Useampikin keikkakuva

Välillä sitä käy niinkin, että sitä tulee käytyä useammallakin keikalla ja vielä kameran kanssa. Toisinaan käy niinkin, että puran suunnilleen kaikki kuvat yhden illan aikana, ja sen savotan jälkeen ei enää huvita kirjoitella itse keikoista mitään. Kertokoon kuvat enemmän:

Jyrki Nissinen Hot Visions, Grateful Dad, Pelkkä Väliviiva Umpituomio. 21.2.2013 @ Vastavirta, Tampere

Fun, Frivolvol, Throat Umpio. 23.2.2013 @ Saikku, Pori

JP Jakonen Plays J Mascis, 24.2.2013 @ Telakka, Tampere

Sokea Piste. 24.2.2013 Klubi, Tampere

Validifestivfaalisysteemi. 3.11.2012 @ Opiskelijatalo Saikku, Pori

Syksyn toinen vierailu Porissa, eli jälleen yhdet Validit. Tällä kertaa Validit Sekmentit paisuivat kaksipäiväisiksi Validifestivfaalisysteemeiksi, joihin kuuluivat levymessutkin. Messuille saavuin, mutta perjantain Vene/Raptus/Derrida/Tii Nakujalka –setti jäi näkemättä Patch Festien vuoksi. No, olihan se kattaus nähty Tampereellakin.

Ranskalainen Zero Absolu avasi varsinaisen musiikkitarjonnan (kun Dj Hermuset-levymessusettiä ei lasketa) iltasella. Yhden miehen sirkus, jota tuki oma miksaaja. Aika kokeilevaa kamaahan sieltä tuli, mutta en saanut itse tuosta esityksestä paljoakaan irti. Olihan tuo turboahdettujen Keuhkojen keikka muutenkin aika pitkä.

Valot takaisin päälle ja Talmud Beach lavalle. Se jäi minulta kyllä jostain syystä lähes kokonaan väliin. Kivaa muistan menon olleen, mutten muista enää yhtään miltä se edes kuulosti. Ja kuskina olin siis täysin selvinpäin.

Abbotista kyllä jäi paljon positiivisia fiiliksiä. Yhtyeen doom/blues miellyttää korvaa. Saisi tämänkaltaista musiikkia kuulla enemmänkin. Tyytyväinen olen myös tänä iltana julkaistuun uuteen Abbot-kasettiin. Ihanaa. Leppiskakkuun en tajunnut koskea, ja nyt harmittaa.

Näistä tunnelmista.

Räjäyttäjät & Eugon Paskat. 1.6.2012 @

Mikä muka on parempi tapa aloittaa loma tai juhlistaa valmistumistaan kuin heilumalla Räjäyttäjien ja Eugon Paskojen keikalla?

No ei mikään!

Tämän kertaisessa Validi Sekmentti-klubilla soitti ensiksi yllätysesiintyjä, jossa oli Eugon Paskat –miehistöä soittamassa. Tämä kolmikko soitti punkkia, jossa oli kosolti hevimpiä vaikutteita, vaikka tempo meni kiivaammankin puoleiseksi aika ajoin. Kitaristilla oli sekä ulkoisessa habituksessaan että soitossaan jonkin verran Tony Iommi-viboja. Sain tietää tämän bändin nimen vasta pari päivää itse keikan jälkeen. Ainakin luulen, että se oli Grand Universum.

Eugon Paskoista en tiennyt mitä odottaa. En kyllä mahdottomia odottanut, mutta tämä Ylistaron kuningasbändi ei tosiaan ole juuri soitellut joten vastaanoton luuli jo etukäteen olevan innostunutta. Ja olihan se. Melko perinteistä hardcore punkkiahan bändi on soitellut, olematta biisiensä suhteen mitenkään erityisen omaperäinen mutta olemalla toki räkäinen ja paskainen tapaus. Tämähän oli muuten Eugon Paskojen seiskatuumaisen julkkarikeikka (oma kappaleeni 82, nännäsnää Jukkeli!) ja kyseistä levyähän myytiin kiitettävästi, käsittääkseni jo ennakkoon todella hyvin. Vierailevia vokalisteja taas oli aivan hillittömästi. Niveaa!

