Viisikko – IIII

Viisikko. Yhtye on tehnyt itselleen nimeä [sic] jo pitemmän aikaa, mutta silti tuon oululaisbändin nimen assosioi turhan helposti sellaisiin musiikkityyleihin joilla ei ole Viisikon kanssa mitään tekemistä. Lähinnä ramopunkkiin. Itse asiassa jo Viisikon uuden kasetin biisien nimistä (esim. Mari huonona, Elossa tänään; Zombie huomenna jne.) tuo käsitys voisi vain korostua, ellei tässä vaiheessa olisi jo pläkkiselvää Viisikon olevan aivan muunlaisilla asioilla.

Viisikon cd-levy IIIII (2009) ei tehnyt minuun mitään sen kummempaa vaikutusta. Totta puhuen en muista siitä edes paljoa, vaikka viime kuuntelukerrasta ei olekaan pitkää aikaa, mutta tämä on aivan saatanan hyvä äänite. Yhtyeellä on aika ajoin kiire, mutta toisaalta se ehtii rakennella biisejään tarpeeksi pitkään että niistä saa kunnon otteenkin. Turha kiire tuntui vaivaavan Viisikkoa aiemmin, mutta ainakin nyt yhtye sekä hidastelee että kiirehtii biisien sisällä, sen sijaan että ryntäilisi päistikkaa biiseistä toiseen. Tai tuollainen kuva minulle siitä edellisestä äänitteestä tuli. Olisikohan aika tehdä reality check?

No, joka tapauksessa IIII:ssa on charmia. Ei edes juurikaan venkoilua, vaan enemmänkin suoraa turpaanvetoa. Genremääritelmien osalta en suostu kutsumaan tätä miksikään muuksi kuin vain meluksi, jossa ovat sekä pää ja häntä, vaikka ne ehkä ovatkin rumia ja mädäntyneitä. No, jossain hardcoren ja metallin rajoillahan tämä kulkee, en kylläkään tarkalleen osaa sanoa missä siellä. Kasettinahan tämä on varsin sympaattinen levytys, mutta enpä olisi kyllä vinyylijulkaisuakaan pahakseni pistänyt. Tätä kirjoittaessa olen levystä kuitenkin niin fiiliksissä, että olen valmis puhumaan tästä yhtenä vuoden kovimmista levyistä. Huh. Parasta meteliä Oulusta tällä hetkellä!

Kohokohdat: Mari huonona, Elossa tänään; Zombie huomenna, Sekopäinen jätkä, Kyllikin luo

Cicutoxin – Demo 2010

Kikutoksiini on varsin v*ttumainen aine. Kyseistä myrkkyä tavataan mm. myrkkykeisossa, joka on aika laajalle levinnyt ja helposti tavattava, vesistöjen lähellä viihtyvä kasvi. Älkää helvetissä syökö sitä, kun kikutoksiini tappaa kun sitä tarpeeksi vetelee. Sen sijaan jyväskyläläinen Cicutoxin tarjoaa tuota myrkkyä lääkepaketissa ja audiomuotoon kätkettynä, ja sitä voin suositella.

Cicutoxinin tiettävästi ainoa levytys on tämä Demo 2010, jonka verrattain myöhäisen julkaisuajankohdan syystä (kevät 2012) minulla ei ole tietoa. Bändin jäsenetkin esiintyvät vain nimimerkeillä, mutta yhteyksiä tiedetään olevan joihinkin jyväskyläläisiin hardcore-bändeihin. Erikoiseksi Cicutoxinin tekee viulunkäyttö yhtenä instrumenttina, tosin onneksi se tukee biisejä todella hyvin eikä jää pelkäksi irralliseksi koristeeksi.

Jos kikutoksiini aiheuttaa nopean kuoleman, niin Cicutoxin ei sitä tee. Cicutoxin murjoo jossain siellä doomin ja sludgen harmaassa välimaastossa. Enemmän tämä kuitenkin sludgea on kuin traditionaalista doom metallia, ja kaiken kukkuraksi nuo viulut hilaavat Cicutoxinia jopa himpun verran lähemmäksi funeral doomia. Funeraliin ei toki ihan tempo tai kappaleiden pituudet riitä, mutta harras tunnelma ja tosiaankin jousisoittimet tuovat touhuun jopa My Dying Bridea, tosin ilman runollista otetta ja ylenpalttista nyyhkintää. Samankaltaisia bändejä ei ole Suomessa kovinkaan montaa, mutta kenties Sunface menee lähelle. Hyvin vakuuttavaa jyräähän tämä on, mutta biisit ovat keskenään turhankin samankaltaisia. Uskoisin, että tältä bändiltä voisi tulla kovempitasoisempiakin demoja. Vai voiko?

