Insane – Wait and Pray

insane_waitKaikki on enemmän tai vähemmän kopioimista. Jotkut tunnustavat sen suoraan, jotkut kaarrellen, ja jotkut jopa rehentelevät sillä. Insane teki tributointinsa niin räikeästi, että sitä on jo pakko arvostaa. Italialaisen, kolmikkona toimineen ja jo nyt toimintansa lopettaneen Insanen tributoitavana oli Slayerin ensilevy Show No Mercy, vuodelta 1983. Insane lainasi Slayerilta melkein kaiken; biisien rakenteet, riffit, soundit, estetiikan – jopa bändin perin arayamaisesta vokalisoinnista vastasi basisti, mutta toisaalta Insanella oli vain yksi kitaristi. Periaatteessa bändi ei ole keksinyt muuta kuin omat biisinsä tuon konseptin päälle, mutta se sai jo pelkästään tuolla tavalla aikaan kiinnostavampaa musiikkia  kuin mitä itse Slayer on saanut 90-luvun alkupuoliskon jälkeen.

Insanen koko olemus käytännössä perustuu yhdelle äärimetallia määritelleelle klassikkoalbumille. Tämänkaltaiset tapaukset joko onnistuvat täydellisesti tai sitten rymisevät ihan kunnolla metsään, mutta Insanen onnistuu nostatella helvettiä ihan kiitettävällä tarmolla vaikka yhtyeen ainoa albumi Wait and Pray ei pystykään pistämään Show No Mercylle kampoihin. Soundimaailma pyrkii lähelle alkuperäistä, mutta on hieman paksumpi ja lihavampi – sellainen millainen Show No Mercynkin olisi suonut olevan, ja se onkin käytännössä ainoa puoli missä Insane vetää pitemmän korren. Insane ei myöskään tyydy pelkästään tributointiin, vaan jopa suoraan pöllii riffejä Show No Mercyltä. Vai onko joku muu huomannut mitään samankaltaisuutta yhden Sacrificer-riffin ja Black Magicin riffeissä? Siltikään levyllä ei ole yhtään Slayer-coveria – ne Insane jätti ensidemolleen Fucking Demo (2003).

Vaikka omien ideoiden määrä on minimissä, on Wait and Pray silti erittäin onnistunut levy. Pidän itse levystä todella paljon, sen härkistä Slayer-rippaamisesta huolimatta – tai paremminkin juuri sen takia.

Kohokohdat: Sacrificer, Die in Hell/Metal Torment, Wait and Pray

Slayer – God Hates Us All

Klassikkobändien kohdalla menee aina sama virsi. Klassikkolevyjä tulee kuunneltua aina silloin tällöin, mutta joitakin levyjä tulee kuunneltua ehkä kerran viidessä vuodessa. En ainakaan muista, koska olisin soitattanut Slayerin God Hates Us Allin (2001) edellisen kerran, joten pieni reality check oli paikallaan.

90-luvun jäljiltä Slayerilta oli ollut suunta jokseenkin hukassa, vaikka se periaatteessa pysyikin uskollisena itselleen. Paikoin Slayerin huomaa etsivän paikkaansa nu metallin ja metalcoren vallatessa asemiaan, eikä Slayer ole itsekään tainnut tietää mihin se oikein kuuluisi. Toisaalta levyllä on monta sellaista riffiä ja sooloa, jotka olisi voitu soittaa hyvin bändin vanhoillekin levyille. Kaikenlainen kehittyminen on riskienkin uhalla aina hatunnoston arvoinen asia, mutta itse pidän nimenomaan God Hates Us Allin rässibiiseistä – onhan Slayer pohjimmiltaan rässibändi. Toisaalta Slayer todisti osaavansa myös modernimman nykimisen, mitä en niinkään pidä hyvänä juttuna. Soundeiltaan God Hates Us All on edelleen peri massiivinen. Arayan ääni on alkanut näyttää selviä ikääntymisen merkkejä, mutta King/Hanneman-kitaristikaksikolla on edelleen rässiriffi ja kakofoniasoolo hallussa. Ja mainittakoon nyt vielä, että God Hates Us All jäi Paul Bostaphin viimeiseksi levyksi bändin riveissä. Mies erosi bändistä seuraavan rundin aikana, jolloin hänen tilalleen palasi Dave Lombardo. Bostaphin suorituksessakaan ei ole juuri valittamista.