Eugon Paskat jäi lavapreesensinsä kanssa tosin melko kiltiksi tapaukseksi, kun Räjäyttäjät iskivät jytämenonsa päälle. Kolmikon primitiivinen rock oli harvinaisen räkäistä, vimmaista, irstasta ja rumaa. Kyllähän tuon tosin tiesi jo pelkkien äänitysten perusteella, mutta keikka korotti panoksia ja oli villimpää kuin mitä etukäteen arvailin. Ja arvailin paljon. Jos tämä keikkakone tulee kylääsi, mene ihmeessä tsekkaamaan bändin silloine alastomuusaste, joka oli tälläkin keikalla melko korkea.

Todisteita siitä, että hauskaa oli?

Mama Longhorn & Saijaa Saijaa. 5.5.2012 @ Saikku, Pori

Meno oli taas validia, kuten voi tästä Validi Sekmentti-iltaa käsittelevästä tekstinpätkästä tulkita.

Ensimmäinen täky oli ensimmäisen keikkansa soittanut Saijaa Saijaa. Ehkäpä nimi on typerä tai sen merkitys ei ole minulle vielä auennut, mutta ennalta olin merkinnyt bändin jo kiinnostavaksi. Bändissä soittavista herrasmiehet herrat S, N ja G eivät varsinaisesti yllättäneet läsnäolollaan vaikka pistivätkin aiempien tekemistensä takia riman korkealle, mutta sen sijaan herrat L ja E toivat Saijaa Saijaalle hieman lisäkiinnostusta. Herra L on vaikuttanut Kakka-Hätä 77:ssa ja herra E:tä en muista yhdistäneeni  yhtään mihinkään bändiin aiemmin. Ja herra S on parempi laulaja kuin mitä arvasin. Ukkohan tosin on yleensä keskittynyt syntikkansa soittamiseen, joten laulajana hän ei ole vielä tätä ennen kannuksia kerännyt. Mitä musiikkiin tulee, niin se oli yllättävänkin new wave –vaikuitteista suomenkielistä rockia pop-särmällä. Hyvä tästä tulee, ellei ole jo. Kyllähän tuosta kovasti tuli digattua.

Toinen täky oli jo kiinnostusta hieman pitempään generoinut Mama Longhorn, nyt laajennetulla kokoonpanolla. Tämäkin bändi on pääasiassa melko nimekkäistä porilaismuusikoista koostuva rytmirooperyhmä, joka esiintyy mustat kaavut alastomien ruumiidensa peittoina. Kaavut jättävät paljon mielikuvituksen varaan, ja vähintään yhtä irstasta on Mama Longhornin funkkaaville ja groovaaville sävyille pohjautuva rytminlotke. Moinen pisti vieläpä liikettä räpylöihin. Hänellä joka ei edes  hieman nyökytellyt päätään ei todennäköisesti ollut sydäntä ja sielua.

Ja jotta tämä teksti ei jäisi allekirjoittaneen epätoivoiseksi vakuutteluksi ja nurinaksi siitä ettei ketään ollut tullut paikalle, niin kumoan seuraavaksi moiset harhaluulot. Tupa oli niin sanotusti täynnä. Tiedä mikä sitten vaikutti moiseen yleisöryntäykseen; silkka uutuudenviehätys, itsessään hyvä musiikki vaiko hieno juliste jossa oli komeiden herrasmiesten kuvia? No, ei sen väliä. Pääasia, että mukavaa oli.

Lisää kuvia!

Panssarijuna, Avarus & JP Jakonen. 23.3.2012 @ Saikku, Pori

No huh. Porissa sattui ja tapahtui taas, kun Saikulla oli saman viikonlopun aikana kahdet eri keikat. Jari Laasasen ja Janne Laineen keikat jäivät lauantailta katsomatta Pauke-festivaalien takia, mutta perjantaina olin kyllä mestoilla pöhisemässä. Ohessa turinaa kyseisestä illasta, jonka taustalla oli taas Validi Sekmentti.

