Lurk – S/t

lurkLurk on sellainen bändi, joka on itselleni tullut tutuksi vasta sen jälkeen kun muutin Tampereelle. Tosin yhtyeen debyyttilevyn julkaisu osui samoihin aikoihin viime vuonna, joten ei ihmekään etten noteerannut bändiä aiemmin. Totalrust Musicin alunperin julkaisema, mutta myös Svartin lisensoima levystä tulee vakuuttunut olo jo heti kun näkee levyn kannet, joista tulevat kivasti H.R. Gigerin hengentyöt mieleen, mitä en voi pitää kuin vain hyvänä asiana.

Lurk toimii hidastelunsa kanssa jossain niillä välimailla, joissa sekä doom metallin, death metallin että sludgen varjot kohtaavat. Sludgeksi tähän on hyvinkin helppoa päästä sisälle, doom metalliksi Lurs on raskasta ja death metalliksi taas kevyttä, miltei jopa rokkaavaa. En tosin seuraa tämän alan bändejä erityisen aktiivisesti, mutta kehtaan sanoa Lurkilla olevan ihan oma otteensa musiikkinsa tekemiseen. Älpeen raidoilta sykähtelee lyijynraskasta ja painostavaa musiikkia, jossa on elementtejä vaikka mistä, mutta jossa mikään osa ei kuulosta päälleliimatulta.

Tämä LP on ihan lupaava, mutta ehkäpä Lurk jyskyttää turhankin tasaisesti. Levynä Lurk on toki mukava kuunneltava, mutta jotenkin se jättää vielä hieman yksipuolisen kuvan Lurkista. Varsinkin keikoilla bändi on antanut viitteitä siitä että se on mennyt musiikkinsa kanssa eteenpäin.

Kohokohdat: Soar, Fire the Blood Sky

Ocean Chief – Den Förste

ocean_chief_denOcean Chief on sludgebändi tuolta naapurista, Ruotsista. Yhtyeellä oli kyllä ihan hauska tapa kiinnittää huomioni, sillä ihan ensimmäisenä ihastuin levyssä sen kansitaiteisiin. Vihreää levää on levynkansissa ihan kiitettävästi mukana, ja bändin nimi ja kaikki muutkin tiedot löytyvät vasta takakannesta. Kekselistä!

Ocean Chief soittaa sitten sludgea, ja ihan kekseliäästi tekee omaa tulkintaansa siitä. Den Förste on itse asiassa jo bändin kolmas studioalbumi, mutta kylläkin ensimmäinen kerta kun edes kuulen koko bändistä joten side silmillä tässä kyllä mentiin. Liki 40 minuuttia pitkällä levyllä on muuten vain kolme biisiä. Jos tämä rytyyttely käy yhtään reippaammaksi, on se sitten yleisellä tasolla jo liki keskitempoista. Monotonista toistoa ja murjontaa on ihan riittävästi, mutta Ocean Chiefin menossa on kyllä atmosfäärisempää tunnelmointiakin mukana.

Ei pöhkömpi levy, mutta ei siinä toisaalta ole sitä taikaa minkä takia sen pariin jaksaisi toistuvasti palata. Koukkuja tai hypnoottista menoa ei ole mukana tarpeeksi. Den Försten hinta/laatusuhdetta en tosin osaa sen tarkemmin kommentoida, kun satuin saamaan levyn halvalla. En tiedä olisinko maksanut tästä paljoa, mutta kun sattui osumaan kohdalle niin tokihan bändiin halusin tutustua. Den Förste ei tosin synnyttänyt välitöntä tarvetta tsekkailla bändin muuta tuotantoa.

Kohokohdat: Tomrum

Stumm – I

stumm_iEdesmennyt Stumm hönki pahoinvoinnin säveliä. Nykyään yhtye ei murjo tai matele, vaan se on laskettu jo haudan lepoon. Bändissä oli yhteyksiä sekä Kylmään Sotaan että Throatiin, mutta musiikilliset yhteneväisyydet näihin bändeihin ovat melko vähissä. Stumm soitti matelevaa sludgea, ilman edes ajoittaista nopeuden kasvattamista tai rokkimeininkejä. Levyllään I Stummia sävyttivät pahoinvoinnin sävelet.

