Sink – The Process

Sink on niitä tapauksia, joista on yllättävän hankalaa keksiä sanottavaa, vaikka kohta pitäisi taas keksiäkin sitä sanottavaa. Kysehän ei ole Sinkin musiikillisesta mielenkiinnottomuudesta, vaan jostain täysin päinvastaisesta. Sink on nimittäin yleisesti ottaen tehnyt tyhjentävän vaikutuksen, vaikka tämän rykmentin studiolevyt eivät varsinaisesti olisi suuria, elämääni muuttaneita mestariteoksia. Sink toimii kokonaisuutena, ja yhtyeen ensialbumi The Process on saumaton osa sitä.

The Process on julkaistu keväällä 2008. The Process on prosessi. The Process on kuin messu. Sink on kuin ylipappi. Sink jättää myös sanattomaksi. Albumihan alkaa sangen metallisen raskaasti, mutta vähentelee metallia mitä pitemmälle etenee. The Processin yleissävy pysyy tosin siltikin lyijynraskaana, musertavana, totaalisena. Tällaisissa tapauksissa jopa albumia ajoittain vallitseva hiljaisuuskin on vakuuttavaa ja parhaimmillaan mykistävää.

Mielestäni Sink on kuitenkin totaalisen murjomisensa kanssa päässyt lähemmäksi omaa itseään vasta tätä seuranneilla vinyylijulkaisuilla (tai oikeastaan The Holy Testament Part 1:llä, Truth & Severance –EP ei nimittäin ollut mieleeni). The Process on kuitenkin erittäin vahva ja väkevä levytys, josta on mahdotonta nostaa mitään tiettyjä hetkiä ylitse muiden. The Process pitää kuunnella kerralla kokonaan ja antautua sille täysin. Anoa siltä armoa.

Kohokohdat: Kuunnelkaa ite.

Crude, Selfish, Ward, Backlash & Sink. 8.3.2012 @ Vastavirta, Tampere

Elämä on yhtä Tampereella ravaamista. Kun olin riittävästi repinyt hermojani opinnäytetyön parissa, hyppäsin automobiilin ja suuntasin sen nokan Pirkanmaata kohti. Tavoitteenani oli kuskata yhden post-apokalyptisen ydinbarbaarin levyjä Tampereelle, hoidella siinä muitakin asioita ja sitten vielä pölähtää Vastavirralle. Siellä taas oli tiettävästi toistaiseksi viimeinen ja ensimmäinen Punk is Danger –keikka, jolle oikeasti pääsin.

 

Toisin kuin edellisenä iltana, oli Sink siirretty ensimmäiseksi esiintyjäksi. Eipä päästetty Vastavirralle valunutta ihmismassaa kovinkaan helpolla, kun Sink vastasi koko illan raskaimmasta annista. Jäi muuten harmillisen lyhyeksi keikaksi. Tämä keikka taisi olla selvästi Porin edellisillan vastaavaa lyhyempi.

Kun otetaan huomioon millaista kamaa Sink vetelee ja millaista murjomista Ward harrastaa, tuli Backlash siihen väliin sopivana välipalana. Enemmänkin Cruden ja Selfishin suuntaan tyylillisesti kallellaan oleva Backlash soittaa hardcorea vahvalla Japani-tatsilla (eli mukana oli pirusti kitarasooloja) ryyditettynä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeasti kuulin Backlashia yhtään missään, vaikka olen ollut samoissa kinkereissä läsnä kun yhtye on soittanut. Ehkä olen jotain kuitenkin jossain välissä kuullut, kun kerta jo tiesin etukäteen minkälaista punkkia Backlash soitti. Biisimateriaali ei tosin ollut millään tavalla tuttua, joten se hieman hankaloitti keikasta kiinni saamista eikä ainakaan nyt jäänyt kovinkaan montaa yksittäistä biisiä mieleen. Mutta jos Backlashilta tulee studioäänitettä, niin eiköhän se(kin) tiensä hyllyyni löydä.

Sitten oli Ward, jonka näin jo toista kertaa tällä viikolla. Wardinkin keikka jäi melko lyhyeksi, mutta yhtyeen “viimeinen biisi” tarkoittikin taas minuuttikaupalla kestävää laahaamista ja luiden murskaamista. Mutta siinä missä Sinkin keikka oli mielestäni Porissa paljon parempi kuin Tampereella, eivät Wardin keikat omiin korviini eronneet toisistaan kovinkaan paljoa. Yhtä hyvät olivat.