Julkaisijana on Rämekuukkeli, eli eräs Termosen herra.

Kohokohdat: The Tree, Indifference, Golem

Stolen Kidneys / Boar – Split

Haastattelin Stolen Kidneysiä Ajatuksen Valon ensimmäiseen numeroon. Jossakin vaiheessa sen haastattelun tekemisen ja sen julkaisemisen välissä Stolen Kidneys töräytti toisen kasettinsa pihalle, joka sattui olemaan splitti Boarin kanssa. Tässä alkuvuodesta julkaistulla kasetilla on melko psykedeeliset kannet, kuten kuvasta näkee.

Kuuntelin luonnollisesti Stolen Kidneysin puolen ensimmäisenä. Yhtye pääsi yllättämään yllättävän suoraviivaisella ja punkahtavalla meiningillään, vaikka bändi muistuttaa melko pian soittavansa punkkinsa vähän hitaammin ja murjovammin. Sanoisin, että bändi kehittyy yhä ja tämä on iskevämpää materiaalia kuin mitä bändin edellisellä kasetilla oli. Tosin käsittääkseni nämä biisit ovat “ylijäämämateriaalia” siltä aiemmalta kasetilta, tai paremminkin sille sopimatonta tavaraa. Ei The Roadin nopeampi ote olisi sille välttämättä sopinutkaan. Stolen Kidneysiltä on mukana kaksi biisiä; The Road ja Shattered.

Koska olen hannari, kuuntelin sitten toisen puolen myöhemmin. Sillä puolella mesosi Boar, josta en tiennyt yhtään mitään ennen tätä splittiä. Ja melko salakavalasti tuo bändi messuavan jyrinänsä tuo kuuloetäisyydelle. Boarin puoli alkaa jopa aavemaisen rauhallisesti, mutta rakentuu sitten oikeaksi hirviöksi. Stolen Kidneysiin verraten Boar on jopa pelottavan rauhallinen tapaus, ainakin alkuun. Boarin jyrässä on jopa hieman space rockeja ja krautteja piirteitä, tosin vain mausteina. Boar vetäisee vain yhden biisin, jonka nimi on Cormoran.

Kokonaisuutena tästä kasetista voisi sanoa sen verran, että bändit ovat juuri sopivat toistensa splittikavereiksi. Yhtyeillä on keskenään suhteellisen samanlainen soundi, mutta ne erottaa toisistaan ja kummallakin on tunnistettava otteensa. Suosittelen, jos hidastelu maistuu.

Kohokohdat: Stolen Kidneys – The Road, Boar – Cormoran

Mr. Peter Hayden & Seal of Beleth. 19.5.2012 @ Bar Zoom, Hyvinkää

Kun sitä tultiin taannoin Hyvinkäälle Steelfestiä ihmettelemään, sain juuri lauantai-iltapäivän kuluessa tietää Mr. Peter Haydenin soittavan myös sinä iltana Bar Zoomissa. Paikassa, jossa en ollut aiemmin käynyt ja jota ei mainostettu Steelfestin virallisena jatkoklubina. Mutta siellä oli Mr. Peter Hayden, joka oli jollain mystisellä ja jopa kierolla tavalla kiinnostanut jo ennenkin.

Seal of Beleth ei ollut itselleni millään tasolla entuudestaan tuttu nimi. Kaiketi paikallisia. No, joka tapauksessa yhtye sopi kyllä hyvin lämppäämään Mr. Peter Haydenia, soittihan tämäkin bändi hidasta sludgehtavaa jyrää. Tosin ei yhtye ole vielä samalla tasolla kehittynyt kuin Mr. Peter Hayden, vaan pientä kompurointia pystyi havaitsemaan. Keikka alkoi mielestäni hieman jähmeästi, mutta meno parani loppuaan kohden ja sen perusteella Seal of Belethistä kuulisi mieluusti vielä uudestaankin.

Mr. Peter Hayden taas oli jotain täysin tajutonta. Totaalisen mahtavaa. Ihmeellisen ihanaa. Sellaista, joka kesti 45 minuuttia mutta jota olisi mieluusti katsonut ja kuunnellut pitempäänkin. Koukuttavaa kuin tetriksen pelaaminen. Rehellisesti sanottuna Mr. Peter Hayden oli paljon parempi kuin suurin osa Steelfestin tarjonnasta, joka olisi tarjonnut jotain hidasteluakin ohjelmaansa.