Illan sai luvan avata muista yhteyksistä tuttu JP Jakonen soolona. Mies ja kitara, tuttu mutta aina toimiva asetelma. Ensimmäistäkään biisiä ei kyllä nyt jäänyt mieleen, mutta fiilis oli jälleen aivan oma lukunsa. Itselläni sitä tosin verotti eräs niinkin vähäpätöinen asia, josta ruinaaminen nyt jälkeenpäin tuntuu aika vähäpätöiseltä: korvaani särähti ukkelin nasaaliääni, mutta Abbotin riveissä mies lauloi mielestäni paremmin. Ja mies veti yhden biisin Abbottia coverinakin, mainittakoon sekin nyt vielä.

Avarus oli vähemmän luotaantyöntävää kilkutusta, kuin mitä olin jostain suttuisista Youtube-pätkistä arvannut. Sehän olikin sen sijaan yllättävän mukavasti itseensä imevää kilkutusta. Kelloa en katsonut, mutta kovin lyhyeksi tuntui keikka kuitenkin jääneen. Kaikki muuthan tämän kyllä tiesivätkin, mutta minulla ei ollut mitään aiempia kokemuksia tästä bändistä, jonka nimen oikeasta taivutusmuodosta en ole millään lailla varma. Avarudesta? Avarusista? Avaruksesta?

Ennakkoon kuullun mukaan Panssarijuna oli jotain hyvin kämästä, kälyistä ja käppästä. Onneksi olen kaikkien noiden K-sertifioitujen laatumerkkien suuri ystävä, joten toivotin Panssarijunan traumabluesin itselleni tervetulleeksi. Särinää laulussa, purkeista ja pöntöistä kyhätty “rumpusetti”*, pirisevät kiipparit valkoiset kauluspaidat sekä erittäin bluesahtava olemus. Ai että, tämmöistä vähätraumabluesista ei voi kuin digata! Ja nyt kun asiaa jälkeenpäin muistelen, niin Panssarijunan seiskatuumainen jäi sitten vahingossa ostamatta. Kiesus.

Ei auta kiroilu, mutta siitä huolimatta voi illan aikana otettuja kuvia katsoa!

*Mielestäni vain Mojakalla oli parempi rumpusetti kurkkupurkkeineen ja käytettyine matkalaukkuineen..

Sink, Ward & Anapthergal. 7.3.2012 @ Saikku, Pori

Keskelle viikkoa sijoittunut Validi Sekmentti klubin XIX-osa oli paria aiempaa klubia reilusti äärimmäisempi. Freejazz –kilkkeestä liikuttiin kohti henkisesti häiriintyneempiä ja raskaampia sfäärejä Sinkin, Wardin ja Anapthergalin voimin. Todella kova kattaus. Mitäkö odotin? Kerron, myös sen miten esiintyjät vastasivat odotuksiini, kuten kunnon keikka”raportissa” pitäisikin.

Anapthergal. En odottanut mitään, kun en osannut. Anapthergalista minulla ei ollut mitään käsitystä entuudestaan, eikä oikeastaan tämäkään keikka ollut sellainen että jatkotutkimuksille olisi ollut tarvetta. Hieman tuli hulluudessa toiselle tasolle päässyt, lopullisesti puhelakkoon ryhtynyt Keuhkot mieleen. Peruukissa roikkunut juippi kommunikoi (?) ambientin ja industrialin voimin, pitäen äänimaailmansa melko yksinkertaisena mutta kuitenkin samanaikaisesti riittävän syvällisenä. En kuitenkaan saanut kauheasti Anapthergalista kicksejä revittyä. Melko primitiivistä se kuitenkin oli, ja ehkä kahvilamainen Saikku tuntui oudolta näyttämöltä moiselle.