Selfishin edellisestä näkemisestä olikin jo minun kohdallani (onko muidenkin?) kulunut jo kaksi vuotta. Saattoi olla näkemistäni Selfish-keikoista niitä kovatasoisimpia, vaikken toisaalta ole nähnyt Selfishiä kuin vain muutamat hassut kerrat.

Edellisellä Suomen kiertueellaan Crude jäi meikältä välistä, mutta Puntalassa 2009 yhtye veti yhden koko festien tajunnanräjäyttävimmistä keikoista. Tiedä missä möyhyissä silloin olin (alkoholia en ollut ainakaan vetänyt, koska piti selvistellä), mutta muistin Cruden roiskineen vähän väkivaltaisemmin, säröisämmin ja vähemmän melodisemmin. Tokihan Crudessa oli läsnä noita kaikkia elementtejä nytkin, mutta eri suhteissa kuin mitä muistelin. Toisaalta muistini onkin luokkaa grillattu kana. Tämmöisten keikkojen myötä taas muistaa, miten helvetisti tälläkin bändillä on kovia biisejä. Levyltä kuunneltuna Crude vaikuttaa useimmiten kesytetyltä siihen nähden, mitä se on livenä. Varsinainen kolmimiehinen kone.

Kone teki tehtävänsä ja teki syvän vaikutuksen. Tästä olisi tehnyt mieli matkata vielä Helsinkiin ja Turkuunkin, mutta se ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista. Ensi kertaan, Crude, ja toki muutkin bändit.

Kuvia, joita otin melko paljon.

Sink, Ward & Anapthergal. 7.3.2012 @ Saikku, Pori

Keskelle viikkoa sijoittunut Validi Sekmentti klubin XIX-osa oli paria aiempaa klubia reilusti äärimmäisempi. Freejazz –kilkkeestä liikuttiin kohti henkisesti häiriintyneempiä ja raskaampia sfäärejä Sinkin, Wardin ja Anapthergalin voimin. Todella kova kattaus. Mitäkö odotin? Kerron, myös sen miten esiintyjät vastasivat odotuksiini, kuten kunnon keikka”raportissa” pitäisikin.

Anapthergal. En odottanut mitään, kun en osannut. Anapthergalista minulla ei ollut mitään käsitystä entuudestaan, eikä oikeastaan tämäkään keikka ollut sellainen että jatkotutkimuksille olisi ollut tarvetta. Hieman tuli hulluudessa toiselle tasolle päässyt, lopullisesti puhelakkoon ryhtynyt Keuhkot mieleen. Peruukissa roikkunut juippi kommunikoi (?) ambientin ja industrialin voimin, pitäen äänimaailmansa melko yksinkertaisena mutta kuitenkin samanaikaisesti riittävän syvällisenä. En kuitenkaan saanut kauheasti Anapthergalista kicksejä revittyä. Melko primitiivistä se kuitenkin oli, ja ehkä kahvilamainen Saikku tuntui oudolta näyttämöltä moiselle.

Ward. Odotin hyvää keikkaa, kun yhtye on nähtykin jo muutaman kerran. Melko tuttuna ja turvallisena bändinä Ward ei tarjonnut varsinaisia ahaa-elämyksiä, mutta kyllähän ukkojen heilumista mielellään katselin. Tukevaa ja tämän illan esiintyjälistasta myös kaikkein yksinkertaista musiikkia soittanut Ward on näemmä vasta nyttemmin saanut itsensä jaloilleen, vuosien hakemisen ja hapuilun jälkeen. Uutta studiomateriaalia odotellessa…

Sink. Odotin paljon. Ja sain sylin täydeltä tarinoita ahdistuksen, väkivallan ja paranoian punaisesta maailmasta, suoraan pahan mielen syövereistä. Näin voisin ainakin kuvitella, että Sinkille vihkiytymätön ihminen kuvailisi kuusimiehisen Sinkin musiikkia, mikäli suostuisi yhtyeen armotonta murjomista edes musiikiksi kutsumaan. Mutta ne jotka ovat antautuneet Sinkin vietäväksi, tuskin olivat lainkaan pahoillaan siitä että olivat Saikulle saapuneet. Todella hieno keikka, joka jäi kylläkin harmillisen lyhyeksi. Tosin parempi näin päin, kuin että Sink olisi soittanut vaikka puolet pitemmän keikan ja alkanut siten väsyttämään kaikkia.

Parit kuvat. Parit vain. Ihan oikeasti.