Malin Biller – Ilobilleri

Kun jostain tulee riittävän trendikästä, muuttuu yleensä samaisen kohteen dissaaminenkin jossain vaiheessa trendikkääksi. Malin Billerin Ilobilleri-sarjakuva on edennyt siihen pisteeseen. Tämän ruotsalaisnaisen sarjakuvatuotanto jakaa mielipiteet kahtia: toisen puolen mielestä Biller on jotakuinkin parasta mitä ruotsalaissarjakuva on kohdannut vuosikausiin, mutta toisaalta Ilobilleriä pidetään höyryävänä paskana.

Ilobillerin Suomen valloitus ei ole lähtenyt liikkeelle kivuttomasti. Muistan nähneeni Ilobilleriä ensimmäistä kertaa jossain Pikku-Fingerporissa, mutta sittemmin se pääsi myös Helsingin Sanomiin. Hesarissa Ilobillerin elinkaari ei jäänyt pitkäksi, vaan sen julkaiseminen lopetettiin noin vuoden kuluttua sen aloittamisesta. Suomalaisiin ei uponnut Billerin ajatusmaailma, ja tästä syntyi pieni myrsky vesilasiin kun sarjan vastustajat ja puolustajat alkoivat kinastelemaan. Biller sai negatiivista lukijapalautetta alusta lähtien, ja sarjan loputtua Hesarin yleisönosastolla joku kehtasi väittää, etteivät suomalaiset olleet valmiita Billeriin.

Väite on osittain totta. Voin kuvitella, miten Hesarin toimitus täyttyi valituskirjeistä, jotka olivat kirjoittaneet muumiot joille jo Karvisen ainainen maanantaivitutus edustaa jotain äärimmäistä. Samat henkilöt todennäköisesti vaativat jo Fingerporin poistamista, ja on mielestäni surullista jos sarjakuvan julkaiseminen lopetetaan rankan valitusrumban päätteeksi. Tosin minulle ei tule Billeriä lainkaan ikävä. Päinvastoin.

En pitänyt Billeristä koskaan. Billerin piirroslaatu on melkoista suttua (tosin itse sitten arvostan suuresti esimerkiksi Jyrki Nissistä, joten argumenttini on huono), mutta se ei ole se syy. Tekorankan Billerin vitsit ovat väkinäisiä, ylä-astetason önktönk-höhöttelyä jotka eivät edes naurata. Ei, vaikka luin Billerin albuminkin (Arktinen Banaani, 2010) läpi. Toki Biller osaa tehdä oivaltaviakin vitsejä, mutta pääsääntöisesti taso pysyy matalana. Odotan vielä sitä ensimmäistä Billerin strippiä, joka naurattaisi. Tosin albumissa oli joitakin valokuviin ja piirroksiin yhdistettyjä pilakuvia, joista parille jopa hörähdin.

Ja mitä siitä suomalaisten valmiudesta Billerin vastaanottamiseen tulee… kyllähän Viivi & Wagneriakin yritettiin viedä Ruotsiin, mutta se ei onnistunut. Billerin räpellystä puolustettiin “ruotsalaisena suorapuheisuutena”, mutta kyllä minun mielestäni Ilobilleri on vain paskaa. Ja ei, en inhoa Billeriä siksi että hän on ruotsalainen nainen. Joku varmaan aikoo iskeä senkin kortin vielä pöytään.

Elohopea # 2 (1/1995)

 

elohopea2 Jaahas, taas aloitetaan jonkinlaista artikkelisarjaa. Yritänpä nyt julkaisuttaa kaikki aiheeseen liittyvät tekstit lyhyemmällä aikavälillä kuin Rattukseen liittyvät tekstit, joiden julkaisuväli venähti reilusti yli puolen vuoden. Tarkoitukseni oli alunperin arvostella ja kommentoida 90-luvulla ilmestyneen punk-henkisen Elohopea-zinen kaikki numerot samassa artikkelissa, mutta tekstit pääsivät taas hieman venähtämään. Katsoinkin parhaaksi kirjoittaa jokaisesta oman arvostelunsa, mutta onneksi arvosteltavia lehtiä ei ole kuin vain viisi. Tai oikeastaan niitä on kuusi, mutta ykkösnumero myytiin loppuun jo vuosia sitten, joten joudun lähtemään liikkeelle kakkosnumerosta.

