Antichrist – Forbidden World

SONY DSCSehän on vanha viidakon sananlasku, että jokaisella itseään kunnioittavalla thrash metal-bändillä on repertuaarissan biisit nimeltään Tormentor ja Antichrist. Ruotsalainen, vuonna 2005 perustettu porukka meni niin pitkälle että nimesi thrash metal-bändinsä Antichristiksi, julkaisi pari kasettidemoa ja sai High Roller Recordsin kautta ensimmäisen pitkäsoittonsa pihalle vuonna 2011. Sössötin Antichristista Ajatuksen Valon numerossa 2 ja olin siitä ihan tohkeissanu. Tämä tapahtui siis keväältä 2012, jolloin “Forbidden World” oli ollut jo tovin pihalla ja Antichrist oli tulossa Suomeen. Noille keikoille en kyllä päässyt, mikä harmittaa vieläkin, varsinkin kun vasta sen jälkeen sain “Forbidden Worldin” hyllyyni.

En ehkä jaksa seurata thrash metal-skeneä niin paljoa että tuntisin sen läpikotaisesti, mutta minulle ei tule yhtäkään bändiä mieleen joilla olisi samanlainen soundi kuin Antichristilla. Yhtyeen soundi on nimittäin raaka ja rujo, mutta siinä ei ole mitään modernia. Antichrist ei edusta sitä porukkaa joka olisi “päivittänyt” soundinsa 2010-luvulle, vaan on pitänyt sen 80-luvulla. Käsittääkseni tämän levyn äänittämiseen ei ole liikaa nykytekniikkaa käytetty. Pelkät soundithan eivät kesää tee, vaan soitannollisellakin puolella ollaan onnistuttu. Antichristin raastelu perustuu kitaristikaksikon Gabbe Forslund/Filip Runesson tarkkaan työskentelyyn ja veitsenterävään riffittelyyn, samalla kun vokalisti Anton Sunessonin vesikauhuinen rähinä mikrofonin ääressä tuo mieleen sekä Schmierin että Paul Baloffin. Ja biisit… niissä on aika tolkuttomia riffejä!

Eli tässä on periaatteessa kaikki tarvittava, mutta “Forbidden Worldissa” ei ole mitään tarkoitushakuista ja retroa. Eihän Antichrist ole piirtämässä pentagrammia uudestaankaan, mutta yhteen innostuneella ja reippaalla meiningillä on kuitenkin sen verran kova vaikutus ettei tätä osaa millään minään rivilevynä pitää.

Kohokohdat: Dark Sorcery, Torment in Hell, Death Rays, Sign of the Beast

Children of Technology – It’s Time to Face the Doomsday

cot_timeChildren of Technology Italiasta on kyllä järkevimpiä speed metal-bändejä koko pallolla. Piakkoin toisen albuminsa julkaiseva nelikko on ollut toiminnassa jo vuodesta 2007 asti, julkaissut tukun pienlevyjä ja kokoenut kokoonpanovaihdoksia useampaan otteeseen.

Yhtyeen debyyttialbumi “It’s Time to Face the Doomsday” on vuodelta 2010. Kahdeksan biisiä, noin 24 minuuttia. Ei ole turhalla joutokäynnillä tätä levyä kyllä kirottu, se pitää mainita heti alkuun. Bändi itse kuvailee musiikkian “Motörcharged speed crustiksi”. No, pitäisikö tuohon sitten enää sanoa mitään, kun se kuvaa levyä aika hyvin. Likaista metalpunkkia on tehty maailmansivu, mutta Children of Technologyllä on kuitenkin aina ollut taskussaan helkutin hyviä biisejä, joita on tälläkin levyllä kiitettäviä määriä. Riffit repivät lihaa ja rumpupatteriston takaa voisi kuvitella laukaistavan ydinohjuksia. En tosin ole vieläkään täysin varma mitä mieltä olen DeathLörd Astwülfin laulumaneereista. Tavallaan ne ovat törkeän siistit (=”cool”) ja likaiset, mutta välillä ne tuntuvat vetelevän ihan eri laduilla kuin muu soitanta. Eipä sillä että tässä oltaisiin tarkkoja melkeinpä minkään suhteen. Soitto on kuitenkin tarkoituksenmukaisen sujuvaa, eikä Children of Technology jää bugittamaan ainakaan teknisistä seikoista. Eikä “It’s Time to Face the Doomsday” jää kyllä jumittamaan mistään muustakaan, varsinkin kun biiseissäkin on vaihtelua sopivassa suhteessa. Mainio levy!

