Dead in the Water – In the End of Hope

Hämäläisistä on varmasti sanottu yhtä jos toista. Yleisin meihin hämäläisiin* mielletty stereotypia on se perinteisin “hämäläiset ovat hitaita”-yleistys. Dead in the Waterin tyypit ovat siinä suhteessa umpihämäläisiä, etteivät nämä ole tosiaankaan kiirettä pitäneet kakkosalbuminsa julkaisun kanssa. Tai oikeammin ilmaistuna matkan varrella on ollut muitakin hidasteita, joista käsittääkseni vain jotkut ovat olleet hämäläisten syytä; kyselin viime vuoden Puntalassa vokalisti Lökältä projektin etenemisestä, ja silloin – ellen täysin nyt väärin muista ja erehdy – odoteltiin koelevyjä. Oikeat levyt saatiin myytiin tosin vasta seuraavan toukokuun aikana, jolloin olin kärppänä ostamassa levyä Levykellarista sen ilmestyessä (eli puoli viikkoa siitä, kun se oikeasti ilmestyi).

Tämän arviointi on tavanomaista Lammaslevyä hankalampi tapaus. Sitä sanoo jo etukäteen itselleen, että nämä biisit ovat helvetin hyviä koska bändin edellisiä levyjä ja keikkoja on fiilistelty suurella tunteella. Sitten alan epäillä, olenko minä mikään kirjoittamaan levystä yhtään mitään rakentavaa, kun olen jo ennakkoon päättänyt sen olevan suunnilleen parasta ikinä. Sitten muistan, että taisin jopa perustaa Pandaluolan kirjoittaakseni niistä bändeistä, joista halusin kirjoittaa. Dead in the Water on yksi niistä, ja onhan bändi koko sivun kolmannen postauksen (ja ensimmäisen keikkaraportin) kohteena. On siis selvää, että minulla on lähes velvollisuus kirjoittaa In the End of Hopesta. Kuolleet kelluvat taas vedessä.

Kun levyn ensimmäistä kertaa pyöräyttää, on ilmeistä ettei Dead in the Water ole tehnyt kovinkaan suuria muutoksia soundiinsa, mitä nyt biisien pituudet ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Kappaleiden kokonaisminuuttimäärät ovat kymmenen minuutin hujakoilla. Paitsi nimikappaleen, se on kolmetoistaminuuttinen. Käytännössä tämä tarkoittaa tempon putoamista entistä hitaammaksi ja samalla kokonaispaketin musertavammaksi muuttumista. Tällä surun ja ahdistuksen määrällä jyrää kivitalonkin, ja siinä ei auta jeesukset, viinapotut tai asuntolainatkaan. Jotain pienehköjä uudistuksiakin Dead in the Water on soundiinsa ajanut, kun levyllä on myös hieman (suomenkielistä) naislaulua sekä selloja.

Meno on aikalailla tasaisen tappavaa, joten tuntuu hieman absurdilta alkaa poimimaan siitä yksittäisiä kohokohtia, kun kappaleitakin on vain neljä. Ehkä yleisesti ottaen levyn alku ja loppu kuulostavat omiin korviini parhaimmilta noin kappaleina, vaikka niitäkin on hankala nostaa selkeästi kahta muuta biisiä ylemmälle alustalle. Ei In the End of Hope ihan parasta ikinä ole, mutta toki hemmetin hieno levy, jälleen kerran. Siitä en sitten tiedä, onko tämä järkäle parempi kuin Echoes… in the Ruins (2007). Sen näyttänee aika.

Kohokohdat: Until You Wake Alone, Shadows in the Night Sky
*En ole porilainen, vaikka Porissa olenkin kohta kaksi vuotta asunut!