Miten vietän loppuelämäni Mr. Peter Haydenin kanssa? Se jääköön nähtäväksi, mutta luulen kyllä olevani paikalla jos Mr. Peter Hayden tulee lähikuppilaan luennoimaan raskaan ja musertavan musiikin vaaroista ja jännitteistä.

Pari lisäkuvaa keikalta.

Fleshpress – Acid Mouth Strangulation

Fleshpress on aina ollut varsin äärimmäinen yhtye, ja on sitä jatkossakin. Yhtyeen debyytti Svart Recordsin kanssa Acid Mouth Strangulation ilmestyi viime vuoden lopulla, jatkaen yhtyeen painostavaa linjaa.

Miten kuvailla Fleshpressiä ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan bändistä? No, lahtelaisnelikon biisit ovat melko pitkiä, painostavia sludge-gospeleita täynnä ahdistusta, epätoivoa, paniikkia, tuskaa. Pahan mielen syövereiden koluamista ja sinne jumittumista. Niistä on tälläkin Fleshpressin albumilla nytkin kysymys. Ehkä Acid Mouth Strangulation on siinä mielessä tuttu ja turvallinen levy, että se käyttää niitä samoja jippoja mitä se on käyttänyt aiemminkin eikä turhaan lähde sekoittamaan pakkaansa uuden kokeilulla. Albumilla on kolme biisiä, mutta kestoa yhden älpeellisen verran.

Acid Mouth Strangulation on kuitenkin joitakin aiempia Fleshpress-äänitteitä helpommin lähestyttävä, vähemmän sadistinen ja lyhyempi. Se ei siltikään tarkoita, että levy olisi helposti lähestyttävä, pehmeä ja yksinkertainen. Tosin melkein mikä tahansa kuulostaa kevyemmältä umpipainostavan Pillarsin jälkeen, eikä ilmeisesti Fleshpresskään yrittänyt tehdä samaa järkälettä uudestaan, vaikka albumien välillä kuluikin aikaa sellaiset neljä vuotta. Mutta oliko tämä se albumi, jota olisi kannattanut odottaa nelisen vuotta? Enpä tiedä, sillä pääsin itse Fleshpressin kyytiin vasta pari vuotta sitten, kun Pillarsista oli kulunut jo tovi aikaa.

Kohokohdat: Glass Trails, Oblivion Persistent

Throat – Licked Inch Fur

Toiset bändit vaan ovat iljettävämpiä kuin toiset. Throat on nimenomaan sitä kastia, joka yököttää. Jo yhtyeen nimi on melko luotaantyöntävä, ja itse levytysten nimet ovat pääasiassa melko vastenmielisiä, joskus myös kannet. Throatin Licked Inch Fur (2011) on lähes jokaisella mahdollisella tavalla hyvin ruma ja raaka levytys, joka ei selitys edes Throatin turkulaisuudella.

Licked Inch Fur on siis Throatin ensimmäinen levytys kahdessatoista tuumassa. Siihen mahtuu neljä kappaletta todella likaista sludgen ja noise rockin sekasikiötä. Licked Inch Fur ei ole kuitenkaan varsinainen albumi, vaan kahdelletoista tuumalle isketty EP. Tokihan kyseessä oleva levytys on Throatin levyistä niitä pisimpiä. Ja oikeastaan kiinnostavimpia, kun bändin sangen ruma ja väkivaltainen ilmaisu tuntui Licked Inch Furilla viimeistään saavuttaneen niitä kierroksia, joita Throat oli jo aiemmilla levytyksillään vasta saavuttamassa. Palaset loksahtavat kohdalleen kuin sukka jalkaan.

Throatilla on jokin ihmeellinen kyky tehdä musiikistaan niin rumaa ja pysäyttävää, ettei toljottomista vaan voi keskeyttää. Licked Inch Fur on kuin sirkusfriikki, josta ei voi kääntää katsettaan pois. Tai oikeastaan korviaan. Tämä on sellainen levytys joka iskeytyy jokaiseen kuulijaan, mutta kuulijan omista mieltymyksistä riippuen hän joko inhoaa sitä tai inhoaa ja rakastaa sitä. Itse ainakin tiedän olevani hyvinkin innoissani tästä sukkalinkomusiikista. Ja onhan tämä nyt Throatin levyistä sieltä parhaimmasta päästä. Eikä tästä maasta muutenkaan taida tämänkaltaista audiosukkamehua tulla.