Kohokohdat: No Man’s Land, Racing Throught the Valley of Death, Nuclear Armed Dogs, Screams From the Earth

Metal Church – The Dark

metal_darkSeattlelainen Metal Church ei koskaan kasvanut niin merkittäväksi yhtyeeksi, että se olisi päässyt kirjoittamaan metallimusiikin raamattua muuten kuin julkaisemalla kaksi nykyään klassikoksi luettavaa albumia. Metal Church ilmestyi vuonna 1985, ja sen seuraaja The Dark vuotta myöhemmin. The Darkia pidetään alansa piireissä pienenä klassikkona, mutta kuitenkin pienenä laadullisena notkahduksena debyyttialbumista

Metal Churchin soittama heavy metal on liian thrashia ollakseen tyylipuhdasta heavy metallia, mutta toisaalta huomattavasti melodisempaa kuin mitä thrash metal-bändeillä oli tuohon aikaan esittää. Moni mieltääkin The Darkin aikaisen Metal Churchin enemmänkin jenkkipoweriksi. David Waynen (RIP) korkeat mutta rosoiset vokaalit ovat omanlaisensa ja tuovat hyvän lisän Metal Churchin melko synkkään musiikkiin. Mutta aloitusbiisi ainakin jyrää kuin tonni tiiliä, onhan biisin nimikin jo Ton of Bricks, heh. Tummasävyinen aloitus kuvastaa hyvin jo koko albumin menoa, vaikka edustaakin albumin thrashimpaa laitaa. Kakkosbiisi Start the Fire on ehkä turhakin paljon “ihan ok perusbiisi”-osastoa, mutta Method to Your Madness maalailee jo melodisemmin ja omasta mielestäni paremmin.

Albumi pitää sisällään Metal Churchin tunnetuimman biisin. Watch the Children Pray menee pahaenteisyydessään jo voimaballadin puolelle ja oli myös bändin ensimmäinen videobiisi. Biisiä on moneen otteeseen sanottu koko levyn että bändin parhaimmaksi biisiksi, mutta minun korvissani se on kärsinyt inflaatiosta. Watch the Children Pray on albumin neljäs biisi, jonka jälkeen se kuuluisa notkahdus tulee. Albumin toinen puolisko ei onnistu säväyttämään yhtä hyvin, vaikka sielläkin on hetkensä. Itse lämpenen viimeisistä biiseistä eniten Line of Deathille, vaikka perinteistä thrashia edustaakin.

The Dark kasvatti Metal Churchin suosiota niinkin paljon, että se kierteli keikoilla Metallican kanssa. Suosiosta huolimatta tilanne bändin sisällä alkoi eskaloitua, jonka seurauksena The Dark jäi perustajakitaristi Kurdt Vanderhoofin ja vokalisti Dave Waynen viimeiseksi albumiksi bändin riveissä bändin uudelleenkasaamiseen asti vuonna 1998. The Dark tosin tuntuu olevan melko unohdettu tapaus tällä puolen Atlanttia. Asiaan saattaa vaikuttaa sekin, ettei Elektra ole julkaissut sitä virallisesti uudestaan missään vaiheessa, vaikka kovin harvinaiseksi levy ei ole missään vaiheessa jämähtänyt. The Darkia seuranneista levyistä minulla ei ole mitään käryä. Mitä nyt Watch the Children Pray on muodostunut Metal Churchin omaksi Paranoidiksi, jota soiteltiin keikoilla ja josta tehtiin jopa uusintanauhoitus A Light in the Dark –albumille (2006). Siinä versiossa ei ole kyse rahastuksesta tai vanhalla maineella ratsastamisesta, vaan edellisenä vuotena kuolleen David Waynen kunnioittamisesta.

