Kate Bush – The Kick Inside

bush_kickJokin aika sitten jotakuinkin julistin Kate Bushin kovimmaksi naiseksi tässä universumissa. Olen edelleen samaa mieltä, mutta joskus pidin Bushia lähinnä erikoisuudentavoittelijana ja haihattelijana, vaikka tämän kappaleesta Wuthering Heights olen pitänyt aina. Tämä Bushin ensihittihän osui vuoteen 1978, ja tuohon vuoteen mennessä Bush oli ehtinyt paiskia paljon töitä musiikkinsa kanssa, ja tämä oli jo liki ammattimainen siihen mennessä kun tämän debyyttipitkäsoitto The Kick Inside näki päivänvalon. Moni rokkibändihän kärsii lapsentaudeista ensilevyillään, mutta Bushin levyiltä ne oli ehditty terminoida jo aikaa sitten. Bushan on tunnettu siitäkin, että tämä on armoton perfektionisti, ja The Kick Inside onkin hyvin pitkälle tuotettu. Sitä ääniteltiinkin kahden vuoden ajan.

The Kick Insidehan on täynnänsä taiteellista poppia. Painotus pysyttelee popissa ja taiderockissa. The Kick Inside on taiteellisesti onnistunut levy, mutta se ei taiteellisuudessaan ja kokeilevuudessaan kumminkaan karkaa liian kauaksi ymmärrettävästä. Ja tämä tapahtui siihen aikaan, kun poppipuolella jyräsi disco ja rokkipuolella kovinta uutta oli punk. The Kick Insidea pidetäänkin hyvänä vastavoimana kummallekin tyylille, ja oli toki omassa sarjassaankin jotain täysin omaperäistä. Bushin kaltaisia, itse biisinsä kirjoittavia naishahmoja ei oltu nähty kauhean paljon, ja varsinkaan niin nuoria kuin levyn julkaisun aikoihin 19-vuotias Bush oli. Tokihan The Kick Insiden biisit ovat jopa yksinkertaisia verrattuna Bushin myöhempien aikojen musiikkiin, mutta sitä onkin se kehittyminen. Hieno levy, joka kestää todella hyvin kuuntelua.

Kohokohdat: Moving, Wuthering Heights, James and the Cold Gun, Them Heavy People

TV Smith – Misinformation Overload

tvsmithThe Advertsissa sen lyhyen elinajan vaikuttanut TV Smith tullaan muistamaan ensisijaisesti juuri sinä “The Advertsin tyyppinä”, joka nyt on sattumoisin tehnyt melko pitkää soolouraa ja pitänyt siten The Advertsienkin levyillä kuultua liekkiä hengissä. The Adverts on toki tuttu bändi ja olen nähnyt TV Smithin soittamassa keikkoja, pääsääntöisesti vain akustisen kitaransa ja karhean äänensä kanssa. Miehellä on ollut taipumusta täyttää koko keikkapaikka karismallaan, oli kyse sitten isosta lavasta tai pienen baarin nurkasta. Tätä vasten lähdin kokeilemaan miehen levytettyä soolotuotantoa, ja ensimmäisenä räpylään osui vuonna 2005 julkaistu Misinformation Overload.

Olin kieltämättä hieman pettynyt kun albumilla olikin sähköt. Keskiverto-Advertsia tämä on kuitenkin huomattavasti monipuolisempaa ja aikuisempaa kuin The Advertsin tekemä punk rock, vaikka juuret punkissa selvästi näkyvät eikä niitä lainkaan hävetä. Punkin karsinoita ei tosin ole koettu rajoittaviksi tekijöiksi. Yhden soinnun ihmeestä on tullut vähintään kahden soinnun ihme. Ja mitä Smithin persoonaan tulee, niin kyllähän se levyltä kaikuu. Runollisesti ilmaistuna äijän äänestä kuuluvat tien päällä vietetyt vuodet ym. muuta ympäripyöreää. Tällä levyllä on muuten yllättävän paljon hyviä biisejä ainakin suhteutettuna niiden kappaleiden lukumäärään jotka eivät säväyttäneet juuri mihinkään suuntaan. Hyvin tuntuu toimivan sekä biisit yksitellen että kokonaisuuden osina, mutta albumin yleissoundista en pahemmin perusta. Punkin toki pitää kuulostaakin kovaääniseltä, mutta Misinformation Overload tuntuisi olevan yliladattu myös tuotannollisella puolella.

Kohokohdat: Bring the Bull Down, Second Class Citizens, You Saved My Life Then Ruined It, Ark of Suburbia

Electric Crayon Set – What A Rotter of a Day!

