Iron Dogs – Cold Bitch

irondogscoldKai se on tehty selväksi, että sekä Blue Cross, Bastardator että Germ Attack tekivät meikäläiseen vaikutuksen? No, noihin bändeihin liittyvän Jo-nimisen hemmon tuoreempi bändi on metalpunk-bändi Iron Dogs, jonka päätin olevan kova ennen kuin olin kuullut säveltäkään Iron Dogsia. Kyllähän se sitten olikin niin kovaa ja timmiä tykittelyä, että sieluni oli myyty samointein, ja Cold Bitch-LP piti hankkia.

Iron Dogs on suoraa kasikakkosta… hevin kasikakkosta, eli punkin vahvasti vaikuttamaa, NWOBHM:n ja sen luoman DIY-puuskan vavisuttamaa heavy/speed metallia, joka oli jotakuinkin nopeinta ja rajuinta mitä siihen aikaan hevibändiltä pystyi odottamaan. Vaikutteista voi sanoa, että Iron Dogsin maanmiehet eli Exciterhan se sieltä kuuluu vahvasti läpi.  Nythän bändi toki kuulostaa silkalta retroirulta kun sounditkaan eivät ole liian hifit. Soolojahan tulee melko paljon, mutta muuten soitto on melko “punkkia”, eli kursailematonta. Laulukin on kailotusta. Voitaneen sanoa Cold Bitchin yhdistelevän sopivasti punkin arvaamattomuutta ja hevin raskautta ja mystiikkaa, joka näyttäytyy myös sanoituksista, joista voi päätellä maailman kovimman leffan olevan Conan Barbaari.

Tosin se Nightwishin ja Sonata Arctican tahdissa kasvanut porukka jota “hevareiksi” tätä nykyä sanotaan ei tule todennäköisesti ymmärtämään Iron Dogsien hienouden päälle. Iron Dogsien soittoa voisi kuvailla “huolettomaksi”, kun sillä ei ole väliä meneekö jokainen nuotti ja tahti aivan prikulleen kohdalleen. Albumia ei ole työstetty liian pitkiä aikoja ja sen kuuleekin, sekä soitosta että biiseistä. Pieni epätasaisuuden peikko pääsi yllättämään, jolloin albumin A-puoli pääse paukauttamaan tauluun kovempaa. Pääasiassa levy etenee kaahaten ja reippaasti iskien pari keskitempoisaakin rykäisyä, mutta vasta albumin lopussa on hauskempi ja tyhjänpäiväisempi heavy metal-anthemi Another Night. Vähän varianssia olisi levylle kieltämättä toivottu.

Kyllähän näistä kansista voi jo pääasiallisista väreistä ja kansikuvasta päätellä vaikka mitä, mutta bändi sanoutuu itse ja yksiselitteisesti irti fasismista, homofobiasta ja seksismistä.

Kohokohdat: Razors of Doom, Wrath of Barbarians, Death’s Driver, Beyond the Blade

Crossfire – Second Attack

crossfire_2ndJos bändi nimeää pitkäsoittonsa nimellä Second Attack, niin monesko studioalbumi se bändille silloin on? Moisia, selvästi tämän kirjoittajan älylliset lahjat koetukselle laittava arvoitus ei nyt onneksi ole ihan jokapäiväistä kauraa. Kyseisen kepposen takana on kuitenkin belgialainen, The Onion Dolls-nimisestä punkbändistä siinnyt hevibändi Crossfire, joka oli toiminnassa 80-luvulla mutta ei kaiketi ole pihahduksia juuri sen jälkeen päästänyt.

Second Attack on siis vuodelta 1985, ja on kaikin tavoin juuri ajalleen tyypillistä heviä, joka risteilee jossain Accept-mallisen (Restless & Wild –era) hevin ja Exciter-mallisen speed metallin välillä. Biisienhän suhteen Second Attack on hyvin pitkälti parasta ja ensiluokkaista B-ryhmää, eli ei mitään sellaista mitä joku muu ei olisi samalla vuosikymmenellä tehnyt paremmin. En tosin itse kämähevin ystävänä moisesta pikkuseikasta välitä, kun on Crossfirella sentään tarjottavanaan hyviä ja tyylitajuisia biisejä. Bändin logossa olevan kitarat eivät ole siinä turhaan. Kitarahan tässä on hyvin olennainen soitin, sillä kahdella kitaralla tulee melkoisia revittelyjä paikoin vielä kovemmin kuin mitä vokalistin äänestä lähtee desibelejä.