Ward. Odotin hyvää keikkaa, kun yhtye on nähtykin jo muutaman kerran. Melko tuttuna ja turvallisena bändinä Ward ei tarjonnut varsinaisia ahaa-elämyksiä, mutta kyllähän ukkojen heilumista mielellään katselin. Tukevaa ja tämän illan esiintyjälistasta myös kaikkein yksinkertaista musiikkia soittanut Ward on näemmä vasta nyttemmin saanut itsensä jaloilleen, vuosien hakemisen ja hapuilun jälkeen. Uutta studiomateriaalia odotellessa…

Sink. Odotin paljon. Ja sain sylin täydeltä tarinoita ahdistuksen, väkivallan ja paranoian punaisesta maailmasta, suoraan pahan mielen syövereistä. Näin voisin ainakin kuvitella, että Sinkille vihkiytymätön ihminen kuvailisi kuusimiehisen Sinkin musiikkia, mikäli suostuisi yhtyeen armotonta murjomista edes musiikiksi kutsumaan. Mutta ne jotka ovat antautuneet Sinkin vietäväksi, tuskin olivat lainkaan pahoillaan siitä että olivat Saikulle saapuneet. Todella hieno keikka, joka jäi kylläkin harmillisen lyhyeksi. Tosin parempi näin päin, kuin että Sink olisi soittanut vaikka puolet pitemmän keikan ja alkanut siten väsyttämään kaikkia.

Parit kuvat. Parit vain. Ihan oikeasti.

Eli Keszler & Heikki Hautala. 3.2. @ Saikku, Pori

Helmikuun ensimmäinen Validi Sekmentti pidettiin keskellä kirpeitä ja piiskaavia pakkasia. Lämpöä piti hakea jostain, ja jos sitä Saikulta kävi hakemassa, sai vastaansa sellaista kylmyyttä, että ulkona vallinnut pakkanen alkoi tuntumaan kesäiseltä kun kylmät väreet vilistivät pitkin selkäpiitä.

Esiintymisvuorossa ensimmäisenä oli Heikki Hautala, tuo Sokeasta Pisteestäkin kaikille tuttu miekkonen. Hänelläkin oli konseptinaan melko tuttu (ja tässä tapauksessa ehkä turvaton) “mies ja kitara”, mitä nyt Hautalan lyriikat ovat jälleen sitä hieman häiriintyneempää osastoa. Hautalan soolomatsku oli sitä vastoin melko haurasta, mutta mies antoi kitaralleen välillä isän kädestä. Välistä jopa kävi kitaraa sääliksi Hautalan kovien otteiden takia, mutta ainakin miehen sanoma oli selvä. Hautalan tekstit olivat melko samanlaiset kuin Sokealla Pisteellä, mutta eipä se ole mikään ihmekään kun sanoitusten takana on sama häiriintynyt ja järkkynyt mieli.

Sitten rumpusetin taakse istahti Eli Keszler, jota joku voisi kaiketi neroksikin luonnehtia. Miehen yksinään aiheuttama kilinä ja kolina oli sellaista, että sitä pystyi katsomaan vain haavi auki. Jos nyt ihan kunnon intoilijan tapaan hehkuttaisin ihan kunnolla ja täysin estotta, aiheuttaisin todennäköisesti vain huutomerkkien inflaation. Otetaan siis rauhallisemmin kuin mitä Keszler otti tilanteen haltuun rumpusettinsä takana. En ole free jazzin suuri ystävä, mutta silloin tällöin se kyllä menee. Keszlerin tuotantoa tuntematta tosin pelkäsin etukäteen, että ukon keikka olisi venytetty ja ennen kaikkea mielenkiinnoton, mutta se osoittautui aivan kaikeksi muuksi; keikka oli kahden encorenkin jälkeen aivan liian lyhyt. Ennen Keszlerin keikkaa hypistelin ukon levyä, jota pidin 20 euron hintaluokassaan melko kalliina. Keikan jälkeen en tosin voinut tehdä muuta kuin sijoittaa siihen levyyn ne parikymppiä.