Acid Elephant – Guerrilla Drive Valley

Ajattelin näin arvion alkuun nimetä Acid Elephantin Länsi-rannikon Neurosikseksi, mutta sitten muistin Calliston olemassaolon. Hyvin samoissa sfääreissä pyörii happonorsukin, eli bändin laahaavasta, hitaasta ja raskaasta musiikista tulee ennemmin mieleen kalifornialainen aavikko (yöaikaan) kuin suomalainen havumetsä. Niin, ja Acid Elephantin debyyttialbumi Guerrilla Drive Valleyn kannesta tulee kovasti mieleen Neurosis.

Heittoni “kuolevasta ja ylipainoisesta mammutista” on näemmä päätynyt Acid Elephantin MySpace-sivuillekin. Sanon kommenttia edelleen kurantiksi, sillä keksisin sen todennäköisesti uudestaan näin levyä arvioidessani. Mutta jos pitäisi keksiä lisää näppäriä kuvauksia Acid Elephantin musiikille, olisi se jotain tämänsuuntaista; Acid Elephant on kuin liian tujulle happotripille ujuttautunut liskokuningas, joka on hikoillut kruununsa pois ja alentunut alamaiseksi. Ei naurata yhtään, kun niillä samalla tasolla oleville liskoilla onkin myrkkyhampaat ja niiden puraisun seurauksesta päätyy vieläkin pahemmalle tripille. Musiikista löytyy sen Neurosiksen lisäksi myös Melvinsiä, Kyussia ja Mastodonia.

Tuotantopuoli on jätetty melko raakilemaiseksi. Soundipuoli on kieltämättä ohut ja tukevampi tuotanto olisi tehnyt gutaa näille raskaille kappaleille, mutta Guerrilla Drive Valley on raakilemainen myös muutenkin. Plätty on nimittäin äänitetty päivässä (!), jolloin sitä ei ehditty loppuun asti studiossa viilata. Bändin edustajan itsensä mukaan levylle onkin tallentunut soittovirheitä, mutta ne saivat ihan ollakin siellä. Rehellistä meininkiä. Ainoastaan kitaristilaulajan vokaalipuoli hieman ontuu. Se on edelleen hieman turhan ponnetonta ja heikohkoa,* tarvitseehan tämänkaltainen musiikki vahvan tulkitsijan. Kitaristin hommassa tyyppi on kyllä mies paikallaan. Bassottelija Väliverho (salanimi!) taas rakastaa keikoillakin bassoaan, ja tämän pompotteleva ja kurnutteleva basso mörisee myös levylläkin lämpimästi. Sykkivästi, ellen sanoisi, vaikka silloin tällöin tulee fiilis että jätkät soittavat eri biisiä.

Nuorehkolla bändillä ja ensimmäisellä albumilla on osoitettavissa useampiakin mokia, mutta Guerrilla Drive Valleyn tempaavaa groovea ei voi olla vastustelematta kun Truckfighting/Knives of Gonorrhea matelee toiselle kymmenelle minuutilleen. Hyvin livemäiseltä ja jammaavalta kuulostava levy näyttää, että Acid Elephant voi esiintyäkin stoner/sludge/mikälie-genren ystävien silmissä jos ei nyt ihan uutena kestosuosikkina, niin ainakin uutena ja mielenkiintoisena tuttavuutena. Kunhan se vain saisi vielä soundipuolensa kuntoon.

Kohokohdat: Sway (In My Sleep), V8, Truckfighting/Knives of Gonorrhea
*Molemmat näkemäni Acid Elephant-keikat on soitettu tämän levyn äänittämisen (11.9.!) jälkeen.

Kylesa – Spiral Shadow

Kun bändi tekee niinkin ällikällä lyövän levyn kuin yhdysvaltalainen Kylesa Static Tensionsin, on sen seuraajaa kohden odotukset luonnollisesti korkealla. Spiral Shadow sai olla se seuraaja, ja oli vielä niinkin epäkiitollisen tehtävän edessä kuin todistaa arvonsa vain vuosi edeltäjänsä julkaisun jälkeen.