Pakko muuten vielä näin loppuun mainita, että takakannen perusteella bändin viidestä jäsenestä jokaisella on viikset. Ei voi olla mitenkään huono bändi? Lisäksi takakannessa on aika räikeä statementti “Watch your ears – save your neck. We’re up to our second attack”.

Kohokohdat: Second Attack, Feeling Down, Atomic War, Running for Love

Sacred Reich – Surf Nicaragua

Tänään Porisperessä esiintyvä Sacred Reich ei koskaan noussut thrash metallin B-sarjaa korkeammalle – hyvä jos kohosi sinnekään. Yhtyeen uran aallonharja oli kuitenkin joskus vuoden 1988 tienoilla, kun thrash metal oli kaikkein suosituimmillaan ja ihan oikeasti laadukkaita bändejä oli alvariinsa julkaisulistoilla.

Vuonna 1988 julkaistiin myös Sacred Reichin välityöksi jäänyt EP Surf Nicaragua, joka on jo kymmenen vuoden ajan ollut levyhyllyni ainoa tuote, jonka kansissa lukee “Sacred Reich”. Yhtyehän tosiaan soitti thrash metallia niin skeneuskollisesti, kuin sitä vain suinkin voitiin 80-luvun lopussa vääntää. Sen takia se ei oikein erottunutkaan joukossa, vaikka laulajabasisti Phil Rindillä olikin melko voimakas ääni.

Nimikappalehan on tavallaan kuin thrash metallin vastine Dead Kennedysien kappaleelle Holiday in Cambodia, joka yrittää samalla olla myös Too Drunk to Fuck. Ainoa vaan, ettei biisi ole läheskään yhtä hyvä kuin ehkä kaukaa haetun verrokkinsa mainitut kappaleet. Biisi on jopa hieman väkisin väännetty kaikkine hassutteluihin, mutta pysyttelee kuitenkin loppupeleissä lainelautansa päällä tipahtamatta haikalojen evääksi. One Nation on sitten taas perinteisempi hidas thrash metal-viisu, mutta Black Sabbath-laina War Pigs sen sijaan on jo turhempi veto. No, jos se oli pakko julkaista niin kai Surf Nicaragua oli se kaikkein käytännöllisin väylä, eikä Sacred Reich biisiä millään muotoa pilaakaan. Mielestäni levyn parhaimmaksi biisiksi kuitenkin nousee päätösbiisi. nopea vanhan koulun thrash metal-purkaus Draining You of Life.

Surf Nicaragua on noin kokonaisuutena melko ailahtelevat jopa välityö-EP:ksi, vaikka toisaalta se onkin ihan “hauska” välipala. Ei millään tavalla pakkohankinta kenellekään, paitsi ehkä Sacred Reichin ja thrash metallin suurimmille faneille. Mutta mikäli tänään satun pyörimään Porin suunnalla, olen todennäköisesti katsomassa Sacred Reichia.

Kohokohdat: Surf Nicaragua, Draining You of Life

National Napalm Syndicate – S/T

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan suttuisempaa, aggressiivisempaa ja väkivaltaisempaa musiikkia. Nuoresta vihaisesta miehestä on tulossa hyvää vauhtia vihainen mies. Tämä näkyy myös siinä, että diggailen tätä nykyä enemmän pääasiassa pohjoissuomalaisista, rujomman soundiin omanneista thrash metal-bändeistä kuin vaikkapa Stonesta tai Airdashista. National Napalm Syndicate oli noita pohjoisen petoja Pudasjärveltä, ja tätäkin bändiä lykästi kun se thrashin muuttuessa kovin suosituksi sai levydiilin EMI:ltä (joka kuitenkin tiputti bändin tallistaan hieman myöhemmin) ja julkaisi sitä kautta nimettömän pitkäsoittonsa vuonna 1989. NNS oli tykitellyt läjäpäin demoja jo ennen tätä albumia, joka jäikin itse asiassa sillä erää bändin viimeiseksi levytykseksi bändin hajotessa vuonna 1991.