God Hates Us All on kaikkinensa tyypillinen osoitus siitä, miten Slayerkin saattoi olla hukassa. Se oli jotenkin kadottanut oman identiteettinsä, löytänyt sen muttei kuitenkaan ollut sinut itsensä kanssa. Seuraaville levyille mennessä Slayer oli tosin palannut entistä lähemmäs perusasioita. Kuulostaa vähän fanipoikamaiselta (jollaiseksi en kuitenkaan tunnustaudu), mutta jokaisella Slayer-levyllä on hetkensä. God Hates Us Allillakin on niitä useammankin minuutin edestä, vaikka Seasons in the Abyssin jälkeisistä levyistä yksikään ei ole sellainen levy jonka pariin tulisi palattua edes epäsäännöllisesti. Mutta huono levyhän God Hates Us All ei pohjimmiltaan ole, vaikka netin kovikset niin väittävätkin.

Juu, tämän levyn julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta. Juu, sattumalta se oli sama päivä kun New Yorkissa satoi veden sijasta tulenlieskoja. Juu, kyse oli Slayerin jannujen salamyhkäisestä salaliitosta jolla kaadetaan maailmanjärjestys ja tuodaan Saatana tilalle.

Kohokohdat: Disciple, New Faith, Exile, Bloodline, Payback

Joel McIver – The Bloody Reign of Slayer

Joel McIver on se jannu, joka nousi jonkinlaiseen maailmanmaineeseen viimeistään siinä vaiheessa kun tämän kirjoittama Metallica-biografia ilmestyi kirjakauppojen valikoimiin. Faninäkökulmasta kirjansa kirjoittanut, toimittajana kunnostautunut McIver kuuntelee toki muutakin musiikkia kuin Metallicaa,* esimerkiksi Slayeria. The Bloody Reign of Slayer kertoo nimensä mukaisesti Slayerin taipaleesta 80-luvun alusta aina 2000-luvulle. Kirjan tekohetkellä tuorein Slayer-levy oli Christ Illusion (2006), vaikka sen jälkeen onkin ilmestynyt vielä World Painted Blood (2009).

Toisin kuin fanaattisimmalla Slayer-fanilla,** on McIverilla myös kanttia arvostella Slayeria välillä rankallakin kädellä. Sen vuoksi McIver onkin pidättäytynyt tekemästä kirjasta virallista historiikkia, kirjasta kun olisi silloin tullut erilaisempi (eli Slayeria turhaankin mielistelevä). Tämä takaa rehellisemmän otteen, ja erityisesti Slayerin cover-valinnat eivät ole McIveria juurikaan miellyttäneet eikä mies säästele sanojaan ruotiessaan Slayerin heikoimpia hetkiä.

Tämän ymmärtää vain omiin touhuihinsa tiukasti keskittyneen ja muusta skenestä lähes piittaamattoman Slayerin jannujen kohdalla, mutta McIverilta olisi toivonut vähän asiantuntevampaa otetta. Vaikka mies välillä syystä kritisoikin kohdettaan, on tämän suhtautuminen muihin alan bändeihin välillä jopa alentuvaa, ihan kuin ne eivät olisi julkaisseet mitään merkittävää. Jäi sellainen käsitys, että Slayer on maailman ainoa thrash metal-bändi joka on edes jotenkin säilyttänyt uskottavuutensa, vaikka senkin bändin jäsenet ovat ehtineet urpoilla. Tai sellaisen käsityksen tästä Slayer-raamatusta ainakin saa, vaikka Metallica-kirjassakin kellossa kukkunut ääni oli vähän toisenlainen mitä Metallican 90-luvun ruotimiseenkin tulee. Mies käyttää aika monta sivua pannakseen Metallicaa halvalla… Slayer-kirjassa! Enkä tosiaan itse pidä Slayeria läheskään maailman kovimpana bändinä, saati raskaimpana. Ja välillä McIver ei pidä joistakin biiseistä, mistä itse pidän, heh.

Lukukokemuksena The Bloody Reign of Slayer oli yllättävän helppo. Kirjan lukeminen sujuu kivuttomasti, kiitos McIverin laadukkaan kirjoituksen. Suomennetussa versiossakin (josta vastasi Ilkka Salmenpohja) kieli on laadukasta ja elävää. Ja tokihan kirjalla oli sekin ansio, että sitä luettuaan teki mieli laittaa Slayeria soimaan. Lukukierroksen aikana soittimessa kävivät kaikki viisi ensimmäistä levyä ja hieman yllättäen God Hates Us All.

*Mies tosin inhoaa osaa Metallican levyttämästä matskusta.
*Jos katsoo War at the Warfield-dvd:n mukana tulevaa dokkaria, niin siinäpä vasta onkin degeneroitunutta sakkia.