Kaikenlaisia bändejä sitä Porissakin on vaikuttanut. Tämä Electric Crayon Set ei tosin näyttänyt olevan erityisen aktiivinen sinä aikana kun itse asuin Porissa ne kolme vuotta, tai ainakaan en noteerannut bändiä. Tosin käteeni päätyikin bändin pitkäsoitto What A Rotter of a Day! (2007) vasta siinä vaiheessa, kun tuo Porin “reissuni” oli jo tulossa päätökseensä.

Vaikuttajiksi Electric Crayon Setille voisi heitellä 60-luvun lopun brittibändejä, lähinnä pop/rock/MOD-akselilta. Eipä tuollaisia vaikuttimia nyt niin älyttömästi 2000-luvun suomibändeiltä odota. Bändeinä tämä tarkoittaa Small Facesia, The Kinksiä ja The Whota, ja jossain määrin myös The Jamia (olkoonkin 70-luvun bändi). Vokalistin ääni on liki autenttinen, sillä siinä on samaa kulmikkuutta kuin brittibändienkin laulusuorituksissa. Pidän tuota hyvänä juttuna, ja toinen hyvä juttu liittyy albumin monipuolisuuteen. Tässä on aika monipuolisia ja keskenään erilaisia biisejä tarjolla.

Käsittääkseni bändissä vaikuttaa/vaikutti vähän itseäni vanhempia herrasmiehiä, ja se tietyllä tavalla kuuluukin albumista. Tässä ollaan tavallaan soittamassa lähinnä ajan kuluksi, ilman sen kummempia tavoitteita. Albumin poikkeuksellisen pitkä tekoaika (ellei kyseessä ole näppäilyvirhe, niin vuodet 2002-2007!) myös vahvistaa tuota käsitystä, eli albumia lienee tehty hissukseen silloin kun sille on sattunut riittämään tarpeeksi aikaa. Tämä tosin kyllä näkyy myös albumin laadussa, sillä se vähän heittelee. Ihan kuin tälle olisi pitänyt saada jokainen mahdollinen tätä bändiä varten kirjoitettu biisi ja pari ylimääräistäkin, kun levyllä on kestoa reippaat 50 minuuttia. Itsehän olen niin puritaani, että tämänkaltaisen musiikin pitäisi mahtua yhdelle LP:lle, koska muuten alkaa jo ähky iskemään.

No, albumi ei ehkä ole kokonaisuutena järin vahva, mutta sillä on kuitenkin muutama huippukohta, jotka edustavat bändin tarjoamista laitamista sekä sitä popimpaa että psykedeelisempää osastoa. Ei tämä nyt ihan niin heikosti mennytkään?

Kohokohdat: What A Rotter of a Day, Morning of Magicians, Initiate

Popeda – S/T

popedaKansan suuri suosikki Popeda ei päässyt debyyttilevyllään Popeda (1978) kansan suosikiksi. Itse asiassa Ikurin turbiinit iskivät pihalle kenties bändin ensimmäisen kymmenen toimintavuoden heikoimman levyn jo heti kärkeen.

Mitään totaaliskeidaahan Popeda ei kuitenkaan ollut. Popeda ei ole kovinkaan tyypillistä Popedaa, eikä tässä loppujen lopuksi ole paljoakaan niitä elementtejä mitkä tekivät Popedasta Popedan. Kyllähän Popeda selkeää rockia teki, mutta tietty munakkuus puuttui. Tällä levyllä Popeda luokiteltiin jopa punkiksi, kaiketi siksi ettei parempaakaan genreä sille keksitty, ja olihan punk albumin julkaisun aikoihin kirjaimellisesti kovassa huudossa. Albumilla on tosin Popedan kenties punkeimmat biisit, mutta koko albumin sanominen punkiksi on vähintään kyseenalaista, eikä albumia mitenkään edes mielletä kovinkaan tärkeäksi albumiksi oikein missään mielessä.

Popedalla oli tällä ekalla levyllään melkoinen identiteettikriisi päällä. Yhtye ei selvästikään vielä tiennyt mitä se on hakemassa, ja jos bändin keikoilla oli huikea meininki, niin se ei läheskään aina albumilta välity. Popeda leikittelee ja hulluttelee enemmän kuin uhoaa ja kukkoilee, eikä se iske jalkaansa minkään oven väliin. Tylsiä biisejä on yksinkertaisesti aivan liikaa. Raswaa koneeseen oli jo lähempänä asian ydintä.