Elohopea oli pääasiassa lahtelaisen Jarkko Wöntsön (viitattakoon herraan tästä lähtien “Wödenä”, äijä kun käytti itsestäänkin samaa nimimerkkiä) toimittama. Vaikka mukana olikin avustajia, niin lehti on pääasiassa Wöden hengentuotos, aivan kuin Toinen Vaihtoehto oli Jantsan tai Huuto Jussi Jäniksen. Tämä vuoden 1995 keväällä ilmestynyt kakkosnumero on sarjakuvaspesiaali. Lähes kaikki lehden jutuista ovatkin sarjakuvia, tai sitten muuten vaan käsittelevät niitä. Pari sivuntäytemainosta/ostoilmoitustakin kyllä löytyy. Varsinaisia artikkeleita on kaksi, ja toinenkin niistä on etukannen sisäpuolelta löytyvä pääkirjoitus. Toinen juttu onkin mystisen nimimerkki JS:n tekemä Koominen kulttuuri –kirjoitus. Juttu tosin käsittelee jenkkiläistä sarjakuvaa, Dark Horsea ja DC Comicsia ja näitä… Enpä ole noista sarjakuvista koskaan perustanut, vaikka sarjakuvien lukemisen harrastukseni saattaisin mainitakin.

Kaikki lehden sarjakuvat ovat muualla julkaisemattomia, tai ainakin lehden tekohetkellä olivat. Ainoan poikkeuksen muodostaa Pekka A. Mannisen Homo Erectus. Sarjakuva on tosiaankin nimensä veroinen, ja on syytä muistuttaa että mies on sarjakuvien piirtämisen lisäksi väitellyt niistä tohtoriksi Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Mannisen piirtämä ja Hannele Kivilahden kirjoittama Veri on elämä -tarina taas on aivan toisenlainen, en ainakaan itse nauranut lainkaan tälle mustansynkeälle runomaiselle tarinalle. Veri on elämä toi kovasti Juha Vuorman synkimmät teokset mieleen jokaisella osa-alueella.

Reilusti yli puolet lehden sarjakuvista on kuitenkin päätoimittaja-Wöden tekemiä. Wödellä oli omat vakiohahmonsakin. Yleensä nimettömiksi jäävät potkuritukat ovat nimensä veroisia veijareita, mutta nimen alkuperä hieman ihmetyttää. Viitanneeko tuo sitten pitkään heviruoskaan, ainakin itse olen muistaakseni kuullut omasta tukastani tuollaisen kommentin. Ja haukutaanhan yhtä potkuritukkaa tarhapöllöksi, samalla kun tämä soittaa kitaraa huoneessa, jonka seinää koristaa Helloween-juliste. Toinen vakiohahmo on taas Veikko Raikulipoika, joka kaverinsa Pahajoen kanssa tekee kaikkea tyhmää. Oma suosikkini oli Wöden itsensä tekemä Kenkä-Eero ja vihreä sammakko. Se nauratti, en kyllä tiedä miksi, mutta potkuritukat ja Raikulipoika lähinnä vain hymyilyttivät. Wöden tyyli ei ehkä ole kovin persoonallinen, mutta yksinkertaisia tarinoita hyvin tukeva.

Vaikka Elohopea # 2 on jo 15 vuotta vanha, sitä saa edelleen tekijältään. Tältä listalta sitä saattaa löytyä, ei ole kovin kalliskaan.