Kohokohdat: Ton of Bricks, Watch the Children Pray, Line of Death

Speedtrap – Raw Deal

speedtrap_rawMuistan kyllä, kun tämä levy julkaistiin. Speedtrapin esikoinen. Tai eihän siitä nyt niin ihan kauheasti aikaa ole, kun Raw Deal-mini julkaistiin vasta vuonna 2009. Jo bändin nimi, tyylisuunta ja ilmiselvät viittaukset Exciteriin äänitteen kannessa nostivat kiinnostusta levyä kohtaan, mutta melko pitkään kesti ennen kuin oikeasti lähdin kuuntelemalla kuuntelemaan Speedtrappia. Oli sellainen vaihe elämässä ettei pikahevi ollut itselleni se kaikkein eniten kolahtava musiikkityyli.

Raw Deal oli tietysti vanhan speed metallin kaverille aika muikea levy. Speedtrapin tulkinta metallista oli sitä osastoa, jossa puhuttiin nimenomaan speed metallista, eikä juurikaan thrash metallista. Alansa isoista nimistä lähimpiin vertailukohteisiin kuuluu Exciter ja suomalaisista bändeistä Solitaire tuli kummasti mieleen. Ja tietysti Motörhead. Namedroppailua, namedroppailua, mutta mikään turha pastissirippausbändi Speedtrap ei ole vaikka sen vaikutteet ovatkin selvät. Speedtrapin riffeissä on mukavasti myös rokkaavaa groovea mukana, mikä toki tekee Speedtrapista mukaansa herkästi tenhoavaa musiikkia joka lähes väistämättä pakottaa maantiellä kuunneltuna lisäämään kaasua.

“Vitu awesome ajaa taajamanopeuksilla ja kuunnella Speedtrappii”.

Isoimmat Raw Dealiin liittyvät murheet liittyvät vokalisti-Jorin vähän ohuesta tulkinnasta (tähän on tullut enemmän särmää, joten menee hakemisen piikkiin) sen turhan puhtaaseen äänimaailmaan. Eihän speed metal nyt ehkä sitä kaikkein räkäisintä heviä ole, mutta olisi näissä soundeissa saanut olla enemmän paskaa. Death With A Dagger-splitillä tämä puoli oli kyllä jo paremmissa kantimissa, ja oletettavasti on myös Powerdose-pitkäsoitolla. Niin, sen pitäisi olla pihalla tänään.

Kohokohdat: Heat of the Battle, Living Sacrifice, Redemption of Might

Exciter – Heavy Metal Maniac

exciter_heavyTodellisen heavy metallin juhlaa! Juhlat tosin menivät hieman hanskasta ja varsinkin järjestäjän kannalta hieman penkin alle, kun innostuneet juhlavieraat päättivät levittää raskasmetallista ilosanomaa vandalisoimalla isännän styrkkarit. Tämä taatusti ikimuistoinen ilta on ikuistettu kanadalaisen metallilegenda Exciterin ensilevy Heavy Metal Maniacin kanteen.

Vuonna 1983 julkaistu Heavy Metal Maniac on tyypillinen kulttiklassikko, josta nousi genrensä hiomaton timantti, mutta joka ei saavuttanut koskaan merkittävää suosiota metalliskenen ulkopuolella. Kyseessähän on kevyesti (!) yksi aikakautensa raskaimmista ja nopeimmista metallilevyistä. Ja kysehän on vielä speed metallista, vaikka thrash metallikin sai jo alkusykäyksensä tänä vuonna Metallican ja Slayerin myötä. Exciterin voidaan kyllä nähdä antaneen aikansa metalliskenelle suunnattomasti inspiraatiota ja Heavy Metal Maniacin  olleen yksi aikakautensa merkityksellisempiä metallilevyjä, mutta joka on jäänyt ties kuinka monen muun levyn varjoon. Ihan rässiksi Exciter ei heittäydy, vaikka sen kappaleissa onkin todella paljon voimaa, vaan tässä tulkitaan perinteisempää heavy metallia speed metalliksi vedettynä.