Kohokohdat: Mauno soittaa stereoo, Hei nainen, Sun luonasi olleet

Poor Seamus – Sydney 5 Miles

poorseamusHämeenlinnassa oli aika ankeaa keikkojen osalta silloin, kun asuin siellä vakituisesti. Silloin tuli kyttäiltyä keikkakalentereista sellaisiakin keikkoja jotka eivät muuten olisi kiinnostaneet, mutta kunhan olisi ollut jotain tekemistä viikonloppuiltaisin… näiltä ajoilta mieleeni muistuu Poor Seamus, joka soitti joskus keikan Hämeenlinnassa. Lopulta siinä tosin kävi niin, etten minä sitten mennytkään sille keikalle, mutta muistan ainakin tsekkailleeni bändin tuotantoa etukäteen. Ja sitten jossain vaiheessa löysin porilaiselta kirpputorilta tuolloin julkaistun albumin Sydney 5 Miles, vuodelta 2006.

Totta puhuen muistin Poor Seamusin olleen hyvin paljon nyyhkympi kuin mitä tällä albumillaan on tarjottavanaan. Sellainen oikea leijaileva tapaus, jonka biisit ovat verkkaisia ja uneliaita. Sen sijaan saatiin 2000-luvulle tyypillistä poprockia. Poor Seamusista tulee kovasti mieleen Kemopetrol, johtuen melko modernista soundimaailmasta ja naislaulajasta. Kemopetrolilla tosin oli se törkeä diskolevy pihalla näihin aikoihin, mutta ihan niin discoa Poor Seamus ei sentään soittanut, vaan pysytteli enemmän melankolisissa tunnelmissa. Ja aivan, Poor Seamus käytti naislaulua.

Mitäpä sanoisin Poor Seamusista? Poprockia. Ei nyt sinänsä ole minun kamaani, mutta eiköhän levyhyllyni kestä tämän(kin). Albumilla on joitakin näppäriä biisejä, ja yleinen atmosfääri on popahtava, vaikkakin myös mietteliäs ja kaihomielinen, mutta ei ole liiankaan nynny. Tätä nykyä bändi tunnetaan vain nimellä Seamus, ja bändin pitäisi julkaista kolmas albuminsa piakkoin… itse asiassa tänään.

Kohokohdat: Home of the Owl, Clouds, Elephant’s Eye, Go

The Estranged – Static Thoughts

estranged_staticViime syksyn kuunnelluimpia bändejä tässä kämpässä taisi olla Portlandin The Estranged, kun bändin molemmat levyt löysivät osaksi levyhyllyäni. Varsinkin bändin kakkosalbumi The Subliminal Man (2010) on ollut erityisen tarkassa kuuntelussa, mutta bändin ensialbumi Static Thoughts (2008) on toki sekin pyörinyt lautasella tiuhaan.

Musiikillisestihan The Estranged on hyvin paljon velkaa The Wipersille ja on musiikillisesti samoilla linjoilla kuin Red Donskin. The Estranged toimii voimatriona, eli rumpali, kitaristin ja basistin voimin. Käsittääkseni levyn äänittämiseen ei ole käytetty tolkuttomia aikoja, vai miten muuten tuo energinen soitto selittyy kuin melko livemäisenä (tai ainakin sitä lähellä olevana) soittona. Tästä asetelmasta pidetään esimerkiksi kitarasoolojen aikana kiinni. The Estranged ei käytä säröä juuri lainkaan eikä muutenkaan ole erityisen hyökkäävä, mutta kyllähän The Estrangedin soittama musiikki on kuitenkin selvästi punkkia. Vaikka The Estranged saattaa kuulostaakin alkuun nynnyltä, niin sama voima se siellä taustalla jyllää.

Muistan, että ensimmäisellä kuuntelukerralla lähestulkoon koko albumi meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitten viimeisen biisin (Valueless Properties) havahduin ja havaitsin kyseisen kappaleen uskottaman hyvältä kuulostavaksi. Kun sitten pyöräytin Static Thoughtsin toistamiseen, alkoi muitakin biisejä nousta kokonaisuudesta esille kuin taikaiskusta. Tällaistakin tapahtuu aina silloin tällöin. Mutta vaikka levyllä onkin todella paljon huippuhetkiä, on Static Thoughts mielestäni kuitenkin vasta The Estrangedin toiseksi paras levy.

Kohokohdat: No Love, Nothing to Say, Valueless Properties

The Graves – Fuck the Graves

Brunelleviikot, osa 2.

Hämeenlinnassa soitetaan räkärokkiakin. Tässä soittaa Brunelle salanimellä, eräs toinen Horros-jäbä ja kolmas jätkä jota en itse tunnekaan. The Graves on “bändinä” kyllä kursailematon, suoraviivainen ja sellainen joka ei ole oppinut pyytämään keneltäkään anteeksi.