Licked Inch Fur on julkaistu jo viime vuoden kesällä. Olen siis vähän myöhässä tämän arvion kanssa, ja toivon mukaan levyn 500 kappaleen painos on jo mennyt. Ainakin niin olisi oikein ja vähintään kohtuullista. Ja kohtuullista olisi myöskin, jos tänään pesisitte ihan omat sukkanne. Hyvää äitienpäivää!

Kohokohdat: Wake Down, Piggie

Kodiak – S/T

Karhuveljeni Kodiak julkaisi albumin vuonna 2009. Nimettömän. Sen lisäksi Saksan Gelsenkirchenissä (eli Tom Angelripperin kotikylässä!) majaansa virallisesti pitänyt Kodiak julkaisi toisenkin albumin, joitakin splittejä, EP:n ja esiintyipä vielä parilla kokoelmalevyllä.

Minulle voi olla helppoa myydä levyä, koska Kodiak lähti kotiini vain sen myyneen tahon suosituksesta, että kyseisellä levyllä pörisisi hyvä pörinä. Yhteinen matkani Kodiakin kanssa alkoi tuolloin, ja jatkuu edelleen.

Mainittakoon tässä välissä, että Kodiak on myös yhdysvaltalainen kaupunki, joka sijaitsee Alaskan rannikolla sijaitsevalla saarella. Ihan kuin Alaska ei itsessään olisi jo syrjässä, niin Kodiak se syrjässä vasta onkin. Nämä bändi-Kodiakin kappaleet voisivat aivan hyvin kuvastaa tuota jäälauttojen keskellä olevan saaren elämää; kylmää, raskasta ja pitkäveteistä. Sillä erotuksella, että Kodiak ei ole albumina kovinkaan pitkäveteinen vaikka sillä ei suuria käänteitä tapahdukaan.

Kodiak on albumi, jolla ei suuria käänteitä tapahdu. Kolmikko murjoo kylmäkiskoisesti raskasta ja hidasta musiikkiaan, jota voidaan kutsua sekä drone doomiksi että atmosfääriseksi sludgeksi. Kodiak ei ole tiukasti lokeroituna kumpaakaan noista genreistä, mutta samalla se on kuitenkin niistä kumpaakin. Kodiak pyörii sen verta tasaisesti, ettei siitä voida millään nostella mitään tiettyjä, yksittäisiä hetkiä muiden yläpuolelle. Albumi on hyvin tasainen, ja se pitääkin kuunnella kertaheitolla alusta loppuun. Kun sen kanssa viettää yksinään iltaa, huomaa sen olevan varsin hypnoottinen matkakaveri, mutta myös rauhoittavana taustamusiikkina toimiva. Kuuntelukokemuksena Kodiak on myös sen verta tyhjentävä, ettei sen jälkeen voi illalla enää laittaa mitään muuta soimaan.

Kodiak on julkaistu vain ja ainoastaan vinyylillä. Vinyylin puolet ovat A ja B, eli Beginning ja End. Kummallakin puolella on vain yhdet biisit, joten tuosta voidaan päätellä jo biisien nimetkin. Veikkaan että Kodiak olisi aivan hyvin voinut pusertaa koko albuminsa jopa yhdelle kappaleelle, ellei vinyyli rajoittaisi touhua kummasti.

Kohokohdat: Tämän levyn kohdalla sellaisia ei voida nostaa esille.

Mastodon – The Hunter

Kokeilinpa joskus Mastodonia. Ei lähtenyt. Johtui varmasti levystä, joka oli Blood Mountain (2006). Sitten myöhemmin kokeilin Crack the Skyeta (2009). Se oli parempi, muttei mikään kummoinen sekään. Taas kokeilin, kun The Hunter (2011) ilmestyi. Lähti vähän paremmin.

Yhtyeen viides studioalbumi The Hunter ilmestyi viime syksynä, toki melko suuren rummutuksen saattelemana. Enpä itse ollut asiasta kovin innoissani, kun en ole koskaan ollut Mastodonin fani. Edellinen, yleisesti ottaen kehuttu ja bändin parhaimmistoon nostettu Crack the Skyekin oli vähän sellainen levy, ettei se oikein koskaan lähtenyt. The Hunter sen sijaan kuulosti paremmalta, kuin mitä osasin edes odottaa. Tosin The Hunter kuulostaa edelleen Mastodonilta.

