Social Distortion – White Light White Heat White Trash

social_whiteSocial Distortion kasvoi nykyiseen asemaansa siinä 90-luvulla. Yhtye oli ollut toiminnassa jo 80-luvun alusta lähtien, mutta haki itseään ja soundiaan jotakuinkin yhtä pitkään kuin Mike Ness itseään. Vuoden 1996 albumilla White Light White Heat White Trash tuo etsintä tuntui olevan ohi.

White Light White Heat White Trash on yhtyeen viides studioalbumi, mutta se on periaatteessa sellainen mitä se oli ollut tekemässä koko uransa aikana. Levy oli Social D:lle tyypillisen soundin huipentuma, kliimaksi, joka oli kasvanut varsinkin 90-luvulla täysin omiin suuntiinsa. White Light White Heat White Trashilla olivat kaikki elementit kohdillaan ja yhtyeen tulkinta punk rockista huokuu kaihomielisyyttä, perinteistä rockia ja kantria tavalla, mihin oikeastaan vain Social Distortion on pyrkinyt samalla tavalla. Ja toki “elettyä elämää”. Ehkä Nessin “olosuhteiden uhri”-imago ei ole koskaan puhutellut meikäläistä, mutta tällä levyllä ainakin kiehuu ehta sydänveri, mikä on saanut ainakin levyn sävellykset hyvin korkeatasoisiksi.

Biiseissä on meno ja tunnelma kohdallaan, ja onhan näistä vedoista aika monikin melko kuolematon… vaikka on tälläkin levyllä muutama biisi jotka eivät niinkään puhuttele.  Lopussa oleva The Rolling Stones-coveri tosin sopii bändille hyvin kuin kyyneltatuointi Mike Nessin silmäkulmaan, ja summaa aika montakin levyllä olevaa seikkaa.

Jos jotain definitiivistä Social D-levyä etsii, niin eiköhän se ole tämä, vaikka itse kallistun ehkä enempi bändin nimettömäksi jätetyn kolmoslevyn (1990) kantille.

Kohokohdat: Dear Lover, I Was Wrong, Down Here (With the Rest of Us)

Social Distortion – S/T

Social Distortion on hieno yhtye, se on vissi. Pidän yhtyeen kolmea ensimmäistä levyinä jos ei ihan järkähtämättöminä merkkiteoksina niin ainakin todella kovina levyinä. Mommy’s Little Monster (1983) on todella kova kiekko, vaikka se ei periaatteessa olekaan Social D:ta kaikkein edustavimmillaan. Prison Bound (1988) osoitti jo bändin uudistumishalun, mutta toteutus jäi hieman puolitiehen. Voisi sanoa Mike Nessin ja kumppaneiden vihdoin löytäneen oman ilmaisutapansa bändin kolmannella levyllä.

Social D oli jalostanut tyylinsä vuoteen 1990 mennessä, jolloin se julkaisi nimettömäksi jääneen kolmosalbuminsa. Tukenaan torttutukilla oli suuri Epic-levy-yhtiö, mikä oli melkoinen harppaus edellisen levyn julkaisseeseen, melko tuntemattomaan Restless Recordsiin. Bändi soitti edelleen punk-pohjaista rockia, mikä alkoi tosin olemaan jo todella kaukana bändin omistakin juurista. Blues- ja kantrivaikutteet alkoivat puskea yhä enemmän esille, ja Social Distortion onkin kenties paras mahdollinen esimerkki noiden tyylien fuusioitumisesta. Nelikko soittaa tiukasti yhteen, selkeästi tietäen mitä on juuri kulloinkin tekemässä. Oikeastaan ainoa miinusseikka taitaa olla lievä toistaminen, sillä esimerkiksi rumpukomppi pysyy lähes samanlaisena koko albumin keston ajan ja kitarasoundikin olisi voinut olla rouheampi. Biisien välillä on tosin ihan riittävästi vaihtelua, joten yksikään kappale ei kuulosta samanlaiselta muiden kanssa.