The Hellacopters saattaisi kuulostaa tältä, jos Nicke Andersson olisi lukittu paskaiseen kellariin kitaransa kanssa. Kyllähän tästä tulee monella tavalla mieleen ensimmäisen pitkäsoittonsa aikainen The Hellacopters mieleen, mikä on vain hyvä juttu. Riffit repivät nahat ja lihat luiden ympäriltä ja soolot repivät tärykalvot riekaleiksi. Rumpuosasto vielä potkii päälle. Kuvailenko tässä nyt noisecorea vaiko räkäistä autotallirokkia? No, eiköhän The Gravesien esteettiset arvot tule melko selviksi.  Fuck the Graves on äänitetty yhden illan aikana ja treenikämppä-äänityksenä se vaikuttaa hämmentävästi yhden illan projektibändiltä, mutta toivottavasti tämä nauha saisi joskus jatkoakin.

Tämähän on äänitetty kierrätyskasetille. Oma nauhani näyttää siltä kuin se olisi ollut mummon vintillä vuodesta 1972 asti. Mummo ei jaksanut kuunnella tätä jumalanpalvelusta enää, joten 90 minuutin nauhalle äänitettiin kymmenisen minuuttia paskaista rokkia. Nämä nauhathan ovat tosin yksilöllisiä, eli toinen nauha on äänitetty sitten jonkin ihan muun kasetin päälle.

Kohokohdat: This is the Graves, Summer is Over

Brunelle – S/T

Brunelleviikot, osa 1.

Tällä julkaisulla ei ole mitään tekemistä Morbid Angelin kanssa, paitsi että herra Brunelle on “joskus” saattanut kuunnella Morbid Angelia jossain vaiheessa elämäänsä. Tämän Brunelle-kasetin omistaminen ja sillä keuliminenhan ovat silkkaa elitismiä ja pienen piirin postimerkkeilyä räikeimmillään, kun painosmäärä oli ruhtinaalliset 20 kasettia.

Kyseessähän on Hämeenlinnan elävimmän pojan sooloprojekti. En muista mainostettiinko tätä bluesina, mutta sellainen mielikuva nauhasta ainakin jäi ennen kuin sitä oikeasti kuunteli. Saatan tosin muistaa ihan väärinkin, mutta enempi blues rockista tässä on kyse. No, sitä tässä on yhteensä kymmenen biisiä, joista valtaosa on Brunellen omasta kynästä lähtöisin, osa taas lainailtua. Coverina on muun muassa se kulunein klassikko, eli House of the Rising Sun. Perinteisestä bluesista ja rockistahan karataan välillä post-rockimmillekin suunnille, jolloin kasettiin tulee pari kiinnostavuusaspektia lisää. Tässä ollaan kyllä melko vahvoilla jo sen omankin materiaalin kanssa, vaikka täydellistä musisointia ja biisinkirjoitusta kasetti ei esittele. Se tuskin on ollut tarkoituskaan.

Mitä Brunellen ääneen tulee, niin se on ehkä hieman ponneton, mutta on se ainakin rehellinen. Tekisi mieli namedropata Kari Peitsamo vertailukohteeksi, mutta artisti itse kielsi Peitsamon nimen mainitsemisen mahdollisen kirjoituksen yhteydessä. No, mainitsinpa silti, mutta kyllähän Peitsamon varhaistuotanto on ihan ässäkamaa johon vertautumista en pitäisi pahana juttuna vaikka sillä vedettäisiinkin pari mutkaa suoraksi. Brunellehan pääsee tosin melko matalaltakin vetäisemään, jolloin tulee jo Evil Elvis-viboja.

Brunellella on ihan hyvä ääni tähän touhuun – ainakin hämeenlinnalaiseksi.

Kohokohdat: Sunday Morning, Flowers, Stars, Take it as it Is

Kauko Röyhkä & Narttu – Steppaillen

Avovaimoni osti minulle jokunen vuosi sitten lahjaksi yhteisen taipaleemme juhlistamiseksi Kauko Röyhkän ensilevyn Steppaillen (1980). Kerrankin nappiin osunut lahja, varsinkin kun olen ihan julkisestikin tunnustanut diggailevani Kauko Röyhkästä.

