajatus siitä, että reggaeta tehtäisiin myös pohjoisessa Suomessakin tuntui varmasti absurdilta. 2000-luvulla suomireggaeta olikin jo tarjolla jonkin verran, mutta koko homma pyöri silti vain muutaman artistin ympärillä. Yksi bändi oli Puppa J & Tasottavat jonka solisti, Laulurastaassakin vaikuttanut Puppa J sitten ryhtyi soolourallekin. Tämän juurettoman, mutta Jyväskylässä ja Helsingissä paljon hengailleen miehen ensimmäinen soololevy oli vuonna 2009 julkaistu Oi aikoja!

Puppa J:n ääni on aika kaukana esimerkiksi Jukka Pojan tai Nopsajalan vastaavista. Puppa J:n ääni on jotenkin autenttisempi ja siten soveltuu paremmin reggaen esittämiseen, vaikka kyllä minun pitää tunnustaa ihan ääneen etten minä kyllä erityisemmin Jukka Pojankin äänestä pidä. Puppa J:n ääni taas vaatii hieman totuttelua, varsinkin sellaisilta ihmisiltä jotka eivät reggaeta juurikaan kuuntele.

Omat jalat kuulostaa alussa joltain kasarireggaelta kuten vaikka sen ajan Inner Circleltä. Kappale on muutenkin rennompi biisi kuin levyn aloittanut Noitatyylei. Omat jalat on sinänsä tyypillinen moderni reggaebiisi, johon on sotkettu biittejä sun muuta, mistä Bob Marley ei osannut edes haaveilla. Santa Maria vie jo kauemmaksi Jamaikan rannoilta ja päätyy jonnekin lähemmäs Espanjaa. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, että Puppa J ei ole lähtenyt koostamaan levyään minkään tietyn kaavan mukaisesti, vaan lisäilee reggae-reseptiinsä aineksia sieltä sun täältä. Paljon on otettu rapista, mutta vähän on lainattu myös perisuomalaisesta iskelmästä, erityisesti sen sisältämää melankoliaa on ympätty levylle mukaan..

Raappana vierailee yhdellä levyn tarttuvimmista ja parhaimmista biiseistä eli Lähiörakkaus-biisissä. Tämä on sellainen biisi, joka alkaa soimaan päässä heti kun joku mainitseekin sanan “lähiö”. Heti tämän jälkeen tulee Vappumarssi, joka on ensimmäinen koskaan kuulemani Puppa J-biisi. Biisillä on siis minulle tiettyä henkilökohtaista merkitystä ja kyllähän siinä on sellaista tiettyä, letkeä fiilistä mikä minuun myös vetoaa. Eikä tuo kitarasoolokaan paskalta kuulosta! Koiran juhla on taas esimerkki vähän erilaisemmasta biisistä, siinä yhdistyvät Puppa J:n erilaiset vaikutteet sujuvasti toisiinsa ilman että lopputulos kuulostaa vähänkään teennäiseltä. Myöskään levyn lopetus, Huolii, ei tunnu sellaiselta. Huomasinpa vain, että itse hyräilin sen kertosäettä kun itseäni huoletti jokin. Nyttemmin se ei soi pääni sisäisessä jukeboxissa yhtä ahkerasti, toisin kuin monet muut Puppa J:n tekemistä biiseistä. Hyvä levy, sanoisin, vaikka tämäkin laiva on fillereilläkin lastattu.

Kenelle: Suomireggaehörhöille.
Miksi: “LÄHIÖ! LÄHIÖ! LÄHIÖÖÖÖ-ÖÖÖ!”
Kohokohdat: Lähiörakkaus, Vappumarssi, Koiran juhla, Huolii

Midi Chips – OMG! It’s a Party!

Olin taannoin seuraamassa Liljan Loiston keikkaa Porin Bar Kinossa, tuossa bilehelvetissä jossa käyn vain keikkoja katsomassa. Bändiä lämppäsi paikallinen Midi Chips, joka soitti varsin energisen setin, jonka aikana karvat pöllysivät. Illan päätteeksi kävin lunastamassa eräältä (en tiedä keneltä) bändin demon kaverin kanssa.

Seuraavana aamuna laitoin OMG! It’s a Party! –nimisen, pahvikantisen cd-levyn soimaan. Viime syksynä julkaistu kiekko tuuttaa pihalle bilemeininkiä, joka pohjautuu skahan, punkkiin ja rockiin. Seitsenhenkinen, lavalla eläinpukuihin pukeutuva kombo soittaa melko hyvin, mutta itselleni plätty aiheutti lievän pettymyksen. Levyltä ei ihan välity se sama taika, mikä välittyi bändin livesoitosta. Esimerkiksi Jätkäjätkien levyllä oli riehakasta rymyämistä enemmän, mitä kaipaisin Midi Chipsiltäkin kuulevani enemmän. Latteus johtuu ehkä enemmänkin soundipuolesta. Ohut tuotanto olisi kaivannut lisää lihaa luiden ympärille. Toisaalta kiekolta puuttuu se päänräjäyttävä hittikin, jota omasta mielestään hauskojen kotibile-DJ:den on pakko soitattaa Spotify-soittolistalta siihen pisteeseen asti, että kaikkia alkaa jo vituttamaan. Pari hyvää  ehdokasta sellaisiksi kuitenkin löytyy jo.