Kiekon aloituskolmikko on vahva. So Far Away, Let it Be Me ja Story of My Life ovat kaikki parhaimpia biisejä, mitä Orange Countystä on koskaan kajahtanut. Myös Social D:n tulkinta idolinsa Johnny Cashin alunperin esittämästä Ring of Fire kertonee jo jotain. Kappaleessa on selvästi nostettu hattua alkuperäiselle, otettu siitä vaikutteita koko levyllä mutta annettu myös omaa kosketusta kappaleelle, jolloin se on saanut nykyisen muotonsa.  Joitakin albumin kappaleita tosin vaivaa radioasemien ja Guitar Hero-pelien harrastama puhkisoittaminen, mutta se ei ole bändin itsensä vika. Tai on se sinänsä, että mitäs meni tekemään kyseiset biisit.

Social Distortionista on osittain vastuussa bändin nykyisestä, laajasta suosiosta. Alternative-skenen nousu 90-luvun alussa vei tukkahevibändit komeroon ja marssitti Social D:n luurangon kaikkien nähtäville. Myös albumin nimettömyys on ollut selkeästi tiedostettu asia. Tältä kuulostaa Social Distortion.

Kenelle: Erityisesti niille, jotka tarvitsevat vielä kosketuspintaa Social D:hen.
Miksi: Albumi on oppikirjamääritelmä siitä, mitä Social D ylipäätään on.
Kohokohdat: So Far Away, Let it Be Me, Story of My Life, Ball And Chain, A Place in My Heart

Social Distortion – Hard Times and Nursery Rhymes

Social Distortion on sellainen bändi, joka kerää todella paljon intohimoisia faneja. Niin, ja bändin vaikutusta suomalaiseenkin ns. tangotukkapunkkiin voidaan vain arvuutella. Tämä Orange Countyn mammutiksi noussut, Mike Nessin luotsaaman bändin uutta studiolevyä on odoteltu pitkään ja hartaasti, jolloin siihen kohdistuvat odotuksetkin ovat korkealla. Albumi on nimetty Hard Times and Nursery Rhymesiksi. Arvaan tosin niiden vaikeimpien aikojen jääneen jo taakse, onhan Hard Times and Nursery Rhymes jo toinen levy ilman leukemiaan (vuonna 2000) menehtynyttä Dennis Danellia. Siitä en tosin sitten tiedä, miten paha writer’s block Nessillä on ollut päällä, mutta jokin syy siihenkin varmaan oli että väli Sex, Love and Rock ’n’ Rollin (2004) ja Hard Times and Nursery Rhymesin välillä venähti seitsenvuotiseksi. Niin, ja tokihan rytmiryhmä vaihtui kokonaan. Brent Harding liittyi basistiksi jo vuonna 2005, siinä missä rumpali David Hidalgo Jr. liittyi bändiin vasta viime vuonna.

Hard Times and Nursery Rhymesilla Social D kuulostaa… no, Social D:ltä. Kantrivaikutteet ovat palanneet Social D:n musiikkiin, kun ei ole Nessin isän poika juuri soolohommia levytellyt viime aikoina. Mukana on myös bluesia ja soulia, ja Hard Times and Nursery Rhymes onkin Social D:n juurevimpia levyjä pitkään aikaan, vaikka itse olen aina pitänyt bändin punkimmista levyistä aina enemmän.

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen levy kuulosti todella tylsältä ja valjulta. Ne ennakkomaistiaisina tarjotut biisitkin kuulostivat aika kuppaisilta, mutta jälleen lisäkuuntelu paljasti ne sitä paremmiksi biiseiksi. Ei tällä levyllä ole mitään Reach for the Skyn kaltaista hittiä. Saati The Creepsejä. Muutama uusi Story of My Life kyllä on, tai ainakin kovuudessa jotain sen tasoisia biisejä. Taso ei kuitenkaan ole ihan niin korkea, kuin mitä Social D:ltä voisi odottaa vaikka bändi kuulostaa selkeästi itseltään. Tätäkö muka odotettiin ne seitsemän vuotta? Tuskin. Levy on kyllä ihan mukava, muttei ihan niin hyvä että sen takia olisi kannattanut pidätellä hengitystä edes puolia siitä seitsemästä vuodesta.