Jukka-Pekka Välimaa alias Kauko Röyhkä aloitti kirjoittelutouhunsa varhain. Itse asiassa hän oli ehtinyt hieman kirjoituksiaan virallisesti jo julkaistakin, ennen kuin monitaiturisanaseppo julkaisi ensimmäisen musiikkilevynsä. Steippaillen –levyn kanssa samana vuonna julkaistiin myös Röyhkän esikoisromaani Tien laidalla Waterloo. Steppaillen esitteli arroganttia ja röyhkeää Röyhkää myös muusikkopiireille, taustallaan Narttu (ja Riku Mattila), vaikka kansissa lukikin vain “Kauko Röyhkä”. Kansista ei digannut edes Röyhkä.

Kannessa on muikeana parikymppinen Röyhkä. Totta puhuen kun Röyhkä on edelliset 20 vuotta näyttänyt jokseenkin samanlaiselta, näyttää tämä hädin tuskin puberteetista selvinnyt Röyhkä todellakin… babyfacelta. Ja sitten tämä laulaa rivoja. Röyhkä on kuin kioskin ylähyllyille pälyilevä julppi. Jos tämä hemmo tulisi ostamaan kaljaa ja minä olisin kassaneiti, niin takuuvarmasti kysyisin vielä paperit.

“Minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi.”

Tuollaista ei välttämättä peruskoulun ainekirjoituksissa katsottaisi hyvällä. Röyhkällä oli julkea keikarimaisuutensa mukana jo tässä vaiheessa, ja se taatusti ärsytti ihmisiä. Ehkä Röyhkä näyttää nuorelta, mutta äänensä suhteen hän kuulostaa melko samalta kuin nykyäänkin. Tosin Steppaillen on sikäli tyypillinen debyytti, että se antaa vain satunnaisia välähdyksiä tekijänsä neroudesta. Röyhkä ei steppaa läheskään aina kovinkaan luontevasti, vaan kompastelee steppikenkiensä kengännauhoihin. Levyllä on kylläkin tarjota joitakin veikeitä sävellyksiä, mutta tietynlainen luikurimaisuus ei ollut puhjennut vielä täyteen kukkaan. Levy on kylläkin oivaltava, hauska ja monipuolinen, viipotellen niin rockin kuin erakkotangonkin maastoissa. Röyhkä-entusiasteillehan tämä on lähestulkoon pakollinen lisä levyhyllyyn. Kelpuutan sen toki sinne itsekin, ja annan avovaimolleni pusun poskelle.

Kohokohdat: Ihmisen paras ystävä, Dora, Steppaillen, Kotikaupunkini, Hyljätyn tango

Dingo – Nimeni on Dingo

“Miksi Neumann alkoi varastaa suolakeksejä kaupasta?” “Sille iski levoton Tuc-himo*”. Harvemmin aloitan Pandaluolan kirjoituksia näinkin köykäisillä vitseillä, mutta nyt oli pakko. Tuttavapiirissäni ollut, Poriin muuttamiseeni liittyvä kestoläppä taas tarkoittaa Dingon, Yön ja Mamban kuuntelua, ja näistä kolmesta kehtaan jopa tunnustaa diggaavani jossain määrin Dingon kahdesta ensimmäisestä studioalbumista. Tätä kirjoittaessa en edes enää asu Porissa. Täysin flopannut Pyhä Klaani (1986) nyt menee vielä läppänä (läppänä se kasetti tähän talouteen alunperin päätyikin), mutta 80-luvun jälkeisiin Dingoihin en suostu koskemaan pitkällä kepilläkään.

Niin, ensimmäinen Dingo-levytyshän oli vuonna 1984 ilmestynyt Nimeni on Dingo. Dingohysteria taisi olla vasta alkamassa, kun levykin on niin sanotusti vielä aito. Jätkillä oli selkeä näyttämisen tarve päällä, vaikka hittejä lukuun ottamatta levyllä ei ole kovinkaan montaa kaksista biisiä, jotka eivät toimi oikein muina kuin ajankuvina. Tosin noita hittejä on levyllä useampikin; Levoton Tuhkimo, Sinä ja minä ja… siinä ne isoimmat olivatkin. Taisivat suurimmat hitit sijoittua vasta Kerjäläisten valtakunnalle. Hyvin menestynyt levyhän tämä kyllä oli debyytiksi, kun myyntiluvut olivat aika korkeat. Ihan hyvin lähti tämän Porin Duran Duranin ura liikkeelle.

Kyllä, levylle on tarttunut muutama ihan päteväkin kasaripop-helmi, mutta myös keskinkertaista höttöä. Levyllä ei tosin ole montaakaan biisiä, joiden takia tulisi todella paha olo. Ihan hauska levy tämä on silloin tällöin kuunnella.

Kohokohdat: Levoton Tuhkimo, Apinatarhaan, Sinä ja minä, Huumeita Japaniin