Kuuntelen Mastodonia niin satunnaisesti, etten uskalla tituleerata itseäni edes bändin sunnuntaikuuntelijaksi. Silti olen huomaavinani melkoista muutosta yhtyeen aiempiin levyihin verrattuna, mikä tässä tapauksessa tarkoittanee melodisuuden lisääntymistä. Taustalla on varmaan albumin vapautuminen konsepteista, kun Mastodonin albumit ovat yleensä keskittyneet tiettyjen teemojen ympärille. Mastodon kuulostaakin ennen kaikkea vapautuneemmalta yhtyeeltä, ja bändin omien sanojen mukaan levyä oli “hauska tehdä”, mutta levylle on säilytetty Mastodonin progressiivinen ja huuruinen ote. Tosin Mastodonilla on myös sludgen tekeminen hanskassa, mutten itse ainakaan tajunnut että sludgea voidaan tehdä näinkin tarttuvasti ja “yksinkertaisesti”, vaikkei Mastodon edelleenkään ole pakan helpoimpia bändejä vaikka melko suosittu tätä nykyä onkin. Mastodonin soundi on edelleen melko massiivinen ja murjova, vaikka yhtyeen jäsenten musiikillinen osaaminen ei missään vaiheessa jää epäselväksi. Tosin Brent Hindsin laulu tökkii hieman vieläkin, mutta sitä sietää nyt paremmin kuin joskus aiemmin.

The Hunter oli kaiken kaikkiaan ihan positiivinen ylläri, vaikka uskon monen bändin vanhan fanin pettyneen. Nyt toimii ainakin minulle, mutta toimiiko vielä seuraavalla levyllä?

Kohokohdat: Curl Of The Burl, Stargasm, All The Heavy Lifting, Dry Bone Valley, The Sparrow

Unkind – Harhakuvat

Kun Unkind siirtyi levyttämään Relapselle epäonnisen Alerta Antifascista –pyrähdyksen jälkeen, oli bändin fanikanta jokseenkin ihmeissään (mikäli voin nyt yleistää itseni edustamaan koko fanikuntaa). Ensinnäkin Relapse on melko suuri ja asemansa vakiinnuttanut levy-yhtiö, ja itse Unkindin fanina olin onnellinen bändin saadessa paremmat edellytykset saada musiikkiaan laajemmalle kuultavaksi. Samalla toki heräsi epäilykset itsensä myymisestä, tosin tuo pelko nyt oli täysin turha, onhan Relapse kuitenkin keskittynyt edelleen melko marginaaliseen tavaraan. Siltikin jäin jännäämään, mitä tuleman pitää.

Ensimmäinen Relapsen kautta julkaistu Unkind-albumi on siis Harhakuvat. Harhakuvat jatkaa edeltäjänsä, sinänsä hienon Yhteiskunnan pikkuvikoja –levyn jalanjäljissä. Harhakuvat on sille jokseenkin looginen jatke, vaikkakin nyt industriaali- ja ambienttiraidat ovat ehkä hieman vähentyneet. Unkind ei siltikään ole tehnyt minkäänlaista paluuta Hangen syliin –albumin (2007) suoraviivaisempaan mättöön saati alkuaikojensa tusinacrustiin. Hurina on pikemminkin siirtynyt erillisiltä ja pitkiltä välisoitoilta osaksi itse biisejä, taustalle kummittelemaan. Paranoidia atmosfääriä siis löytyy. Sludgea taas on kerrosteltu päälle, ja melko hidas Johtajat ja uhrit –kappale kellottaa jo yli seitsemän minuuttia. Koko Unkindista on tullut tavanomaista crust-bändiä metallisempi, mikä voi eittämättä auttaa sitä lyömään itseään läpi metalliympyröissäkin. Yhtyeellähän olisi tulevassa Tuska Open Airissa keikkakin.

Harhakuvat vaatii kylläkin tavanomaista Unkind –albumia enemmän kuuntelua avautuakseen. Olin ehtinyt kuunnella levyn ainakin neljä kertaa, ennen kuin kappale Laumasielut alkoi todenteolla potkia. Itse asiassa ongelma ei ole ainoastaan yksittäisten biisien kohdalla, vaan pikemminkin koko Harhakuvat kuulosti albumina alkuun todella epämääräiseltä kun sen kuuntelin ensimmäisen kerran streamattuna. Ehkä jopa hieman valjulta. Siltä puuttuvat Kantajan kaltaiset murhabiisit, mutta toisaalta Harhakuvat on Yhteiskunnan pikkuvikoja tasaisempi. Se ei heittele, mutta ei tarjoa toisaalta uusia ahaa-elämyksiäkään. Tosin sillä, että olen kuunnellut jo aiempia Unkind-levyjä eräs tietty ruumiinosa kovana, saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Kohokohdat: Harhakuvat, Laumasielut, Johtajat ja uhrit