Ensimmäisillä kuunteluilla huomaa Kylesan olevan jokseenkin entisellään. Laura Pleasantsin ääni on edelleen kaikkea muuta kuin miellyttävä sanan perinteisessä merkityksessä, ja kahdet rummut koostavat edelleen Kylesen rytmiryhmän rungon. Rumpaleiden työskentely on toisiaan tukevaa sen sijaan, että nämä yrittäisivät soittaa toisiaan suohon. Kaikkein intensiivisimmissä nostatuksissa kuulija tuntee päässään murskaavaa painetta, niin tehokasta on tämä soitanta.

Mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä enemmän huomaa sen poikkeavan Static Tensionsista. Yhtye teki joitakin pienehköjä muutoksia soundiinsa, muttei mitään äärimmäisen dramaattista. Kylesa ei ensinkään ole edelleenkään maailman helpoimmin lähestyttävä bändi, mutta toisaalta Spiral Shadow on edeltäjäänsä helpompi levy lähestyä. Psykedelia ei ole väistynyt kokonaan, mutta pilvien seasta pilkahtelee popahtavuudenkin valo. Kylesa ei tunnu enää niin raskaalta kuin mitä se voisi olla, vaikka ei Kylesa ihan vielä mikään Torche ole. Ihan kuin Spiral Shadow olisi rauhoittavia napsinut Static Tensions. Albumi etenee jotenkin värittömämmin ja huomaamattomammin kuin edeltäjänsä. Se ei ota samalla tavalla kuristusotteeseen ja paiskaa sitten lattialle. Voisin siis sanoa Spiral Shadowia lieväksi pettymykseksi.

Spiral Shadowilta puuttuvat ne elementit, jotka mielestäni tekivät Static Tensionsista niin hienon levyn. Varsinaiset hittibiisit taitavat puuttua, jolloin levy tavallaan vain “tulee ja menee”. Ehkäpä Spiral Shadowsia kiirehdittiin ja se tuli aivan liian nopeasti Static Tensionsin jälkeen. Suosion kasvu sai bändin jäsenet varmaan yhtä sekaisin kuin Kylesan musiikki saa kuulijansa, jolloin saattoi lievä identiteettikriisi iskeä.

Kenelle: Psykedeelisen sludgen kieputukseensa haluaville.
Miksi: Eihän tämä tosiaan huono levy ole, mutta Static Tensions oli parempi.
Kohokohdat: Drop Out, Crowded Road, Distance Closing In

Paganus – S/T

Innostuin haminalaisesta Paganusista vuoden 2006 aikana. Sain kuultavakseni bändin Live at Valorock 16.9.2005-demon, mutta sen jälkeen en bändin uraa seurannut. Täten bändin vuonna 2007 julkaistu promo jäi kuulematta, samoin vuonna 2008 julkaistu debyyttialbumi. Tiedostin kuitenkin molempien julkaisun, mutta jäipähän vain väliin, ainakin siihen asti kunnes sain tuon israelilaisen TotalRust Musicin julkaiseman albumin halvalla.

Herkimmät sielut pelästyvät jo levyn tummasta kannesta. Mikäli kantti kestää niin sitten voi vilkaista takakantta: listattuna on vain neljä biisiä. Rohkeimmat voivat oikein laittaa levyn soittimeensa ja havaita levyllä olevan kestoa lähes 50 minuuttia. Sitten voi jo painaa play-nappulaa…