Luepa Lazysodin kirjoitelma aiheesta, joka on sopivasti ajoitettu julkaisupäivälle kun Tarvainen arvatenkin odotti levyn julkaisua enemmän kuin joulua, uutta vuotta ja omia syntymäpäiviään yhteensä. Mikko varmaan antaa uusia kommentteja nyt, kun levy on ollut jo pitempään pihalla?

Kenelle: Niille, jotka jo Social D:n tuntevat. Ehkei tällä uusia faneja saada niin paljoa kuin vaikkapa nimettömällä kolmoslevyllä?
Miksi: Onhan tämä nyt sitä, mitä Social D:ltä voi odottaa.
Kohokohdat: Road Zombie, California (Hustle and Flow), Machine Gun Blues

Social Distortion – Sex, Love and Rock ’n’ Roll

Joudun tunnustamaan aika usein erilaisia asioita, varsinkin mitä musiikinkuunteluun tulee. Yksi tunnustamisen arvoinen fakta on se, että hyllystäni löytyvät puhki kuunneltuina Orange Countyn suurimman (?) punk-bändin Social Distornionin kolme ensimmäistä albumia. Yhtyehän julkaisi kaksi studioalbumia 90-luvulla ennen vetäytymistään pois valokeilasta, jonka ajan Mike Ness käytti soolotuotannon tekemiseen ja esittämiseen.

Alkuperäiskitaristi Dennis Danellin kuolema vuonna 2000 toi Social Distortionille sen uran suurimman kriisin, minkä vuoksi koko yhtye oli vaarassa hajota. Korvaava mies löytyi kuitenkin läheltä, sillä Danellin kitararoudari Jonny Wickersham sai samalla elämänsä tilaisuuden. Fanit ehtivät tuskaille neljän vuoden ajan, ennen kuin uuden miehen kanssa äänitetty Sex, Love and Rock ’n’ Roll (2004) ilmestyi. Olisiko bändi enää sama ilman Danellia? Entä miten Nessin soolotuotanto vaikuttaisi bändiin? Miten muuten yhtye olisi muuttunut kahdeksassa (edellinen albumi White Light, White Heat, White Trash oli vuodelta 1996) vuodessa?

En ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini syihin vedoten voi verrata Sex, Love and Rock ’n’ Rollia yhtyeen 90-luvun tuotoksiin. En toisaalta osaa varmaan sanoa mitään, mitä tästä albumista ei olisi jo aiemmin ja paremmin sanottu. Itselleni albumi on kuitenkin tärkeä jo pelkästään sen aloitusbiisin vuoksi, joka on oma Social D-lempikappaleeni. Reach for the Sky on myös ensimmäinen kappale, jonka olen koskaan Social Distortionilta kuullut. Muistan vieläkin, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, vaikka kyseiseen tilanteeseen ei mitään sen kummempaa mystiikkaa kuulukaan. Nessillekin se on henkilökohtainen kappale, sillä tämä laulaa omista raikulipoikavuosistaan aikuisempaan sävyyn.

Neljässä vuodessa äänitetty albumi on yllättävän tasainen kokonaisuus siihen nähden, että se on nauhoitettu epämääräisen ajanjakson kuluessa. Vaikka Social D on ottanut rankasti takkiin, kulkee se edelleen leuka pystyssä. Uhmakkuus ei ole kaikonnut minnekään, vaikka yhtye onkin entistä nöyrempi, tai ainakin niin nöyrä kuin hienon punk-albumin tehnyt bändi vaan voi olla. Danellin kuoleman luulisi latistaneen Social Distortionin, mutta sitä se ei ole tehnyt. Social Distortion kannustaa elämään. Se ei ole tehnyt ensimmäistäkään huonoa biisiä albumille, vaikka aina ei saisikaan näiden biisien takia suoranaista orgasmiakaan. Yhtyeen punkin, rockabillyn, bluesin ja countryn sekoitus toimii edelleen, olihan Social Distortion tuon hybridigenren pioneeri.