Kun NNS:n levyä kuuntelee, havaitsee sen sisältävän ihan pätevää ja viriiliä thrashia vahvasti aikansa hengessä esitettynä. Levyllä soittaa kuvataitelijana kunnostautunut Juha Vuorma bassossa, Pasi Pauanne rummuissa, Aku Raaska laulussa ja Markku Jokikokko ja Jukka Kyrö kitaroissa. NNS:n heikoimman lenkin voi löytää äärimmäisen helposti, eikä kuulijan tarvitse olla edes kovinkaan tarkkana löytääkseen sen. Raaskan vokalisointi ei nimittäin ole lainkaan samalla tasolla muun bändin soiton kanssa. Tyypillä ontui sekä laulu itsessään entä englannin ääntäminen. Olisi koettanut räyhätä mieluummin, kun oikea laulu ei ollut hallinnassa. Arvoisensa vokalistin NNS sai vasta Ilkka Järvenpäästä. Biisinkirjoitustaito bändillä oli kyllä kohdillaan, tosin mitään ajattomia klassikoita nämä biisit eivät ehkä yksinään ole, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Levyhän on tätä nykyä melko harvinainen, vaikka näitä biisejä onkin julkaistu uudestaan The Birth, Death & Resurrection -kokoelmalla viitisen vuotta sitten. Ja NNS on myös aktiivinen nykyään (kokoonpanossa vaikuttaa enää Kyrö, Jokikokko oli remmissä vielä pari vuotta sitten ja muut hemmot eivät uuteen bändiin edes astuneet). Minulla on levystä kasettiversio, joka eroaa LP-versiosta hieman mukautetulla kansitaiteella ja erilaisella kappalejärjestyksellä. Eipä oikein muuten sitten.

Kohokohdat: Deathwish, 911

Architorture – Circle of Aggression

Jalometallissa piti viime vuonna esiintyä power metal –ihme Merging Flaren. Ei esiintynyt, ja se harmitti, mutta tilalle saatiin buukattua Architorture, ja sitten harmitti vähemmän. Architorturesta minulla ei ollut juurikaan aiempia käsityksiä, ja yhtye yllättikin positiivisesti. Parit cover-valinnat menivät ihan nappiin, vokalistin äänessä oli riittävästi saastaa, biisit jyräsivät ja meininki oli muutenkin kaikin puolin ok!

Samassa yhteydessä Architorture kaupitteli demojaan. Myös minun taskuuni yksi sellainen kulkeutui, ja näin vuosi itse keikan jälkeen voisin jakaa joitakin mietteitäni kyseisestä pikkulevystä, joka katosi pöytäni uumeniin ja muistutti olemassaolostaan vasta silloin kun olin muuttamassa. Demon nimi on siis Circle of Aggression ja sillä on Archtitorture soittamassa thrash metallia.

Bändi soittaa hyvin vahvasti 80-luvun hengessä, muttei mielestäni tee sitä liiankaan tarkoitushakuisesti soittamalla retrosti sen takia että se sattuu olemaan trendikästä. Yhtyeessä ei ole niinkään crossoveria, mutta vimmaa ja rosoa siitä kyllä löytyy. Architorture on enemmänkin vuosikymmenen sadistisempien bändien jäljillä… tosin kyllä Slayerkin kuuluu läpi, tosin ehkä enemmänkin South of Heaven/Seasons in the Abyss –akselin Slayer. Mitä nyt Nordmanin raakkuminen on räkäisempää kuin Arayalla. Toisaalta ukkelin äänestä tulee hieman myös Aku Raaskan ääni mieleen, tosin paremmalla englannin ääntämisellä.

Periaatteessa Architorturella on hommat hyvin hanskassa, mutta kyllä minä tästä demosta löydän hieman valittamista. Ensinnäkään biisit eivät potkineet munille, joka johtuu joko siitä että A) ne eivät ole tarpeeksi hyviä tai B) turhan kliinit soundit syövät niiden terän. Enemmän räkää olisin demolle kyllä kaivannut. Livenä bändi oli kyllä vakuuttavampi ilmestys, ja liven perusteella otinkin demon vastaan, mutten välttämättä lähtisi tämän demon perusteella katsomaan bändin keikkaa. Tai mistä sitä tietää, kyllähän olen sanani syönyt ennenkin. Eiköhän tämän bändin tulevia touhuja tule seurattua.