Jepjep, eli synkissä tunnelmissa mennään, aivan kuten kannestakin pystyi jo päättelemään. Muistini on ilmeisesti pettänyt minut, koska olin mieltänyt Paganusin vähemmän raskaaksi bändiksi kuin mitä se debyyttialbumillaan on. Doom metallia muistin bändin kyllä soittaneen, mutta en muista sen olleen ihan funeral doomia, pienellä sludge-ripauksella. No, kuoppajaistunnelmissa tässä hieman mennään, tosin tietty hautajaistunnelma jää saavuttamatta kun hautajaisurkuja ei kuulla. Ihan kuin itse toimitus olisi jo mennyt ja nyt peilattaisiin arkun sisällön tunnelmia. Meno on hidasta (pari kertaa tosin räjähtää), raskasta ja sen verran synkkää että siinä ei ole mitään kaunista kuten vaikka Shape of Despairin musiikissa. Paganusin musiikki on äärettömän raskasta mutta samalla väkivaltaista, kuten biisien nimistä (Skullsplitter, Bloodsoaked Boots, Stab) voi päätellä eikä vokaalivastaava Markus Lanki jätä kuulijaa kylmäksi ultraraa’alla kärinällään. Tai sitten jättää, kun huomioi levyn aihepiirin.

Resepti on kiintoista, mutta valitettavasti levyllä ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Ei siinä paljoa tarvitsekaan tapahtua, mutta hyvin monella doom metal-bändillä (oli funeralia tai ei) on kyky tehdä musiikistaan mielenkiintoista jo hypnoottisuudella. Paganusilta tuo kyky puuttuu, joten se joutuu pelailemaan vain ahdistavan tunnelmansa kanssa. Enpä minä hirveitä säväreitä tästä levystä saanut, mutta toisaalta en ole kertaakaan kuunnellut sitä yksin hämärässä huoneessa, missä se voisi toimia paremmin. Kovin usein en levyä tule kuitenkaan soittavan, sen verran äärimmäistä musiikkia tässä kuitenkin soitetaan että se ei ihan joka tilanteeseen sovi.

Kenelle: Hautaustoimiston kesäapulaisille.
Miksi: Ei luulisi enää hymyilyttävän Paganusin jälkeen.
Kohokohdat: Skullsplitter, Bloodsoaked Boots

Kylesa – Static Tensions

Yhdysvaltain Georgian osavaltion Savannahista tuleva Kylesa julkaisi keväällä 2009 neljännen täyspitkänsä. Static Tensions nostatti bändiä tunnetummaksi metalli-immeisten keskuudessa, sillä Kylesa kierteli myöskin uuden levyn julkaisseen Mastodonin kanssa näihin aikoihin ympäri Amerikan maata. Static Tensions oli monelle ensikosketus tähän bändiin, kuten myös minulle. Mutta koska en ole Mastodonin fani niin sain kuulla tästä bändistä niinkin ihmeellisistä paikoista kuin punk-ympyröistä…

Heti ensimmäiseksi voisin valaista mistä tässä bändissä on kyse. Kylesa soittaa psykedeelistä sludge metallia kuten kannestakin voi jo päätellä. Elementtejä löytyy siis hardcoresta ja doom metallista, mutta enimmäkseen sieltä doomista. Astetta mielenkiintoisammaksi Kylesasta tekee sen rytmiryhmä, sillä bändillä on kaksi rumpalia joiden takia lavoilla on ollut tiivis tunnelma.

Osasta vokaaleista vastaa Laura Pleasants, myös kitaristi, joka ei kovin naiselliselta sanan perinteisen merkityksessä kuulosta, mutta toisaalta hän ei kuulosta mieheltäkään. Laura karjuu sellaisella raivolla että moni karpaasi jäisi tappelussa auttamatta kakkoseksi. Toinen vokalisti Phillip Cope – kitaristi myös hänkin – on ääneltään samanlainen kuin Laurakin. Välillä näitä kahta vokalistia ei vaan meinaa erottaa toisistaan. Toinen Kylesan tunnistettava piirre ovat rummut, joita on bändissä kaksikin settiä, kuten jo mainitsin. Moni näennäisesti raskaamman musiikin nimeen vannova bändi voisi käyttää kaksia rumpuja intensiteettinsä tuplaamiseen, mutta Kylesan kohdalla voidaan puhua enemmänkin jämäkkyydestä. Rumpalit soittavat tarkasti yhteen eivätkä rummuttelut mene milloinkaan kakofoniseksi rymistelyksi.

