Puntalarockin päätösklubi, Vastavirta.

Tässä kuvia Puntalarockin päätösklubilta Tampereen Vastavirralta, jonne oli vain pakko mennä jo pelkästään Coke Bustin takia. Tokihan siinä näki pari muutakin festeillä esiintynyttä bändiä ja pari bändiä mitä siellä ei ollut.

 

Rankka Päivä.

Selfish.

Infesto.

Coke Bust. Toimi paremmin pienellä klubilla kuin Puntalan päälavalla.

Clown.

Loput kuvat.

Punk is Danger–Festival 17.8.-18.8.2012 @ Ikurin Virelä, Tampere

Laajempaa festariraporttia en jaksa nyt ährystää, kun tekemistä piisaa vähän liikaa muutenkin, mutta koen silti aiheellisesti meuhkata tästä tapahtumasta näin jälkeenpäin. Kyseessähän ovat Tampereen Ikurin Virelässä* järjestetyt kaksipäiväiset Punk is Danger –festit, joissa olin osallisena noiden päivien ajan. Pönötin pääasiassa vaatimattoman distroni kanssa salin laidalla, josta olikin ihan hyvä näkymä lavalle. Bändien välillä toki hengailin ulkona kun ei siellä sisällä ketään ollut. Kameraa en jaksanut ottaa mukaan, kun Puntalan kuvat ovat vihdoin ja viimein katsottu läpi, mutta kamerassa on silti peräti neljän keikan kuvat vielä kokonaan tsekkaamatta. Huh.

Mainittakoon, että sain pusun poskelle Lapinpolthajien laulajakitaristilta tehtyäni Manowar-tervehdyksestä. Backlashin Popeda-coverista** nautin. Ahneuden Motörhead-tulkinnasta en niinkään, mutta nyt kun näin Jaken ilman Rattusta (joka kyllä soitti myös hieman Rattusta) niin valmistaudun piakkoin näkemään Rattuksen ilman Jakea. SA-INT kärsi teknisistä ongelmista ja sitä myöten koko keikasta oli hankala saada mitään irti. Tohtori Koira meni taas vähän ohi. Mielialahäiriötä en ehtinyt näkemään. Joku juippi sai Mikon kalsareilta tuoksuvan Valse Triste-kasetin. Diskelmä oli perin ihana. Maailmanloppu murhasi. Sekaannus oli parempi kuin muistin. Riistettyjä ja Wardia en nähnyt, kun piti poistua Hervantaan kuuntelemaan death metallia yhden vanhan ystävän kanssa, joka oli juuri sattumoisin piipahtamassa Tampereella. Selfish, Kohut, Massacre, ja Bad Jesus Experience olivat ihan jees. Perikato oli aivan järjetön. Tämä “raportti” etenee epäloogisesti.

Distroillessa kävi vähän samalla tavalla kuin monena muunakin kertana, eli ostan itse enemmän tavaraa kuin mitä myyn. Perjantaina ostin pelkkää Valse Tristeä, sekä vinyylinä että kasettina, Deep Turtlen kanssa mutta pääasiassa ilman. Joku näätä vain keksi nyysiä distrostani Narkoosin c-kasetin. Ja mahdollisesti Uskonkin. Kuunteluhetkiä!

No, parin euron kasettien menetykset eivät sieppaa kun muuten viikonloppu tarjosi muuten mukavia elämyksiä. Mukavia ihmisiä, hyviä bändiä ja leppoisaa tunnelmaa.

*Käytännössä Virelä muistutti lattioineen ja puolapuineen lähinnä peruskoulun juhlasalia. Sellaisissa tiloissa ei ole punk-keikkoja järjestettykään ihan pieneen toviin. Näitä ja työväentalokeikkoja lisää!
**Ja mainittakoon nyt niille jotka eivät ole aiheesta tietoisia tai kiinnostuneita, niin Popeda on juuri Ikurista ja Raakaa voimaa- live (1981) on äänitetty samassa paikassa.

Crude / Selfish – Split

Tässä on splittiseiska, joka on jo lähtökohtaisesti sen verta kova ettei siitä oikeastaan kannattaisi kirjoittaa yhtään mitään. No, kirjoitetaanpa kuitenkin. Kyseessä on siis seitsentuumainen muovinpala, jolta voi kuulla japcoren ilotulitusta kahden bändin esittämänä, joista toinen on kuunnellut japsihooceensa tarkkaavaisesti ja joka on tuonut sitä oman musiikkinsa kautta kiitettävästi esille. Toinen bändi taas on Japanista.

Crude on massiivinen ja päällekäyvä. No Defeat on reipas, mutta kitarassa ei ole tolkuttomasti säröä, ja itse asiassa suurimman osan ajasta kitaristi iskeekin sooloa silmään. Melko huoleton biisi, oikeastaan, vaikka ei menekään ihan niiden kovimpien Crude-vetojen liigaan. Kappalehan on äänitetty jo vuonna 2010, eli mikään tuorekaan äänitys ei kyseessä enää ole.