Kohokohdat: Spare No One, Treachery

Cut Throat – Thrash Metal Crazy Night

En arvosta yleistämistä, mutta joskus siihenkin pitää ryhtyä. Japanilaiset ovat hauska kansakunta, jonka jäsenet suhtautuvat kaikkeen tärkeäksi kokemaansa intohimoisesti, myös metallipiireissä. Viis siitä, kuulostaako lopputulos järin uskottavalta tai ei mitä tulee karuihin kansitaiteisiin, ulkoiseen imagoon tai laulussa ja kappaleiden nimissä viliseviin kielioppivirheisiin. Japanilaiset suhtautuvat tälläkin kertaa asiaansa tarpeellisella intohimolla ja vakavuudella, siitä on Cut Throat elävä todiste.

Myös Cutthroatina (yhteen) tunnettu Cut Throat (erikseen) on perustettu vuonna 1998 Tokiossa. Yhtye on ensimmäisen kymmenen toimintavuotensa aikana julkaissut vinon pinon levytyksiä, joukossa Rape Rape Rape –pitkäsoiton (1999) ja Please Show Me Your Pussy –EP:n (2002). Kymmenvuotista taivaltaan nelikko juhlisti Thrash Metal Crazy Night –eepeellä vuonna 2008, joka poikkeaa yhtyeen muusta tuotannosta sisällöltään. Cut Throat lähti tulkitsemaan neljää soundinsa tärkeintä vaikuttajaa uudestaan, ja käsittelyn olivat saaneet Exodus, Hirax ja Sacrifice ja Necrophagia. Kahta thrash metallin household-nimeä ja kahta vähemmän tunnettua tapausta.

Cut Throat soittaa tosiaankin hyvinkin primitiivistä ja reipasta speed/thrash metallia. Thrash Metal Crazy Nightilla ei tosin saa juurikaan käsitystä Cut Throatin jannujen kyvyistä säveltäjinä, kun kyseessä on tosiaan cover-EP. Cut Throatin saa kuulostamaan japanilaiselta nimenomaan laulupuoli. Myönnän toki itsekin tarttuneeni levyyn nimenomaan sen nimen takia. Teknisesti yhtä korkealentoista ja matalapaineista thrashia tehdään hyvin kyllä länsimaissakin, mutta Cut Throatin biiseihin kuuluu hillittömältäkin kuulostavia kiljaisuja ja ulvahduksia, ja toki autenttista engrishiä. Ihan mitään “Slayer-kiljahduksia” ei tosin käytetä.

Thrash Metal Crazy Night ei ole missään nimessä kovinkaan essentiaalinen tapaus. Harvinainen ja pääasiassa joko treeneissä tai keikoilla todella kälyisillä soundeilla äänitetty levy on vain läjä covereita, jotka saatiin koostettua yhdelle levylle. Ihan hauska tapaus, silti.

Kohokohdat: Bonded by Blood

Casbah – Russian Roulette

Japani, Japani… tuo Kauko-idän maa, jossa ovat musiikkitouhut olleet kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden kanssa enemmän tai vähemmän kierompaa kuin missään muualla. 80-luvullahan siellä oli natsihevibuumikin. Musiikillisesti funabashilainen Casbah ei tarjonnut mitään erityisen kieroa, mutta varmasti jäi monen mieleen Russian Roulette-singlensä harvinaisen makaaberilla (ja kömpelöllä) kansikuvalla. Ja kielioppi nyt oli mitä sattui, mutta sehän ei ole koskaan esittänyt japanilaisia tekemästä laadukasta musiikkia. Saarivaltakunnan ihmiset suhtautuivat hevintekoon melko vakavasti, ja siitä myös Russian Roulette on loistava osoitus.

Russian Roulette oli Casbahin ensimmäinen varsinainen studiolevytys, vuonna 1985 bändiltä kun oli ilmestynyt jo livesingle. Vuonna 1986 julkaistu kiekko oli tosin vain kahden biisin mittainen, joten pituudella ei päästy mässäilemään. Casbah soitti thrash metallia, joka oli kyllä melko yksinkertaista ja jopa keskitempoista thrashiksi. Tempo oli kyllä ripeä, mutta ei mitenkään erityisen salamoiva. Kitaristit taas eivät juurikaan kikkaile, mutta Casbahin räpellys oli silti tavanomaista voimakkaampaa. Osittain se johtui laulajan epäselvästä ja brutaalista, jokseenkin japanilaiselle hardcorelle ominaisesta tulkinnasta, osittain myös soundien tukevuudesta. Tämä single oikeasti käy päälle ja pakottaa riehumaan mukana. Soittohan saattoi horjua vähän sinne sun tänne, mutta sehän ei mitään haitannut.