Static Tensions on kuulemma Kylesan paras levy. Siitä en tiedä, mutta sen tiedän että tälle levylle on laitettu joitakin hienoja esityksiä, kuten Unknown Awareness sekä Only One. Muuten levy etenee tasaisesti, mutta lienee sanomattakin selvää että tämänkaltainen musiikki ei aukea ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Kuulija voi siis varautua siihen, että joutuu pyöräyttämään levyn muutaman kerran läpi ennen kuin osaisi sanoa siitä paljoakaan. Rosoisuus ja ajoittainen sekavuus ovat levylle kovin tunnusomaisia piirteitä.

Kannen on väsännyt Baroness-bändin John Dyer Baizley. Koska tämä kansi on sen verran psykedeelinen ja sekava niin ainoa oikea koko sille on LP-koko, pienempää ei voi edes kuvitella. En ole oikein saanut selville mitä kannessa oikeastaan tapahtuu, mutta siinä näkyisi ainakin olevan palavasilmäisiä korppeja ja joku jumalainen nainen käyttämässä hammaslankaa. Tämän kannen ihmettelyyn on käytetty tovi jos toinenkin.

Deathbed – Birds of a Coming Storm

Deathbed on jäänyt tässä taloudessa jostain syystä hieman vähemmälle, joten olipa jo aikakin korjata asia uuden Birds of a Coming Storm –levyn hankinnalla, vinyylimuodossa tietenkin. Ulkoisesti Birds of a Coming Storm on jylhä teos jo komeiden kansiensa (niistä myöhemmin!) puolesta, mutta myös sisältönsä puolesta tämä on perin kunnianhimoinen järkäle.

Kyllähän tätä levyä kuunnellessa voi löytää pieniä viittauksia Tragedyyn. Mistään rokkikopiosta ei kuitenkaan ole kysymys, onhan tässä sen verran paljon jo sitä omaa näkemystä mukana… ja Neurosista. Maailmanloppua manaillaan oikein urakalla ja apokalyptiset mutanttilokit tulevat kaivamaan kuulijalta silmät päästä, sen verran tummanpuhuvasta paskasta nyt puhutaan! Mitään yksittäisiä biisejä on tästä tasaisen vahvasta kokonaisuudesta hankalaa nostaa esille, sillä tämän varpusparven yksilöt eivät pärjää yksinään, mutta joukossa niiden tuhovoimaa ei estä edes Mao Zedongin suuri harppaus! Tai nostetaan nyt sitten Salvation Denied.

Kuulija voi löytää itsensä keskellä eteeristä fiilistelyä, vähän samanlaisesta tilanteesta kuin Linnut –leffan lopusta. Mutta sitten tirpat päättävätkin hyökätä kimppuun, ihan yhtäkkiä. Metallisen kylmä hardcore pureutuu luihin ja ytimiin. Kylmien soundiensa puolesta tätä voisi luulla paremminkin jo Cult of Luna tai Isis –tyyliseksi sludgeksi. Nopeaa kaahailua albumilla on yllättävän vähän, tempo on pääasiassa keskinopea vaikka taipuukin välillä suoranaiseen salamoivaan blastiin. Mutta itselleni nuo hieman hitaammat kohdat tehosivat niitä nopeampia paremmin. Veritas kun on kuulematta, niin en tiedä onko tämä siihen nähden notkahdus vaiko parannus. Julkaisuajankohtansa puolesta tämä on siis mitä parhainta kesämusiikkia, varsinkin nyt kun ollut noita tappohelteitäkin. Eli ei muuta kuin levy kopioitumaan kasetille (tämän vaiheen voi kiertää, jos on ostanut cd-version) ja uima-allasbileiden taustamusiikiksi jytisemään!