Selfishiltä on odotettu uutta musiikkia kuultavaksi jo Cause Painista asti, eli vuodesta 2005. Basistihan on sen jälkeen vaihtunutkin Helenaksi, mutta muuten taidetaan mennä melko samalla miehityksellä. Tosin nämäkin äänitykset on kansien mukaan tehty tammikuissa 2011 ja 2012, joten eipä tämäkään bändi mikään tehoäänityskone ole. No, joka tapauksessa tässä on Selfishin ensimmäinen uusi julkaistu biisi seitsemään vuoteen.  Biisissähän on melko koukukas kertosäe. Tämähän on jo melkein hittibiisimäistä tavaraa, kun Janne karjuu muiden tukemana “What’s the limit? Show me the limit!”. No, eihän Cause Painkaan mikään kaikkein primitiivisintä mätkimistä ollut, joten kyllähän Selfish on jatkanut enemmänkin niillä linjoilla kuin alkuaikojensa d-beatilla. Ei yhtye ole ainakaan menettänyt otettaan, vaan Show Me the Limit on biisinä oikeastaan yhtä kovatasoista pärryytystä kuin Cause Paininkin vedot.

Jos minulta kysytään, niin Selfish vetää tällä kertaa pitemmän korren, mutta kyllähän tämä kannattaa jo Crudenkin biisin takia kannattaa hommata jos yhtyeiden tuotanto on aiemminkin uponnut. En tiedä, olisiko tämä sellainen levy jolla kumpikaan bändi saisi uusiakaan ystäviä… tai ehkä Selfish voisi saadakin. Molempien biisien sanat on kuitenkin isketty mukaan sekä japaniksi että englanniksi. Julkaisijana toimi La Familia.

Crude, Selfish, Ward, Backlash & Sink. 8.3.2012 @ Vastavirta, Tampere

Elämä on yhtä Tampereella ravaamista. Kun olin riittävästi repinyt hermojani opinnäytetyön parissa, hyppäsin automobiilin ja suuntasin sen nokan Pirkanmaata kohti. Tavoitteenani oli kuskata yhden post-apokalyptisen ydinbarbaarin levyjä Tampereelle, hoidella siinä muitakin asioita ja sitten vielä pölähtää Vastavirralle. Siellä taas oli tiettävästi toistaiseksi viimeinen ja ensimmäinen Punk is Danger –keikka, jolle oikeasti pääsin.

 

Toisin kuin edellisenä iltana, oli Sink siirretty ensimmäiseksi esiintyjäksi. Eipä päästetty Vastavirralle valunutta ihmismassaa kovinkaan helpolla, kun Sink vastasi koko illan raskaimmasta annista. Jäi muuten harmillisen lyhyeksi keikaksi. Tämä keikka taisi olla selvästi Porin edellisillan vastaavaa lyhyempi.

Kun otetaan huomioon millaista kamaa Sink vetelee ja millaista murjomista Ward harrastaa, tuli Backlash siihen väliin sopivana välipalana. Enemmänkin Cruden ja Selfishin suuntaan tyylillisesti kallellaan oleva Backlash soittaa hardcorea vahvalla Japani-tatsilla (eli mukana oli pirusti kitarasooloja) ryyditettynä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeasti kuulin Backlashia yhtään missään, vaikka olen ollut samoissa kinkereissä läsnä kun yhtye on soittanut. Ehkä olen jotain kuitenkin jossain välissä kuullut, kun kerta jo tiesin etukäteen minkälaista punkkia Backlash soitti. Biisimateriaali ei tosin ollut millään tavalla tuttua, joten se hieman hankaloitti keikasta kiinni saamista eikä ainakaan nyt jäänyt kovinkaan montaa yksittäistä biisiä mieleen. Mutta jos Backlashilta tulee studioäänitettä, niin eiköhän se(kin) tiensä hyllyyni löydä.

Sitten oli Ward, jonka näin jo toista kertaa tällä viikolla. Wardinkin keikka jäi melko lyhyeksi, mutta yhtyeen “viimeinen biisi” tarkoittikin taas minuuttikaupalla kestävää laahaamista ja luiden murskaamista. Mutta siinä missä Sinkin keikka oli mielestäni Porissa paljon parempi kuin Tampereella, eivät Wardin keikat omiin korviini eronneet toisistaan kovinkaan paljoa. Yhtä hyvät olivat.

Selfishin edellisestä näkemisestä olikin jo minun kohdallani (onko muidenkin?) kulunut jo kaksi vuotta. Saattoi olla näkemistäni Selfish-keikoista niitä kovatasoisimpia, vaikken toisaalta ole nähnyt Selfishiä kuin vain muutamat hassut kerrat.