Kolmijäseninen Stumm sai I:n julkaistua vuonna 2006. Noin 35 minuuttia pitkä albumi on jaettu neljään biisiin, joten tässä ehditään hidastella ja synkistellä ihan urakalla. Kuten kunnon sludgessa kuuluukin, oli albumin yleissävy tosiaankin synkkä ja painostava. Ihmismielen synkimmätkin nurkat käännetään ympäri kuin perunapelto, eikä kenelläkään ole kivaa. Paitsi tietysti luontoaan kiittävällä sludgenystävällä, mutta ihan yhtä hyvää murjomista tämä ei ole kuin mitä voisi odottaa. Ehkä vain se viimeinen ruuvi jäi kiristämättä, mutta kyllä albumilla silti on melko hyytävä jännite ja tuskaisa yleisfiilis.  Menevyyttä tämä ei varsinaisesti olisi kaivannut, mutta ehkä pieniä nyansseja kumminkin?

Toisaalta haen syyllistä myös soundeista. Soittimet kyllä erottaa toisistaan eikä sludgea tosiaan ole pakko tehdä millään hifilaadulla, mutta I:n tapauksessa soundista tuli jotenkin hieman puuromainen ja liiankin mutainen. Niin mutainen, että albumin pariin palaamista tapahtuu harvakseltaan. Ihan hyvä levyhän tämä kyllä on silti sävellystensä puolesta, puutteistaan huolimatta. Stumm tosiaan saavutti alavireisyyden ja pyhän nihilismin syvimmätkin syöverit melko vaikuttavalla tavalla.

Kohokohdat: Biting the Hand That Feeds, New Christ For Every Mourning

Sixpackgods – Sessions

Tällä bändillä on erittäin läheiset suhteet Loiseen, jopa läheisemmät kuin kykenee arvaamaankaan. Sixpackgodsissa on tosin kyse ihan erilaisen musiikin soittamisesta, ja se musiikki on jumittavaa hypnojurnutusta. Jossain vaiheessa viime vuotta ensimmäiset Sixpackgods-nimellä tehdyt treeniäänitykset laitettiin nettiin, eli kaksi biisiä Bandcampiin.

Yhteyksistään huolimatta tämähän on eri bändi kuin GG:n aiempi projekti Sixpack-God, mutta myös täysin eri bändi kuin Loinen. Jos helpollakuitenkin halutaan päästä, niin Sixpackgodsia voitaisiin sanoa rokki-Loiseksi. Mudassa vellotaan yhtälailla ja kummankin musiikkia voidaan kuvailla iljettäväksi, tosin Sixpackgodsissa on käytössä kitara, jota ei ole Loisessa ollut vuosiin, ja se onkin käytännössä suurin syy mikä erottaa Sixpackgodsin ja Loisen toisistaan. Sixpackgods etenee lähinnä yhden riffin varassa per biisi. Vaihtelevuutta tulee lähinnä silloin kun kitara päätyy yksinään soittamaan liidiä. Jos tässä olisi käytetty toistakin kitararaitaa, niin kitara olisi kuitenkin jumittamassa sitä samaa pääriffiä. Sixpackgodsia on helppo kuvitella umpitylsäksi juntaksi, mutta ainakin minun korvissani se on kaikkea muuta. Ei yksinkertainen musiikki paljoa tarvitse jotta se muuttuu hypnoottiseksi, ja hypnoottistahan Sixpackgods kyllä on. Seitsemän minuuttia sitä samaa menee yllättävänkin kivuttomasti ohi.