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa / When the Wind Blows (sarjakuva)

Onko mikään ihmekään, että ydinsotaan pohjautuvaa fiktiota tuli 80-luvun alussa kovin paljon, erityisesti Iso-Britanniasta? Tuohon aikaan vallassa olivat Thatcher ja Reagan sekä Neuvostoliitto eli vielä. Ydinsodan uhasta lauloivat suomalaiset hardcore punk-bänditkin, mutta sitä käsiteltiin myös sarjakuvan keinoin. Varmaan lämminhenkisin kuvaus on lähtöisin Raymond Briggsin piirustuspöydältä. When the Wind Blows ilmestyi alunperin jo vuonna 1982, ja se oli monella tavalla poikkeava ajalle tyypillisestä ydinsotafiktiosta.

Ensin on hyvä selventää Raymond Briggsin taustoja. Ehkä miehen nimi ei itsessään sano mitään kovinkaan monelle, mutta miehen varmasti tunnetuin teos kyllä puhuttelee: Lumiukko. Kyllä, Briggsin “pääteos” oli tuo kuuluisa lastenkirja, jonka pohjalta tehtyä piirroselokuvaa näytetään Suomenkin televisiossa joka joulu. Miehellä on myös vakavampi puolensa, joka on jäänyt usein vähemmälle huomiolle. Gentleman Jim ilmestyi vuonna 1980, ja se esitteli Bloggsien pariskunnan. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyttä When the Wind Blows’ia voidaan pitää Gentleman Jimin jatko-osana, olihan siinäkin pääosassa nyt eläkkeelle jääneet Bloggsit, mutta se toimii myös itsenäisenä teoksenaan.

Nyt Bloggsit joutuvat tekemisiin ydinsodan ja sen seurausten kanssa. Pariskunta tosin on kaikessa naiivissa optimismissaan suoraan kuin lastenkirjoista repäisty, ja karmaisevalla tavalla käykin ilmi, etteivät nämä pärjää tuomiopäivän kurimuksessa. Nämä uskovat naiivisti kaiken kääntyvän parhain päivän vain muutamassa päivässä, vaikka ulkomaailma on käytännössä tuhoutunut.  Esimerkiksi herra Bloggs lupaa varata vaimolleen ajan hammaslääkäriin, kun rouvan ikenet alkavat vuotaa verta säteilymyrkytyksen vuoksi. Kaiken lisäksi pariskunta luottaa sokeasti hallitukseensa, ja odottavat esimerkiksi pelastajia. Aika on kullannut muistot toisen maailmansodankin ajoista. Pariskunta rakentaa köykäisen säteilysuojankin valtion myöntämien ohjeiden mukaisesti, joiden mukaan suojaa ei tehdä munakennoista, maitopurkeista tai muovikassista. Olisiko kannattanut kuunnella Touko-Poukoa tässä asiassa? Briggs kohtelee hahmojaan salakavalan julmasti. Ensin tämä paiskaa näitä ydinpommilla, sitten tulee vielä salakavala laskeuma. Hahmothan eivät osaa odottaa mitään, vaan ovat epärealistisen optimistisia katkeraan loppuun saakka. Saikohan Briggs jotain härskiä tyydytystä omien hahmojensa tapattamisesta ydinpommilla? Lukija voi itse pahoin hahmojen puolesta, kun nämä eivät itse siihen kykene.

Kerronta tukeutuu hyvin vahvasti pariskunnan dialogiin. Muun maailman kuvaamiseen ei juurikaan anneta huomiota, vaan lähes jokaisessa ruudussa pariskunta keskustelee vain toistensa kanssa. Itse ydinsotakin käydään läpi nopeasti ja siististi, eikä tuhokuvastolla mässäillä. Tosin tarinan lastenkirjamainen kuvitus saattaa viedä himpun verran sen dramatiikasta ja uskottavuudesta, mutta sen katselu on piristävää pelkästään siksi, että se poikkeaa räikeästi realistisemmasta kuvauksesta, mihin ollaan post-apokalyptisissa sarjakuvissa totuttu.