Exciter hyödynsi kaikki mahdolliset heavy metal –temput, joista on sittemmin muodostunut kliseitä: raskaita riffejä, kirkuvaa ja raakaa laulua, nahkaa, niittiä ja verta. Todella röpelöisille, vahvan 80-lukuisille soundeille taottu Heavy Metal Maniac sisältää aika monta vauhtirallia, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllättävänkin paljon. Yksi omista suosikeistani on puoliballadimainen Black Witch, joka kuitenkin räjähtää lopussa todelliseksi speed metal –tykitykseksi.

Heavy Metal Maniacin soisi olevan kovempi luu kuin mitä se nyt on. Levy on jokseenkin unohtunut tapaus, vaikka sen suoraviivainen ja suoraan kalloon porautuva metallihyökkäys on leikistä todella kaukana. Toki metallipiireissä sillä on kulttilevyn status, ansaittu sellainen. Ja tämä on mielenkiintoisempi kanukkihevilevy kuin Anvilin Metal on Metal.

Kohokohdat: Stand Up And Fight, Under Attack, Black Witch

Helloween – S/T

helloween_mlpMitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmin olen Helloweeniä kuunnellut, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä että bändi teki parhaat äänitteensä jo 80-luvulla. Jo 70-luvun lopulla ensiaskeleitaan ottanut Helloween kiilasi sitten 80-luvun puolivälissä saksalaisen speed metallin etulinjaan, bändin ensimmäinen oikea oma julkaisu osui vuoteen 1985, viiden biisin Helloween-MLP:n myötä.

Krapulaintron (“Happy happy halloween”) jälkeen Hansen kiljuu keuhkonsa pihalle ja Helloween hyökkää täydellä voimalla päälle. Sitten kaahataan. Helloweenin speed metallissa oli itua ja ajatusta, ja sahausriffien lomassa oli enemmän nyansseja kuin alan bändeillä keskimäärin, mutta ilman minkäänlaisia viittauksia power metalliin. Varhaiseen thrash metalliin ehkä pikemminkin. Kitaravetoisena spiidinä kitarat tietysti ovat pääosassa, ja niiden poukkoiluihin kuuntelija kiinnittääkin Hansenin käheää ääntä enemmän huomiota, mutta Markus Grosskopfin bassottelu on jotakuinkin yhtä olennainen elementti kuin Hansenin ja Weikathin kitaratkin. Jotka muuten ovat nopeita.

Ehkä tämä on joidenkin mielestä raaka levy, joka antaa vain viitteitä Helloweenin koko potentiaalista, mutta minun mielestäni tässä ollaan jo vahvasti asian ytimessä. Jos Helloween olisi jatkanut tämän linjoilla, voisi se olla ehkäpä paljon nykyistä parempi bändi, vaikka tunnustan bändin tuotannossa olevan hyviä hetkiä jopa 2000-luvulla. En koe kuitenkaan samanlaista tarvetta palata niiden äärelle kuin tämän. Harmi, ettei Death Metal-kokiksella ollutta Oernst of Life-viisua otettu levylle, vaikka toisaalta en nyt tiedä miten sen saisi enää tungettua osaksi tätä kokonaisuutta, ja vuonna 1985 tuo kokoelma tuskin oli yhtä vaikeasti saatavilla kuin mitä nykyään.

Kohokohdat: Starlight, Murdeder, Victim of Fate

Ranger – Combat Metal

ranger_combatRanger on tällä hetkellä varmaan paras suomalainen bändi mitä en ole vielä nähnyt livenä. Yhtyeen keikoilla on kuulemma melko kova meininki, eikä mielestäni kyllä bändin kaseteillakaan ole lainkaan paskempi meininki. Metal Gearista on toki kulunut jo tovi, ja niin on itse asiassa tämä tuoreempi ilmestystkin Combat Metal ollut pihalla jo pienen tovin.