Tätä kirjoittaessa nämä biisit ovat olleet kuunneltavissa vain bändin Bandcamp-sivuilla. Keikkojakin Sixpackgods on soittanut, tosin tähän mennessä vain kourallisen. Mielenkiinnolla katselen ja seuraan mihin suuntaan Sixpackgods aikoo mennä. Kuullaanko joskus biisi, jossa on kaksikin riffiä?

http://sixpackgods.bandcamp.com/

Kohokohdat: Stakeface Girl

Farcical – S/T

farcicalJoskus käy niinkin, etten edes tiedä mitä kaikkia levyjä hyllyssäni on. Tämä nimenomainen levy on ollut hyllyssäni tätä kirjoittaessa vähintään vuoden päivät, ja vasta nyt sain selville mikä sillä esiintyvän bändin nimikään on. Parilla killingillä ostetun pikkulevyn kannesta oli kyllä kieltämättä hankala tavata nimi “Farcical”, mutta jo pelkästään tämän seitsentuumaisen EP-levyn kansitaide antaa osviittaa siitä, että kyseinen bändi soittaa jotain hyvin rumaa ja liejuista musiikkia. Siitä en sitten tiedä, minkä niminen tämä levytys on, mutta sen verran salapoliisitöitä tein että selvitin levyn olevan tehty vuonna 1997.

Itse asiassa kansi onnistui ainakin hämäämään minua hieman. Odotin jotain psykedeelistä jumitusta ja pössyttelymusiikkia, mutta sainkin jonkinlaista sludgehtavaa crustia. No, en toisaalta ihmettele jos Farcicalin jäsenistö on ollut muissa maailmoissa kun tätä levytystä on tehty, sen verta kieroa ja huuruista tavaraa tunkeutuu seiskatuumaisen urilta olohuoneeseeni. Keskitempoisissa tunnelmissa kuljetaan. Farcicalin tulkinta hardcore-pohjaisesta metelöinnistä ei varsinaisesti armoa anna, vaikka ei missään nimessä tylyintä kaltaistaan olekaan. Eikä kyllä myöskään mieleenpainuvinta tai kiinnostavinta. En sinänsä kyllä ihmettele, että tätä piti myydä niin halvalla.

Kohokohdat: Päädyin tarkistamaan biisitiedot Discogsista, ja sen perusteella Fother (A-puolen päätösbiisi)

Boar – S/T

boarSe ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että minulta menee juttuja alvariinsa ohi. Oululaisen Boarin debyyttiäänite on sellainen tapaus, jota en noteerannut sen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Tässä on kyseessä Boarin tekemästä musiikkitallenteesta, jolla on neljä biisiä. Biisejä ei ole paljoa, mutta ei se siltikään estä levyä venymästä puolituntiseksi. Ehkä tässä on paljon sulateltavaa, mutta toisaalta Boar soittaa musiikkia, jota voidaan kuvailla sekä stoneriksi, sludgeksi että doomiksi. Yhtyeen soundissa on tosin hyvin paljon mukana myös psykedeliaa ja avaruusmeininkejä, joten ei Boarille viitsisi oikein olla vihainen siitä että sen biisit sattuvat luonnostaan venyvät. Tämä levytys on tehty Boarin toimiessa vielä triona, nythän remmiin on astellut myös toinen kitaristi, eli voin kuvitella bändin soundin muuttuneen radikaalisti vielä sen jälkeen. Tämän jälkeenhän Boar on julkaissut splittikasetin Stolen Kidneysin kanssa, ja jo sillä yhtyeen soundi tuntuu eläneen tämän ensimmäisen cd:n ajoista entistä psykedeelisimpiin suuntiin.

Ainoa merkittävä miinus tulee siitä, että levy on julkaistu pahvikotelossa. Ei vaikuta totta puhuen järin vakuuttavalta, vaikka tämä nyt onkin näin pinnallinen kommentti. Kyllä tämä siis hyvä levytys on.

Kohokohdat: Isaiah, Garden Below

Hebosagil – Ura

HebosagilOulun Hebosagil on sellainen yhtye, jota olen seurannut sivusta lähestulkoon sen perustamisesta lähtien, mutta joka ei ole kuitenkaan koskaan lähtenyt itselläni sen laajempaan kuunteluun. En tiedä mistä tuo edes johtuu, mutta jostain ihan olemattomasta syystä kuitenkin.