Paketin kruunaavat Ville Angerin tekemät tyylikkäät kannet. Jälki on tylyn mustavalkoista ja minimalistista, mutta ei millintarkkaa, jonka vuoksi jälki on myös elävää. Takakannen spiraali on erityisen onnistunut ratkaisu, joka viestittää tekijänsä tyylitajusta enemmän kuin tämä lause. Levystä ilmestyi myös 50 kappaleen erikoispainoskin kirkkaalla vinyylillä, jättiposterilla ja käsintehdyillä kansilla. Tämän näytön perusteella Deathbedia on “sorsittu” tässä taloudessa täysin turhaan, mutta eipä tehdä niin enää!

Aiheeseen liittyvää:
Dead in the Water, Deathbed @ The Zombi, 11.9.2009 @ Suisto, Hämeenlinna

Cult of Luna – Somewhere Along the Highway

Cult of Luna - Somewhere Along the HighwayNyt on kuunneltu levyä, jota on sanottu monesti Uumajan sludge-etanoiden parhaimmaksi. Sain kaveriltani lainaksi tämän ja Salvationin, annoin niille kummallekin runsaasti aikaa kypsytellä rauhassa. Totuuden hetki kuitenkin koitti ja arvioimiselle tuli aika. Kauan kypsyttelyä nämä levyt vaativatkin, eivät ole ihan sellaista tavaraa mikä aukeasi yhtäkkiä.

Cult of Lunan neljäs pitkäsoitto on nauhoitettu kaukana kaupungin hälinästä, keskellä Pohjois-Ruotsin maaseutua sijaitsevassa ladossa, noin viikossa. Levyn äänimaailma on tästä syystä edeltäjäänsä raaempi ja siloittelemattomampi, mutta myös intiimimpi ja maanläheisempi. Aivan kuin Salvationin “korkeuksista” oltaisiin laskeuduttu jonkin verran alaspäin. Somewhere Along the Highwayn keskeisenä teemana on yksinäisyys ja eristäytyminen, mikä myös kuuluu musiikista ja on todella hyvä syy linnoittaa bändi keskelle ei-mitään nauhoittamaan tämä levy. Edeltäjäänsä verrattuna SAtH on piirun verran massiivisempi ja rujompi, muttei yhtään vähemmän tunnelmallisempi. Levyllä on muuten Finland-niminen kappale… Ei sillä, mutta tämä levyhän eristäytymisen tematiikkansa ansiosta mitä parhainta kuultavaa Suomessa.

Pelkkää raakkumista ei vokalistin suusta kuulla, vaan hän hieman laulaa tunnelmallisemminkin. Aivan kuin mies kertoisi uhkaavia tarinoita leirinuotion äärellä. Tunnelma on harras, mutta samalla sen verran uhkaava että kohta erakko-elämän turruttama sielu räjäyttää sisäiset demoninsa ilmoille, jäljen ollessa varmasti rumaa. Tietty maanisuus tunkee myös levyn syvistä ja hypnoottisista urista pois. Musiikki on monisyistä ja polveilevaa, mutta silti yksinkertaisen kaunista. Pituutensa puolesta tämä on Salvationia hieman lyhyempi, mutta siltikin kestää yli tunnin. Aivan kuin sillä olisi jotain väliä…

Visuaalisesti levyn kansitaiteet ovat maanläheisemmät kuin henkiseksi menneen edeltäjänsä. Sisäpuolella on jopa kuva bändin sotkuisesta treenikämpästä. Vai onkohan se lato missä levy on nauhoitettu? Kansien yleisväritys tuo jotenkin mieleen vanhentuneisuuden, sillä tuo vihreä sävy muistuttaa minua mummolani tapeteista. Sisustajien mielestä siis jopa karmea tai retro-henkinen väritys, muttei sentään yhtä kammottava kuin edellisen kämppäni tapetit. Löysin tähän levyyn runsaasti tarttumapintaa ja intiimiyttä, koin olevani transsissa levyä kuunnellessani kuulokkeet korvilla, muusta maailmasta välittämättä.

Aiheeseen liittyvää:
Salvation
Eternal Kingdom