Volbeat – Rock The Rebel / Metal The Devil

Kuten saattoi käydä erään Lampaalle kirjoittamani keikkaraportin myötä ilmi, kuulin ensimmäisen itseeni kolahtaneen Volbeat-kappaleen Baarikaapin jukeboxista. Tuota ennen olin sitä mieltä, että Volbeat on radikaalisti yliarvostettua kakkaa. Totta puhuen olen sitä mieltä edelleen, jopa kuunneltuani bändin parhaimmaksikin levyksi tituleeratun kakkosalbumin  Rock The Rebel / Metal The Devil, vuodelta 2007.

Tämän tanskalaisen torttutukkabändin nimeltä ei ole kukaan voinut välttyä edellisten vuosien aikana. Lolbeatiksikin kutsuttu bändi tuntuu vierailevan Suomessakin epätavallisen paljon. Monesti minulla on mitään julkaisua kohtaan niin negatiivisia ennakko-odotuksia kuin Rock The Rebel / Metal The Devil –albumikokonaisuutta kohtaan. Metallia ja rockapillua toisiinsa naittava Volbeat ei vielä tällä albumilla noussut suomalaisten ykkössuosikiksi, mutta helposti tarttuvat biisit antoivat siitä viitteitä. Biiseissä on koukkuja, mutta toisaalta ne eivät tarjoa sitten minkäänlaista haastetta. Levy on äärettömän helppo kuluttaa loppuun, kun kaikki biisit iskevät jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Ja hyvin paljonhan näissä biiseissä on popahtavuutta. Tosin Michael Poulsenin ääni ärsyttää joka kerta kun sen kuulen.

Yllätyin tosin siitä, että Rock The Rebel / Metal The Devililla on joitakin oikeasti hyviä biisejäkin. Se minuun tehonnut biisi – A Moment Forever – kului sekin soitossa kuuntelukelvottomaksi. Yllätyksekseni havaitsin levyllä olevan pari oikeasti hyvää rallia, mutta niitäkään ei ole liikasoitolla pilattu. Eikä levyn radiohitti Radio Girlikaan nyt ole läheskään yhtä huono kuin joka kerta vituttava Fallen. Muuten on kyllä vaikea ymmärtää bändin saamaa suosiota, joka tosin taitaa hyvin pitkälti pohjautuakin hillittömään radiosoittoon.

Eikä Volbeat ole niin raskas vaikka kuinka väitetään. Messevä kitarasoundi ja tuplabasarit eivät vielä tee musiikista raskasta, vaikka kieltämättä Rock The Rebel / Metal The Devilin tuotannossa on vielä särmääkin. Ainakaan bändin sointia ei ehditty puunata sieluttoman kiiltäväksi tässä vaiheessa. Mutta vaikka mitä minä Lolbeatista kirjoittaisin, se ei poista sitä tosiasiaa että tälläkin hetkellä joku ala-asteella oleva kloppi valmistautuu astumaan luokan eteen ja tekemään esitelmän Volbeatista.

Kenelle: Niille, joille metalli on kertakäyttöistä.
Miksi: Volbeat ratsastaa suosion harjalla vielä. Kuunnelkaa sitä siis vielä, kun se on muodikasta!
Kohokohdat: Mr. and Mrs. Ness, Devil or the Blue Cat’s Song, Soulweeper #2

Eri esittäjiä – Kylmää joulua!

Osattiin sitä 70-luvullakin ottaa väistämättömistä juhlasesongeista kaikki mahdollinen hyöty irti! Vuonna 1977 perustettu Poko Rekords (K-kirjaimella) julkaisi seuraavan vuoden jouluksi Kylmää joulua! –kokoelmalevyn, jolla esiintyvät sen rosteriin kuuluneet bändit, joista lähes kaikki Tampereelta.