Russian Roulette on liki seitsenminuuttinen jyräralli, joka ei menetä tehojaan missään vaiheessa. Toinen biisi on puolestaan nimeltään Death Metal, heh. Kehtaan väittää, että jenkkien Possessed pääsi omalla Death Metal -kappaleellaan lähemmäs death metallin varsinaista olemusta kuin Casbah. Tosin nyt pitää muistaa, että Russian Roulette on äänitetty vuonna 1987, jolloin death metallilla ei ollut samanlaista musiikkia tiukasti määrittelevää kaikua kuin nykyään. Silloinkin kyseisellä termillä todennäköisesti kyllä viitattiin siihen, että Casbahin esittämä thrash metal oli tavanomaista hieman ärjympää, ja siinä mielessä Casbah saakin napakympin. Oikein mainio single, joka on tosin sairaalloisen harvinainen.

Kohokohdat: Russian Roulette, Death Metal (eli molemmat, köh)

Motörhead – No Sleep ‘till Hammersmith

Kun tämä teksti ilmestyy, olen vaihtanut maisemia… hetkeksi, sillä olen viikonloppureissulla Kanta- ja Päijät-Hämeessä. Ei ole oikeastaan ensimmäinen kerta, kun olen ottanut matkakumppanikseni tämän levyn, joka on yksi maailman kovatasoisimpia livelevyjä koskaan. Ellei jopa kovatasoisin. Kaikki tietänevät mistä tässä bändissä ja levyssä on pohjimmiltaan kysymys, mutta kertauksen vuoksi mainittakoon, että No Sleep ‘till Hammersmith (1981) on yhtä kuin Motörheadia kaikkein olennaisimmillaan.

No Sleep ‘till Hammersmith äänitettiin Motörheadin ollessa kaikkein jyräävimmillään Ace of Spades –menestyksensä (1980) jälkeen. Motörheadilla oli takana jo neljä albumia, läjä singlejä, lukuisia soitettuja konsertteja ja laaja fanipohja. Mitenkään Motörheadin myöhempiä kokoonpanoja vähättelemättä,  No Sleep ‘till Hammersmithin tallensi sen paras kokoonpano koskaan; Lemmy, Philthy Animal Taylor ja Fast Eddie Clarke. Tämä lineup yksinkertaisesti äänitti Motörheadin parhaat levyt. Narulle oli paitsi tarttunut pakka toinen toistaan kovempia biisejä, myös Motörheadin tolkuton energia saatiin kaapattua: Motörhead oli pysäyttämätön eläin. Pommikonelaivue, joka murjoo kotikaupunkisi atomeiksi ja omat biisinsä albumiversioita raskaammiksi ja nopeammiksi.

Levyn ainoaksi ongelmaksi – jos sitä edes varsinaiseksi ongelmaksi voidaan sanoa – on sen ilmestyminen siinä tilanteessa, missä kaikkia livetaltioinnin ansainneita Motörhead –biisejä ei oltu vielä äänitetty. Hammersmithissä eivät kaikuneet tätä levyä äänitellessä Orgasmatron, Eat the Rich tai edes Iron Fist. Tosin jos tarkkoja ollaan, niin Hammersmithissä ei kaikunut yhtään mitään, kun Motörhead ei tällä “Short, Sharp Pain In The Neck” –rundilla edes soittanut Hammersmithissä, vaikka levyn nimi siihen viittaakin. Ehei, No Sleep ‘till Hammersmith on äänitetty useammalta eri keikalta Leedsissä ja Newcastlessa.

Tätä kirjoittaessa takanani on todella raskas viikko, johon on kuulunut kaikenlaisia pieniä ja suuria vastoinkäymisiä, kiirettä ja stressiä. Ei ole työn ja koulun yhdistäminen hääviä hommaa, ei, varsinkin jos AMK-tason opinnot alkavat olla lopuillaan. Mutta vaikka koko maailma välillä tuntuu olevankin vastassa, on No Sleep ‘till Hammersmith sen sarjan levyjä, jotka antavat voimaa. Mutta mikäli No Sleep ‘till Hammersmith ei millään tasolla liikuta mitään viisariasi, et tajua mistään mitään. Piste.