Jossain vaiheessa nelimiehiseksi paisunut speed metal-partio Helsingistä suosii ilmaisussaan yhä melko karkeita keinoja. Meno on yhtä raakaa, vimmaista ja tinkimätöntä kuin viimeksikin. Rangerin soundissa kaikuu 80-luvun amerikkalaiset raakalaisrässi- ja spedemetallibändit, ja aurinkolasit ovat toki pakollinen asuste kun pääkalloja pistetään siruiksi. Riffit ovat sadistisia, soolot villejä ja korkeat kiljahdukset repivät maankuorta ja nostattelevat helvetin keskelle asfalttiviidakkoa. Tulenlieskoja kellarista ja äärimmäistä sekä soonista ultra-väkivaltaa! Maksimaalista tuhoa! Tässähän alkavat aiheeseen sopivat kuvaukset loppua, ja nekin kuulostavat urpoilta härmänkielisinä. No, eiköhän Rangerin musiikillinen identiteetti tule tätäkin kautta ihan selväksi. Biisejähän ei ole tällä kasetilla kuin vain kolme, mutta sehän riittää. Ja on ihan hyväkin vain, ettei bändi ole saanut tällekään nauhalle tartutettua sekundaa.

Tätä kirjoittaessa Ranger on ollut työstämässä jo MLP:tä. Sitä odotellaan, ja viikonloppuna räjähtää Tampere!

Kohokohdat: Touch of Death

Iron Curtain – Road to Hell

ironcurtain_roadEspanjalainen Iron Curtain on todellisen metallin ristiretkellä, aina bändin nimeä ja logoa myöten. Vuonna 2007 perustettu Iron Curtain on julkaissut pienempiä äänitteitä jo muutaman vuoden ajan, mutta vasta vuoden 2012 yhtye julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa Road to Hell, ja sitä on tässä taloudessa kuunneltu melko paljon.

Yhtyeen musiikki ammentaakin 80-luvun heavy/speed metallista malliin Exciter, mutta tuo mukaan myös hieman thrash-vivahdetta. Eniten tässä kuitenkin yhdistellään speedin spiidiä ja perinnehevin voimakkuutta. Vokalisti ei ehkä ole mikään maailmanmestari lajissaan, mutta saan suunnattomasti kicksejä kitaristien tuplakitaroiden varassa kulkevasta yhteistyöstä. Varsinkin liidikitaristi saa aikaan loistavia juttuja, ilman ylimääräistä keulimista ja shown varastamista. Tokihan levyllä on perinteiset kitarasoolotkin, mutta niistä ei nyt ole kyse.

Iron Curtainin suurin vahvuus on sen biisimateriaali. Karrikoidusti sanoen Iron Curtain on tehnyt käytännössä vain yhden biisin, mutta toisin kuin Kotiteollisuudella, se on hyvä biisi. Tämä biisi on raaka ja nopea, kitaroiden osalta koukukas ja kertosäe tarttuu päähän erittäin herkästi. Ehkä olisin kaivannut levylle hieman enemmän vaihtelua, ja esimerkiksi useamman tempon käyttäminen olisi tehnyt ihmeitä. Tosin kyse on speed metallista ja vielä melko lyhyestä albumista, joten lievää yksipuolisuuttakaan on todella hankalaa ottaa suureksi tai edes pieneksi miinukseksi.

Erittäin hyvä levy, jota voin varauksetta suositella kaikille speed metallin kavereille.

Kohokohdat: Rules of Love, Scream & Shout, Ready to Strike

Axecuter – Innocence is Our Excuse

axecuter_innoenBrasilialainen Axecuter on aika veikeä tapaus. Ikämiesten bändi, joka uskoo nahan, niitin ja heavy metallin ylivertaiseen voimaan. Muutama vuosi sitten perustettu bändi on tätä kirjoittaessa laittanut muutamankin levytyksen pihalle, joista ensimmäinen seiskatuumainen oli viime vuoden lopulla julkaistu Innocence is Our Excuse.