Levyllä on kymmenen perinteistä joululaulua, jotka Pokon omat artistit ovat raisk… laittaneet uuteen uskoon. Näistä kappaleista minulle on entuudestaan tuttuja vain kaksi laulua. Toinen on Eppujen Heinillä härkien kaukalon. Kuulin sen alunperin toisella Paskahatulla, ja olin vähintään yllättynyt kun sen kuulin. En siinä vaiheessa ollut tottunut punkkiin, Eppujen vanhimmissakin biiseissä oli sulattelemista. Eput rienaavat ja varsinkin Martti Syrjä riehuu, tämän räkäisestä Johnny Rotten-imitaatiosta kun ei saa mitään selvää. Toinen tuttu kappale taas on Kollaa Kestään Tonttuarmeija.

Tämän enempää levyllä ei olekaan punkkia, loput biisit ovat enemmän tai vähemmän perinteisempää rockia. Popedalle on suotu jopa kaksi laulua. Näihin aikoihin Popedalla ei ollut junttirock-leimaa tai oikeastaan mitään muutakaan leimaa, vaan bändi oli helppo niputtaa primitiivisen rockinsa takia punkkiin, vaikkei sitä varsinaisesti ollutkaan. Kämäsiähän nämäkin biisit ovat, arvaan etteivät Mustajärvi ja kumppanit juurikaan aikaa studiossa kuluttaneet näiden kappaleiden äänittämiseksi. Mukana on vielä ainoa ei-tamperelainen bändi, eli keravalainen Teddy & The Tigers, mutta näin käppäsellä menollako Teddy villitsi tytöt ja pihisti näiden sydämet? Enpä usko. Ducks on vähän tuntemattomampi nimi, samoin Vox. Voxin perusti Timo Huovinen, joka halusi lisää äksöniä Virtasen hajottua vuonna 1976. Voxilla on kaksi biisiä ja niiden lisäksi Huovinen vetää soolona Tiernapoika-nimellä Joulutarinan, joka toimii levyn introna. Stille Nacht, Heilige Nachtin tulkitseva Die Herodes on taas käytännössä Eppu Normaali, jota komppaa enkeliääninen Epe. B-puolen täyttää kokonaan Tampere Chamber Ensemblen tulkinta Silent Nightista. Tosin vain kansien mukaan, sillä todellisuudessa levy on yksipuolinen B-puolen jäädessä kokonaan tyhjäksi.

Näillä veisuilla on enemmän yhteistä kuin aluksi uskoisi. Kaikki bändit ensinnäkin levyttivät Pokolle ja ne olivat tamperelaisia, pois lukien Teddy & Tigers. Lisäksi kaikkien bändien esiintyminen on huoletonta ja käppästä. Soundit ovat pääasiassa raa’at ja silottelemattomat, eli tuskinpa kukaan näistä bändeistä käytti paljoa aikaa studiossa. Taisi olla joulumieltä ilmassa ja glögi terästettyä. Mutta vanhojen joululaulujen tulkitseminen tällä tavalla oli varmasti tekijöidensä mielestä oikea neronleimaus, mutta se antoi myös mahdollisuuden lukuisille jäynille. Voin kuvitella, kuinka joku levyn haltuunsa saanut tyyppi on antanut levyn joululahjaksi mummolleen, jolta menee glögit väärään kurkkuun viimeistään Heinillä härkien kaukalon-klassikon soidessa.

Levyhän on julkaistu ainoastaan promotarkoituksiin, joita Epe ja bändit jakelivat minne sattuivat. 500 kappaletta lähti ilmaiseksi, mutta nyt levyn vinyylipainos on keräilyharvinaisuus, josta saa olla valmis pulittamaan suuria summia. 1000 kappaleen cd-painos on tosin levystä julkaistu pari joulua sitten.

“Jos tämä levy inhottaa sinua, muista, että sait sen ilmaiseksi!”