Edellisellä Suomen kiertueellaan Crude jäi meikältä välistä, mutta Puntalassa 2009 yhtye veti yhden koko festien tajunnanräjäyttävimmistä keikoista. Tiedä missä möyhyissä silloin olin (alkoholia en ollut ainakaan vetänyt, koska piti selvistellä), mutta muistin Cruden roiskineen vähän väkivaltaisemmin, säröisämmin ja vähemmän melodisemmin. Tokihan Crudessa oli läsnä noita kaikkia elementtejä nytkin, mutta eri suhteissa kuin mitä muistelin. Toisaalta muistini onkin luokkaa grillattu kana. Tämmöisten keikkojen myötä taas muistaa, miten helvetisti tälläkin bändillä on kovia biisejä. Levyltä kuunneltuna Crude vaikuttaa useimmiten kesytetyltä siihen nähden, mitä se on livenä. Varsinainen kolmimiehinen kone.

Kone teki tehtävänsä ja teki syvän vaikutuksen. Tästä olisi tehnyt mieli matkata vielä Helsinkiin ja Turkuunkin, mutta se ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista. Ensi kertaan, Crude, ja toki muutkin bändit.

Kuvia, joita otin melko paljon.

Selfish – Burning Sensation

selfshKun lukee 2000-luvun alun Toisia Vaihtoehtoja tuntuu siltä että Selfish on mainittu lähes joka numerossa. Mutta onhan turkulaisen punk-bändin Japanin vierailut aina raportoimisen arvoisia asioita ja Japanissa Selfish kävi kiertämässä tuona aikana muutaman kerran. Vuosi 2001 oli Selfishille hyvää aikaa, sillä se sai myös Burning Sensation -pitkäsoittonsa pihalle myös tuona vuonna.

Aurajoessa ehti virrata melko paljon vettä ennen kuin vuonna 1989 aloittanut Selfish julkaisi Burning Sensationin. Levy oli Selfishin ensimmäinen täyspitkä, mutta kokemusta sillä oli runsaasti jo levyttämisenkin saralla, siitä ovat todisteena lukuisat yksin tai splitteinä tehdyt seiskatuumaiset. Ote on varma, jopa röyhkeä ja anteeksiantamaton. Hardcore, varsinkin japanilainen sellainen, toimii itsekkäiden turkulaisten soundin kivijalkana. Selfishin pagodin rakennusaineina on käytetty myös heavy ja thrash metallia. Kitarapainotteinen musiikki kulkee soljuvasti ja kitaraa tosissaan osataan soittaa eikä tätä taitoa turhaan piilotella. Disgracesta tutun Anton Kupiaksen kitarointi ei kuitenkaan mene missään vaiheessa överiksi eikä kitaraa ole sentään paisuteltu. Liidit ovat hypnoottisia ja sooloja viljellään laajalti, tehden kokonaisuudesta tyylitajuisen mutta samalla aggressiivisen. Yhdeksän biisiä (plus intro) ovat ihan sopiva määrä tämmöistä mättämistä kerralla nautittavaksi.

Itse nimibiisi jäi mieleeni melodisen kitaratyöskennellyn ja perusriffittelyn onnistuneesta yhdistelystä. Matter of Trust jäi myös mieleen, mutta se johtui lähinnä taustalla kuuluvasta melodiasta josta tuli mieleen enoni ovikello. Tuo vertaus kuulostaa ehkä vähemmän mairittelevalta, mutta kyseinen ovikello soitti myös Kippari-Kallen tunnaria! Danger taas esittelee Selfishiä äkäisimmillään ollen perinteisempää hardcorea, mutta varhaisten Selfish –levyjen rosoisuuteen ei päästä. Levyn päättää levyn mahdollisesti paras (ja pisin) biisi Passion Insane.

Suomessahan Burning Sensationia ei ole varsinaisesti julkaistu ollenkaan. Sitä sai kuitenkin Suomesta bändin rumpalin Otto Itkosen kautta, mutten sitten tiedä kuinka paljon ja oliko kyseessä jenkki- (Feral Ward) vai japsiversio (H:G Fact) vai oliko kyseessä kumpikaan? Mutta nyt julistan itseni hinaajaksi ja ilmoitan pitäväni Cause Pain -MLP:stä enemmän kuin Burning Sensationista. Syy tähän on yksinkertaisesti se että Cause Painilla tuntui olevan hitusen parempia biisejä, mutta tämä ei siis tarkoita sitä ettenkö olisi myös tästä pitänyt. Keikoillahan tämä bändi käy edelleen ahkerasti, ja esimerkiksi tänään (16.7.2010) bändi mekkaloi Ilosaarirockin Töminä-klubilla. Olen – ihme kyllä – paikalla.