OMG! It’s a Party! vaikuttaa enemmänkin fyysiseltä todisteelta koko bändin olemassaolosta, livekeikkoja kun on hieman hankalampi ikuistaa. Tätä voidaan muistella, kun bändi on kuopattu ja arkeologit löytävät bändin levyn Porin raunioista. Bändi on kyllä laittanut bileet pystyyn, mutta desibelirajoitus on pieni ja porukka lähtee kiltisti kotiin nukkumaan kello yhdeksän jälkeen. Odotin bileiden olevan niin kovat, että sinnikkäimmät bilettäjät on pakko häätää koteihinsa Mc Puhuvan Pään levyllä (jep, omistan sellaisen!) kun vieraat eivät muuten enää tajua lähteä vaikka kello olisikin jo seitsemän aamulla.

Pankki ei räjähdä, mutta sytytyslanka palaa. Ehkä tätä kiekkoa pitäisi levitellä enemmän promoottoreille, jotta nämä osaisivat järkätä bileitä, joissa Midi Chips voisi soittaa. Oikeissa bileissä tämä bändi on ehdottomasti voimissaan. Mieluummin minä tätä kuuntelisin bileissä kuin sitä perinteisintä piripolkkaa. Suosittelen tsekkaamaan bändin livenä, jos ska-poljento vähänkin kiinnostaa.

Kenelle: Bilehirmuille, jotka jo pelkän limun voimin jaksavat jorata aamutunneille asti.
Miksi: Ajatelkaa jo bändin nimeä. “Midi Chips”.
Kohokohdat: How Were You, Electric Erection

Raappana – Maapallo

Raappanasta kyllä kuuluu aina silloin tällöin, mutta lähinnä muiden artistien levyillä. Äijän pappamainen ääni erottuu jokaiselta levyltä, millä sitä vaan voidaan kuulla. Tosin Raappanan omia levyjä kuullaan mielestäni valitettavan harvoin, sillä Päivä on nuori –debyytistäkin kului kolme vuotta, ennen kuin kakkosalbumi Maapallo iskeytyi puoteihin.

Raappanan ääni oli jotain sellaista, mitä en Päivä on nuori –albumia kuunnellessani meinannut millään kestää. Sen vuoksi en päässyt debyyttiin aluksi sisälle, mutta sitä ongelmaa ei ole enää Maapallon kohdalla. Pääsin siis keskittymään itse biiseihin, joita onkin sitten jo neljätoista. Runsaasti kuunneltavaa siis…

Maapallon reggae on letkeää ja pirteää, mutta samalla hieman onttoa. Albumin avaavan nimikkoraidan ja Karu totuus –singlen välillä ei ole ensimmäistäkään kappaletta, joka pärisisi oikein kunnolla. Karu totuus pöhisee, mutta muuten hitit loistavat poissaolollaan. Mutsibiisi ei ole ehkä biisinä kovin kummoinen, ehkä jopa muistuttaa liikaa debyytin nimikappaletta. Mutsibiisin sanoma erottuu, varmaan kävikin jo selväksi mistä tämän korninkuuloinen biisi kertoo? Diggasin debyytistä nimenomaan siksi, että siellä oli joitakin oikeasti hyviä ja toisistaan erottuvia biisejä. Onko Maapallo pyöreä vai litteä? Tässä tapauksessa se lienee hieman liian tasainen.

Pääosin Raappana on omillaan, sillä ensimmäiset yhdeksän biisiä käydään läpi ilman vierailijoiden apua, joita ei muutenkaan ole kuin kolme (Jukka Poika, Puppa J & Stepa) yhtä monessa biisissä. Luotu ajamaan –biisissä fiittaa Jukka Poika, joka laukoo jo jostain tutun “tullaan, tullaan, rullaan rullaan” –laininsa. Toistaako Jukka Poika itseään, kun hän lausui nuo sanat jo Kapteeni Ä-nen Parhaat –albumilla (2002), vai meneekö tämä polkemishomma taidokkaaksi omiin tekemisiin viittaamiseksi?

Ehkä Raappanan olisi kuitenkin kannattanut julkaista kakkoslevynsä aikaisemmin. Nyt tuntuu siltä, että Raappana olisi tarkoituksella pantannut biisejä, että niitä olisi albumia varten tarpeeksi monta. Maapallo on liian pitkä ja tylsä, joka ei valitettavasti yllä edeltäjänsä tasolle. Jatkan rutinaa: albumi on myös ilmestynyt liian myöhään. Maapallo olisi ollut hemmetin hyvä kesälevy, mutta tällä kertaa sen onnistuu vain luoda hieman lämpöä ja valoa alati kylmenevään ja pimenevään syksyyn. Tai sitten tätä voi huudattaa mankoissa ensi kesänä.