Relentless – It Falls Apart

Tästähän tuli epätavallisen profetaalinen arvioteksti. Arvion ensimmäinen, jokseenkin muuttumaton versio kirjoitettiin päivää ennen Pohjois- ja Etelä-Korean välistä, viimeisintä nahistelua. Tekstissä piipahtaa viittaus maarajoista ja joensuulaistrion onhan kakkosalbumin nimikin jo It Falls Apart. Ja sitten mainitsin vielä kansojen välisen kuilun… en tosiaankaan ajatellut kumpaakaan Koreoista, kun tuon alunperin kirjoitin.

Lazysodin Tarvaisen maun tämän postausten pohjalta jokseenkin tuntien arvaisin tällä olevan korvaa tämänkaltaiselle läiskimiselle. Tässäpä omat mietteeni levystä, jolla on tyylikäs kansi. LP-koossa se olisi varmasti melkoista silmänamia, ja arvaan musiikinkin kuulostavan paremmalta vinyyliltä kuunneltuna. Unohtakaa jo se The Baseballs.

The Living End – S/T

Tyttöystäväni piipahti taannoin Tukholmassa ja muisti minua tuliaisilla. Sain sen toivotun pullon metsämansikkalikööriä sekä cd-levyn eräästä (en tiedä mistä) paikallisesta levykaupasta, peräti kahden euron hintaan. Yllärilevy oli siis australialaisen The Living Endin bändin mukaan nimetty debyyttilevy. Itselleni tämä bändi oli entuudestaan täysin tuntematon ja niin oli hänellekin. Kun levyä tarkastelee lähemmin, voisi sitä ulkonäkönsä perusteella luulla rockiksi tai punkiksi. Takakannessa näkyy vanhakantaisempia soittimia, kuten kunnon läskibasso. Huomio kiinnittyy myös kitaristin käyttämään villapuseroon. Tässä vaiheessa voisi jo pelästyäkin ja jättää levyn tykkänään soittamatta, mutta ei ollut huono veto laittaa se soittimeen.

Itse musiikki kuulostaa siltä kuin Social Distortionia olisi kuunneltu vähän enemmänkin. Mutta pelkästään Social D ei ole ainoa joka tulee mieleen, sillä vaikutteita kuulee muustakin popahtavasta punkista sekä rockabillystä. Rockabilly ei itselleni juuri uppoa ja pop-punk myös harvemmin  ja ellen täysin erehdy, kuulin myös skata jossakin. The Living End teki sekavista ainesosista omaperäisen sopan, joka ei ole helposti jäljiteltävissä. Mutta ennen kaikkea The Living End osasi ainakin tehdä tarttuvia ja helposti päähän soimaan biisejä ja niitähän levyllä on yhtä paljon kuin kannessa olevia pommeja. Joo, siellä on pommeja, en itse huomannut niitä ensivilkaisulla. Yhteissoitto pelaa ja musisointi on samalla sekä rentoa että tiukkaa.

The Living End iski ilmeisesti kultasuoneen tällä vuonna 1998 julkaistulla levyllä, joka oli vuonna 1994 perustetun bändin debyytti. Sen julkaisi tuore ja siinä vaiheessa tuntematon levy-yhtiö Modular Records. Levyä myytiin Australiassa kuin leipää, mennen listaykköseksi ja oli vaatimattomasti kotimaansa myydyin Australialainen rock-debyytti kautta aikain ja marraskuussa 2007 se oli myynyt jo viisinkertaisesti platinaa. Singlejäkin bändiltä julkaistiin vuoden aikana jopa tähtitieteelliset seitsemän (7) kappaletta! Tämän varjolla onkin käsittämätöntä, että tämä bändi on itseltäni paitsioon. Bändi ei sitten tietääkseni kyennyt samaan menestysreseptiin enää myöhemmin, joten debyytti pysyttelee The Living Endin parhaimpana hetkenä. Poppoohan jatkaa yhä toimintaansa ja käväisi marraskuun alussa Suomessakin käymässä.

Mutta eipä tämä debyytti ole huono levy, varsinkaan hankintahintaansa nähden.