Ura saattaa olla hyvinkin se levytys, joka määrittelee suhteeni Hebosagiliin uudelleen. Ura on nimenä harhaanjohtava, sillä kyseessä on albumikokonaisuus eikä mikään diskografiajulkaisu joka olisi summaamassa Hebosagilin koko uran yksiin kansiin. Uraa ennenhän Hebosagil oli julkaissut lyhyempiä äänitteitä suhteellisen lyhyessä ajassa. Tarmoa riitti silti takomaan pitkäsoitollinen ankaraa ja armotonta melua. Hebosagil lojuu jossain sludgen mutien ja noise rockin leväkasvustojen välissä. Jokin pohjoinen vittumaisuus tästä kyllä kuuluu läpi, mitä pidän itse vain hyvänä asiana. Ei ihmetytä yhtään, että Hebosagil liitetään usein muihin oululaisiin metelipettereihin, esimerkiksi Viisikkoon. Tämä metelöinti ei sovellu kaikille, hengästyttävyytensä ja aggressiivisuutensa takia. Minulle tämä kyllä kelpaa.

Sitä en osaa tarkemmin kuvailla, minkä takia tämä iskee enemmän kuin ne äänitykset mitä olin heboilta tähän mennessä kuullut. No, kaikkea ei tarvitse eikä voikaan selittää. Pitäisiköhän Colossalia kokeilla?

Kohokohdat: Tämä mies, Taloni on tulessa, Majatalo

Sunface – Meditating the Dirt

Tämä kasetti on lojunut pöydälläni jo kohta vuoden. Ihan vuoden 2012 ensimmäisessä levypaketissa taisi tulla tämä Sunfacen toinen julkaisu Meditating the Dirt, mutta kirjoitan siitä vasta nyt. Ei näemmä edes muutto ja siitä seurannut pöydältä hetkellisesti nouseminen edesauttanut Sunfacea tällä kertaa kuunteluun asti, mikä on sikäli ihmeellistä kun Slash and Burn Culture-julkaisua diggailin ihan tosissani ja maidon kanssa. Ehkä sillä että kasetti koteloineen on pakattu sutattuun Minigrip-pussiin epämääräisen valokuvan kanssa on jotain asian kanssa tekemistä. Ja kuvista päätellen tämä kasetti on kaltaistensa kanssa viettänyt tovin navetan lattialla.

Levyn melko karu ulkoasu kuvastaa kyllä melko hyvin mistä siinä on kyse; melko hankalasta ja paikoin huuruisesta hidastelusta. Slash and Burn Culture oli tähän verrattuna jopa melko helposti sisäistettävä pala. Ihan kuin Meditating the Dirt olisi jäänyt jauhamaan edeltäjänsä päätösbiisiä päätyen kuin “vahingossa” limboon. Eihän Meditating the Dirt lähde edes suoraan asiaan, vaan ottaa enemmän aikaa eikä välttämättä silloinkaan päästä ketään lähelleen. Itse asiassa tämä uudempi kasetti tuntuu olevan reilusti vaikeampi, psykedeelisempi ja enemmän myös “out of focus”. Jos ensimmäisellä kasetilla oli enemmänkin rokkimeininkiä, niin tällä sitä reilusti vähemmän vaikka bändin toki tunnistaa samaksi. Nyt ollaan kauempana avaruudessa.

Kokonaisuutena Meditating the Dirt puhuttelee kyllä hyvinkin väkevästi ja väkemmän kuin kymmenen pilvien päällä teetä juovaa kamelia, mutta yksittäisten biisiensä (joita kasetilla on neljä) se ei tunnu ihan edeltäjänsä veroiselta tapaukselta. Se taas johtuu hyvin pitkälti biiseistä, jotka eivät ole missään tapauksessa huonoja, mutta eivät kyllä ihan sitä samaakaan tasoa kuin Slash and Burn Culturessa. Tosin eipä tämä uskoa yhtyeeseen horjuttanut…

