Satyricon – The Age of Nero

Satyricon on sellainen bändi, jonka tekemisille en ole juuri kostunut. Nemesis Divinan (1996) jälkeen bändi on saanut vain keskinkertaisia levyjä aikaiseksi, mutta silti minua kiinnostaa aina enemmän tai vähemmän kun Satyricon julkaisee uuden levyn. Bändin edellisen tuotoksen Now, Diabolicalin (2006) jopa ostin melkein heti sen julkaisun jälkeen mutta jouduinpa pettymään kun levy sittemmin paljastuikin varsinaiseksi tursakkeeksi. Mutta kas kummaa, huomasin sitten muutamaa vuotta myöhemmin hankkineeni myös bändin uusimman tuotoksen, The Age of Neron (2008). Satyriconia voisi kohta jo kutsua ornitologien black metal-suosikiksi, sillä taas on tirppa kannessa.

Bändissähän on livetilanteita varten isokin miehistö, mutta bändin ytimen muodostavat edelleen Satyr ja Frost. Tämä kaksikkohan on aina ollut vastuussa siitä millaiselta Satyricon levyllä kuulostaa eikä The Age of Nero muodosta siinä suhteessa poikkeusta. Satyriconilla on silti yleensä ollut apulaisia studiossa ja asianlaita on näin nytkin: Basson on soittanut Victor Brandt ja lähes legendaarinen Snorre Ruch on tarjonnut konsultointia kitaroiden kanssa. Päteviä muusikoita Satyriconilla siis on, varsinkin Frost

Commandon alkuriffi on varmaan yksi parhaista riffeistä mitä Satyricon on lähihistoriansa aikana tehnyt. Kaikessa väkivaltaisuudessaan Commando yksin pieksee koko edellisen levyn. Toisaalta eipä Now, Diabolicalin samanniminen avausbiisi täysin turha ollut. Kakkosbiisi The Wolfpack kuulostaa siltä kuin se olisi lähes täydellinen klooni Now, Diabolicalin biisistä K.I.N.G. Molemmat biisit ovat sitä paitsi levyillään järjestyksessä toisena biisinä, joten The Wolfpack kuulostaa häikäilemättömältä rippaamiselta bändin omasta biisistä. Ei sen puoleen, että videobiisi Black Crow on a Tombstone kuulostaisi yhtään sen omaperäisemmältä. Erillisenä ep:nä julkaistu My Skin is Cold on sellainen biisi, joita olisi saanut olla Now, Diabolicilla enemmänkin. Biisi on keskitempoinen, erittäin kylmä ja “black metallinen” mutta silti rockaava. Levyn loput biisit ovatkin sitten jo tasapaksua huttua, mitä oli Now, Diabolicalillakin.

Biisit ovat yleisesti ottaen hieman mielikuvituksettomia ja junnaavia. The Age of Nero päätyy siis toistamaan liikaa itseään, ja paljastuukin lopulta vain kopioksi Now, Diabolicalista. The Age of Nero ei sekään ole kovin vahva levytys, vaikka kuulostaakin välillä edeltäjäänsä paremmalta.

Kohokohdat: Commando, My Skin is Cold