Niin, tämähän on se viikko, kun yli 6 vuotta kestänyt odotus tulee päätökseen: Social Distortionin uusi Hard Times and Nursery Rhymes –albumi on julkaistu. Jestas, tämä bändi ei tosiaan kovin usein ole julkaisupuuhissa! Ihan niin iso Social D-fani en ole, että ryntäisin heti pää kolmantena jalkana levykauppaan älpeetä ostamaan. Ehkä sitten, kun vastaan muuten tulee… Tarvainen on tosin arvatenkin kuunnellut levyä jo meikäläisenkin edestä?

Kenelle: Niille, jotka arvostavat melodista ja kantrivaikutteista punk rockia.
Miksi: Reach for the Sky
Kohokohdat: Reach for the Sky, Don’t Take Me for Granted

The Living End – S/T

Tyttöystäväni piipahti taannoin Tukholmassa ja muisti minua tuliaisilla. Sain sen toivotun pullon metsämansikkalikööriä sekä cd-levyn eräästä (en tiedä mistä) paikallisesta levykaupasta, peräti kahden euron hintaan. Yllärilevy oli siis australialaisen The Living Endin bändin mukaan nimetty debyyttilevy. Itselleni tämä bändi oli entuudestaan täysin tuntematon ja niin oli hänellekin. Kun levyä tarkastelee lähemmin, voisi sitä ulkonäkönsä perusteella luulla rockiksi tai punkiksi. Takakannessa näkyy vanhakantaisempia soittimia, kuten kunnon läskibasso. Huomio kiinnittyy myös kitaristin käyttämään villapuseroon. Tässä vaiheessa voisi jo pelästyäkin ja jättää levyn tykkänään soittamatta, mutta ei ollut huono veto laittaa se soittimeen.

Itse musiikki kuulostaa siltä kuin Social Distortionia olisi kuunneltu vähän enemmänkin. Mutta pelkästään Social D ei ole ainoa joka tulee mieleen, sillä vaikutteita kuulee muustakin popahtavasta punkista sekä rockabillystä. Rockabilly ei itselleni juuri uppoa ja pop-punk myös harvemmin  ja ellen täysin erehdy, kuulin myös skata jossakin. The Living End teki sekavista ainesosista omaperäisen sopan, joka ei ole helposti jäljiteltävissä. Mutta ennen kaikkea The Living End osasi ainakin tehdä tarttuvia ja helposti päähän soimaan biisejä ja niitähän levyllä on yhtä paljon kuin kannessa olevia pommeja. Joo, siellä on pommeja, en itse huomannut niitä ensivilkaisulla. Yhteissoitto pelaa ja musisointi on samalla sekä rentoa että tiukkaa.

The Living End iski ilmeisesti kultasuoneen tällä vuonna 1998 julkaistulla levyllä, joka oli vuonna 1994 perustetun bändin debyytti. Sen julkaisi tuore ja siinä vaiheessa tuntematon levy-yhtiö Modular Records. Levyä myytiin Australiassa kuin leipää, mennen listaykköseksi ja oli vaatimattomasti kotimaansa myydyin Australialainen rock-debyytti kautta aikain ja marraskuussa 2007 se oli myynyt jo viisinkertaisesti platinaa. Singlejäkin bändiltä julkaistiin vuoden aikana jopa tähtitieteelliset seitsemän (7) kappaletta! Tämän varjolla onkin käsittämätöntä, että tämä bändi on itseltäni paitsioon. Bändi ei sitten tietääkseni kyennyt samaan menestysreseptiin enää myöhemmin, joten debyytti pysyttelee The Living Endin parhaimpana hetkenä. Poppoohan jatkaa yhä toimintaansa ja käväisi marraskuun alussa Suomessakin käymässä.

Mutta eipä tämä debyytti ole huono levy, varsinkaan hankintahintaansa nähden.