Kohokohdat: Driftwood Coffin, Milk

Usko – Kuusi

usko_kuusiOi kuusipuu, oi kuusipuu, ja juures limaiset… jo useamman vuoden ajan oikeasti toimineen lahtelaisen Usko-nimisen sludgeyhtyeen ensimmäinen kasetti on perin julkaisu. Tuo viime loppiaisen tienoilla julkaistu Kuusi-niminen kasetti ei edusta väriloistoa, colapukkeja tai hyvää tahtoa, vaan pikemminkin harmautta ja kuolemaa. Joulunahan itsemurhatilastot nimittäin pompsahtavat ylöspäin…

No, itse kasettiin. Uskohan on tosiaan sludgea soittava nelimiehinen yhtye. Kaksi näistä herroista kurittaa bassoa, ja kitarahan on tyystin jätetty Uskon riveissä rauhaan. Eipä kuusikielinen tunnu tässä tapauksessa kovinkaan tarpeelliseltakaan, vaikka kieltämättä Uskosta syntyy helposti mielleyhtymiä Loiseen. Kappaleiden tempot ovat hitaita, eikä Usko edes yritä lähteä nopeuttamaan musiikkiaan kovinkaan dramaattisesti. Livenä äänitetty kasetti on erittäin raaka, armoton ja tinkimätön ensilaahustus tältä bändiltä, joka on kypsytellytkin materiaaliaan jo tovin.

Kasetilla on olme biisiä, mutta niidenkin kuuntelu on kuin vetäisi kivirekeä asfalttia pitkin. Kuuntelija ei väsy Uskon suoltaman materiaalin laadusta, vaan sen totaalisuudesta. Kasetin päätyttyä tuntuu siltä kuin aurinko olisi mustunut (taas vaihteeksi), mutta ei kuitenkaan sammunut. Odotan Uskon onnistuvan vielä siinä lopullisessa sammuttamisessakin, kun jo nytkin liekki väpättää. Kyllähän tästä syntyy runsaasti limaa, liejua ja pahaa mieltä. Maailmanloppu ei ole ovella ihan vielä. Toivossa on hyvä elää, mutta Uskossa paras, sanoi lapamato.

Kohokohdat: Carradine, Pohjola

Fleshpress – Rebuild / Crumble

Lahden Fleshpress on ollut kyllä sellainen nimi, jonka levyjä tulee poisteltua ahkerasti omaan hyllyyn kun tilaisuuksia sellaiseen tarjoutuu. Syystä tai toisesta Sarvi Levyjen laarissa oli Rebuild / Crumble / No Return – EP-kaksikosta vain ensiksi mainittu, jonka sitten luonnollisesti poistin.

Omistamistani Fleshpress-äänitteistä kesällä 2010 julkaistu Rebuild / Crumble on sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Yhtye ei tosiaankaan käytä liikaa aikaa tämän teoksen parissa, pyöriihän tämä vinyylikin 45 kierroksella minuutissa. Plätty menee lähestulkoon suoraan asiaan eikä anna minkäänsortin armoa. Ja varsinkin Rebuild-puoli on lähestulkoon pelkkää orgasmia alusta loppuun. Siinä herätään mielenterveyden raunioiden ääreltä ja aletaan kokoamaan palapeliä uudestaan. Toisella puolella eli Crumblella sitten rakentaja itse pistää rakennelmansa kappaleiksi, vaikka joutui venymään ja kärsimään aikalailla rakennusvaiheessa. B-puolella vielä nauretaan päälle kun korttitalo luhistuu.

Oikeastaan tämä taitaa olla parhaimpia kuulemiani Fleshpress-levyjä. Tässä on aika hyvin sellainen henkinen romahdus kyllä kuvattu ja puettu säveliksi, että jos ne haluaa säveltää paremmin pitää tehdä sitten todella vakuuttavaa jälkeä. Sisarjulkaisunsa No Return ei ole päätynyt meikäläisen hyllyyn asti, mikä on kyllä harmillista. Ostohetkellä vain Rebuild / Crumble oli saatavilla, mutta tuota kohtaamista odotellaan.

Kohokohdat: Rebuild