Kuvia tältä kahden kymmenen dollarin keikalta (ja Hautalasta) täällä.

Validi Sekmentt Abstrax – Elävämmän musiikin klubi XV. 15.12.2011 @ Opiskelijatalo Saikku, Pori

Jälleen yksi Validi Sekmentti-klubi oli jälleen ajankohtainen. Faarao Pirttikankaan ja Säynävän tahdissa Validi Sekmentin ensimmäinen (kiihkeä mutta raskas) vuosi meni oikein näppärästi pakettiin. Itse allekirjoittanut oli taas hillumassa mestoilla, mutta toimenkuvani oli nyt laajentunut käsittämään myös tuoreen ja hitikkään, jokaisen pyllyn pyörimään laittavan listamusiikin soittamisen levyiltä. Dj-nimeäni Nacce Bibar en sitten keksinyt itse, vaikka niin voisi kuvitellakin. Roudaamista tosin oli tällä kertaa vähemmän kuin aiemmin, johtuen pääasiassa omista kiireistä. Töistä menin lähes suoraan koululle tekemään mahdollisesti AMK-urani viimeisen tentin, josta rynnin pää viidentenä renkaana Saikulle. Melkoista häsläämistä, varsinkin kun siinä välissä unohdin syödäkin. No, sielunravinnolla on pärjätty tähänkin asti.

Säynävä aloitti. Viimeksi yhtye tuli nähtyä elävänä Porifolkissa elokuussa. Ei ehkä kuulosta pitkältä ajalta eikä se sitä olekaan, mutta silti olen nähnyt sen verran monta keikkaa viime aikoina, etten muistanut miltä Säynävä kuulostaa muuten kuin vain pääpiirteittäin. Paitsi Hummani hei, sitä nyt ei toki voi unohtaa. Säynävähän ei muuten ehkä soittanut sellaista musiikkia joka humisisi päässäni vielä tätäkin kirjoittaessa, mutta mielenkiintoista ja viihdyttävää se silti oli. Hyvä pojat ja tytöt? Basisti oli näemmä vaihtunut muistakin yhteyksistä tuttuun Ilona Jokiseen.

Edellisessä Säynävää koskevassa kirjoituksessani mainitsin muuten Esa Pulliaisen olevan “kova kitaristi, vaikka soittaakin sellaisessa bändissä jonka touhut eivät itseäni kiinnosta.”. For the record, nyttemmin olen syönyt sanani ja diggailen Topi Sorsakoski & Agentsia.

Meininki oli myös mösjöö Pirttikankaan ja Kuhmalahden Nubialaisten suhteen autenttista, siitä pitivät huolen hyvin istuva puku, DIY-kitara sekä ukon nariseva ääni. Jälkimmäiseen totuttautuminen vei kyllä aikansa – varsinkin kun Kuhmalahden Nubialaiset –levy on minulle tyystin vieras. En voi muutenkaan sanoa kuuluvani herran musiikin varsinaiseen “kohderyhmään”, mikäli sellaista nyt on edes olemassa. Soolonakin esiintyneen Faarao Pirttikankaan musisointiinhan kuului tällä kertaa sekä torvisektio että leipurihattuisen P. Dassumin nurkassa aiheuttamaa mekkalaa. Kokonaisuudessaan setti oli hyvin monipuolista, viihdyttävää ja rämisevää. En ole tämänkaltaisen rämebluesin suuri kaveri, mutta kyllähän Faarao Pirttikankaan maanläheinen meininki puolelleen voitti. Päässä surisee pitkään onnesta tämän takia. Mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä keikkoja mitä olen taas hetkeen nähnyt, vaikka ilo tuntui päättyvän turhankin lyhyeen.

Kuvamateriaalia, ihmiset.

Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo, Mirel Wagner. 3.12.2011 @ Opiskelijatalo Saikku, Pori

Aina eivät mene nallekarkit tasan. Useina viikonloppuina Pori on livemeininkinsä suhteen täysin kuollut kaupunki, mutta joskus päällekkäisyyksiä osuu niin paljon että kolisee. Joulukuun kolmas päivä oli nimenomaan sellainen ilta, jolloin sain suosiolla unohtaa Toisen Vaihtoehdon tukikiertueen Vaasan keikalle matkaamisen ja siirtää TV-reissun seuraavalle päivälle. Sen sijaan kaksipäiväisten Beartown Hardcorefestien lauantaipäivän skippaaminen kirpaisi reippaasti enemmän, sillä illan jokainen bändi (Worth the Pain, Breamgod, M.O.R.A.) kiinnosti todenteolla. Tosin ynnäilin päässäni, että näiden kolmen bändin tämänkertaisten keikkojen menettäminen ei olisi yhtä paha juttu, kun edellisestä näkemästäni Joose Keskitalon (jota diggailen siis kovasti) keikasta on jo kohta kolme vuotta ja Mirel Wagneria en taas ollut nähnyt koskaan. Sitä paitsi olin lupautunut roudarikuskiksi Validi Sekmenttiin jo hyvissä ajoin muutenkin.

Omalta osaltani ilta alkoi ympäri kaupunkia ajamisessa jo neljän aikoihin iltapäivällä. Kyllähän siinä ehti aika monta tuntia vierähtää, ennen kuin Mirel istahti lähes täyden Opiskelijatalo Saikun keskelle. Tämä tapahtui siinä kello kymmenen ja yhdentoista välillä, ja kahdeksan tienoillahan oli ollut Bar Kinossa Dumari & Spuget –keikka, josta porukkaa valui kiitettävästi Saikullekin. Mirel on saanut reippaasti suitsutusta lähes jokaisessa mediassa, jota en ole itse voinut allekirjoittaa kun en ollut tuon etiopilaistaustaisen nuoren naisen tuotantoon juurikaan tutustunut. Yhden biisin olin kuullut kaverin linkkaamana Youtubesta, mutta siihen se oli jäänyt. Kumma, vaikka Mirelin intiimi mutta tummasävyinen ahdistelutunnelmointi kyllä kolahtaa paperilla, ja toimihan se myös tässäkin tilanteessa. Tunnelma oli varsin hämyinen ja toisin kuin esimerkiksi Nikolai Bladin keikan aikana, porukka tajusi nyt pitää pienempää ääntä Mirelin esiintyessä. Toivottavasti en itse ollut norsuna posliinikaupassa, kun kuvasin Mireliä hetken aikaa. Ja mainittakoon, että Mirel sai klubin järkkääjältä synttärilahjaksi levyllisen Nikolai Bladia. Toivottavasti hän pitää siitä.

Roudaustauosta ei tullut pitkä, kun Mirel ja Joose Keskitalo soittivat Kolmannen maailmanpalonsa kanssa eri laitteilla. Keskitalon musiikki on aina perustunut huuruisiin visioihin ja patavanhoillisiin maailmannäkemyksiin (joita en itse kannata, for the record) jotka ovat tuoneet miehen musiikkiin lisäsyvyyttä. Keskitalo tosiaan esiintyi Kolmannen Maailmanpalon kanssa, joten setti oli sen mukainen. Samalla mies heitti huuruisia palopuheita, joiden sisällöstä minulla ei ole täyttä varmuutta, sillä taisin olla suunnilleen jokaisen pitemmän puheripulin aikana sellaisessa paikassa, johon en kuullut miehen puheita kovinkaan selvästi. Varsin mukavanoloinen herrasmies, noin muuten. Mutta mitä settilistaan tulee, niin se oli hyvin rakennettu vaikka joitakin omia suosikkeja oli jäänyt pois. Rauha, rauhaa en edes odottanut kuulevani enkä nyt lainkaan muista, kuuluiko settiin uuden levyn ja Harmaan Geton biisiä Toiset ovat menneet jo alas. Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen ei ainakaan kuulunut. Ehkei tämä keikka ollut kuitenkaan ihan yhtä ikimuistoinen kuin Hämeenlinnan Suisto-klubilla soitettu keikka keväällä 2009, mutta meininki oli siltikin kohdillaan. En voi siis sanoa olevani pettynyt.