Kannessa on ruma, takatukkainen mies (=tyypillinen hevari) haukkaamassa kiellettyä hedelmää. Se joka arvaa mihin tuolla kannella viitataan ei hyödy oikeasta arvauksesta yhtään mitään, tai vaihtoehtoisesti haukun omenasta kunhan itse hankkii omenansa. No, tämä veijari on kuitenkin myös Axecuterin tuoreen studioalbumin Metal is Invincible kannessa, ja on siten jo hyvää vauhtia vakiinnuttamassa itseään Axecuterin keulahahmona ja maskottina. Sikäli hauskaa, että tuo jannu edes soita koko bändissä. Jos näiden tyyppien ulkonäöstä voidaan muuten mitään päätellä, niin nämä kaiffarit kuuntelivat heviä jo 80-luvulla ja myös jämähtivät sinne. “Easier it will be if we choose modernity. Narrow-minded we stay, that’s the price we must pay”.

Axecuter nakkeleekin 80-luvulle häpeilemättömästi kumartelevaa speed metallia, jonka ei ole tarkoituskaan luoda mitään uutta auringon alle. Tässä leirissä ollaan tästä uppiniskaisuudesta jopa ylpeitä. Mikäs siinä, kun tuo menettelytapa on ainakin nimibiisissä ihan toimiva, mutta kieltämättä biisille ei olisi tehnyt lainkaan hallaa jos se olisi jätetty edes minuutinkin verran lyhyemmäksi. Tai mielellään 2-3, kappale kun on melkein seitsemän (!) minuuttia pitkä. B-posken biisi Blade of the Hun on yhtä pitkä ja sitä riivaavat samat ongelmat… mutta niiden lisäksi biisi ei ole ihan yhtä muistettava, vaikka hitaampana vetona erottuukin nimikkobiisistä. Soundit ovat kylläkin kummassakin kappaleessa kiitettävän selkeät, mutta kuitenkin sopivan rujot. Ns. arvosanaksi täten annan tälle levylle “ihan ok!”.

Kohokohdat: Innocence Is Our Excuse

Ranger – Metal Gear

Helsinkiläinen Ranger toimii hyvin kiihkeällä tahdilla. Tätä kirjoittaessa bändi on pistänyt jo uuden demon pihalle, ja tässä tekstissä käsitellään nyt bändin edellistä Metal Gear-demoa, joka on äänitetty vasta viime kesänä. Kolmijäsenisessä Rangerissa vaikuttaa eräs jannu, joka soittaa myös hardcorebändi Foreseenissä, ja tuo yksi jäsen on kaiketi yksi syy siihen, minkä takia Foreseen onkin nykyään hieman lähempänä metallia. Sitä en tietenkään pistä pahakseni.

Ranger soittaa melko nopeaa ja kaahaavaa speed/thrash metallia, 80-luvun hengessä. Ok, ei ole ehkä kovinkaan omaperäinen konsepti edes tänä päivänä kun alan bändejä tulee säännöllisin väliajoin vastaan, mutta Ranger on keskivertoa raaempi keissi. Rangerista tulee mieleen juuri sellainen thrash metalli, joka pyrki 80-luvulla olemaan mahdollisimman kaoottista ja brutaalia pohjoisen Amerikan metallia, joka ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana varhaisesta protodeathistakaan. Tämä on juuri sellaista metallia, jota soitetaan aurinkolasit päässä jopa kellarissa ja jonka levyjen mukana tulee kollaaseja täynnä typeriä kuvia ja kiitoslistat ovat täynnä myös punk- ja hardcorebändien nimiä. Itse olen ammentanut sivistystä juurikin tuollaisista levyistä, eli siinä mielessä Ranger osuu suoraan hermoon. Ranger on melkeinpä kellariversio Razorista.

Ranger on myös siinä mielessä ihan virkistävä  poikkeus, että se on päättänyt aloitella tekemällä suttuisia ja melko lyhyitä , rehellisiä demokasetteja. Tämänkaltaisia julkaisujahan ei kovin usein nyt tulekaan vastaan, kun demot tehdään yleensä cd-formaattiin ja niissä huomattavasti professionaalisemmat soundit kuin Metal Gearissa. Tulee ihan 80-luku (jona aikana en metallia ehtinyt vielä hengittää) mieleen!

Kohokohdat: Taken by the Night