Iltani päättyi jotakuinkin samalla tavalla kuin se oli alkanutkin; ympäri kaupunkia ajamisella. Tosin silloin kun iskin pääni tyynyyn, oli kello taas neljä, tosin tällä kertaa aamulla. Mutta hei, jotain kuvasettiähän on illasta myös olemassa.

Validi sekmentti Akustix XIII 29.10.2011 @ Saikku, Pori

Validi Sekmentti on klubina kokenut hieman muutoksia alkuajoistaan. Tapahtumamiljöön lisäksi artistien lukumäärä iltoja kohden on tipahtanut eikä myyntipöydällä myydä Pepe-patukoita. Nyt viimeisimpänä juttuna Abstrax-lisänimi oli saanut väistyä Akustixin tieltä. Syytäkin tuohon oli, kun nyt siirryttiin hetkeksi vahvistetusta musiikista akustiseen ja siinä samassa juhlistettiin Nikolai Bladin uuden levyn julkaisua.

Porilaisyleisöä hieman enemmän miellyttänyt, soolomatskua vetävä Noora Tommila asteli estradille hieman kymmenen jälkeen, seuranaan Ilona Jokinen. Jos Tommila nyt päättäisi julkaisuttaa soololevyn, suomalainen musiikkilehdistö ottaisi sen todennäköisesti avosylin vastaan, eikä pelkästään olemassa olevan Eleanoora Rosenholm-kytköksen takia. Eleanoora Rosenholminhan kanssa tällä ei ollut juurikaan tekemistä. Laulajan ääni on sama ja musiikki sävyltään tummaa ja haikeaa, mutta siihen ne yhtäläisyydet jäävätkin. Tommilan tekstit vaikuttivat arkisemmilta, mutta toisaalta tämän pääbändin satumaisista sekoiluista onkin vastannut Rättö. Eleanoora Rosenholm kannattaakin unohtaa kokonaan Tommilan sooloiluista puhuttaessa, sille hänen soolomatskunsa toimii todella hyvin ilman mitään ylimääräisiä painolasteja.

Vaikka odotin Tommilankin keikkaa mielenkiinnolla, itse odotin kuitenkin Asunnoista puheen ollen –levynsä (hyvä levy, muuten!) julkaissutta Nikolai Bladia. Mieshän soittaa folkahtavaa musiikkia, jossa on myös “argentiinalaista tangoa ja Vysotskya

Taustamelua oli tämänkaltaiselle musiikille liikaa, kun muutama ihminen keskusteli (cancanissa) turhankin kovaäänisesti. Blad ei tästä tosin näyttänyt olevan moksiskaan, vaan pikemminkin tuntui röyhkeästi yrittävän soittaa kovempaa. Keikan edetessä Bladin volyymitaso vain nousi, vaikka miksaaja oli tiettävästi laskenut äänentasoja hieman alaspäin. Nostan miehelle hattuja paitsi tilanteen hallitsemista että hyvästä musiikista. Ja sitä paitsi Blad on instrumenttinsa suvereeni hallitsija. Mies näytti välillä keskittyvän kitaransa soittamiseen sellaisella intensiteetillä, ettei soitto olisi keskittynyt vaikka Saikun seinä olisi romahtanut hänen päänsä päälle.

Hieno ilta, hienoja ihmisiä ja hienoa musiikkia; kuuntelin autossa roudaamistouhujen lomassa Pestilencen Spheres-albumin (1993) kolme kertaa. Roudaamisen lisäksi väkersin myös tämän tapahtuman keikkajulisteen, joka kylläkin pohjautui äärimmäisen vahvasti Tomi Leppäsen tekemälle kansigrafiikalle. Enpä ole niitä aiemmin tehnyt, mutta ammatillista pohjaa niiden tekemiselle löytyy painopinnanvalmistajana työskentelemisestä. Muutaman jutun tekisin kyllä toisin…

Pari satunnaista lisäotosta.