Kohokohdat: Stay Clean, Metropolis, Overkill, Capricorn, Bomber

Motörhead – No Sleep At All

Heinäkuun 2. päivä vuonna 1988 Motörhead vieraili kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Hämeenlinnassa? Kyllä, siellähän järjestettiin Giants of Rock-festivaalit tuolloin ja parina muunakin vuonna. Tosin olen ollut vauva silloin, kun tämä on äänitetty, joten sattuneesta syystä en ollut keikalla, eivätkä vanhempani (valitettavasti) ymmärtäneet (eivätkä ymmärrä vieläkään) mitään kunnon musiikin päälle. Kaiken kukkuraksi asuin ihan toisella puolella kaupunkia missä Giants of Rock järjestettiin. Mutta että isot rock-festarit maailmanluokan esiintyjillä omassa kotikaupungissani? Taas saan kirota sitä, kun synnyin ainakin kymmenen vuotta liian myöhään. Mutta Motörheadpa meni ja julkaisutti esityksen No Sleep At All-nimellä saman vuoden lokakuun 15. päivänä. Meikäläisen yksivuotissyntymäpäivänä. Tekstin autenttisuutta korostaakseni ilmoitan, että tämä teksti on kirjoitettu yhdellä vierailullani Hämeenlinnassa.

Virallisesti No Sleep At All on Motörheadin toinen livelevy. Se on jatkoa seitsemän vuotta aiemmin julkaistulle No Sleep ‘til Hammersmith-järkäleelle (1981), kuten nimestäkin voi moista päätellä. Ja tässä välissä korostan sitä, että kyseessä on Motörheadin toinen virallinen livelevy, muutenhan Motörheadin nimellä on tullut vaikka mitä livenauhoituksia.

Settilista on osittain samanlainen No Sleep ‘til Hammersmithin kanssa, eli mukana ovat Stay Clean ja keskellä settiä tuleva Ace of Spades. Lopussa on vielä Overkill, mutta siihen ne jäävätkin, tosin remasteroidulla cd-versiolla on vielä Stay Clean ja Metropolis, mutta alkuperäiseltä vinyyliversiolta ne jäivät pois. Pääpaino onkin parin (silloin) tuoreimman studiolevyn annissa, mutta harmi etteivät Dr. Rock ja Eat the Rich pääse ihan vanhojen biisien tasolle, vaikka hyviä ovatkin. Tosin tämän jälkeenhän Motörheadin alamäki vasta alkoikin. Mutta jostain syystä mukana ei ole Orgasmatronia. Sääli, mutta vielä suurempi sääli on Another Perfect Day-materiaalin hylkääminen kokonaan. Se levy oli mainettaan parempi, mutta toisaalta ymmärrän Lemmyn halunneen jättää sen ajan biisit pois, olivathan ne hieman erilaisia ja Brian Robertsonin kanssa tehtyjä, jonka oli tähän mennessä korvanneet jo Würzel ja Phil Campbell. Itse bändi tuntuu tosin olevan liekeissä, vaikkakaan ei ihan yhtä tappavassa iskussa kuin Hammersmithissä.

Myöhemmin Motörhead… tai oikeammin Lemmy on ollut hieman pettynyt levyyn. Ensinnäkään se ei myynyt syystä tai toisesta, ja toisekseen bändi ei digannut lopullisesta miksauksesta. Itse keikkapaikan valinnan suhteen Lemmy ei ole osoittanut pettymyksen merkkejä, ja itse asiassa hän halusikin jotain ihan muuta kuin Hammersmithin tai Budokanin äänityspaikaksi. Ja valitsi sitten Hämeenlinnan, joka ei tällä levyllä kyllä maailmankartalle päässyt. Eikä No Sleep At All ole totta puhuen kovin relevantti, ettei sitä ilman tulisi lainkaan toimeen.

Kenelle: Niille, jotka eivät uskoneet ison bändin tekevän virallista liveäänitettä Suomessa, puhumattakaan siitä että se tehtäisiin jossain muualla kuin Helsingissä.
Miksi: Koska Motörhead.
Kohokohdat: Traitor, Deaf Forever, Overkill

Delta Force 2 – Megamosh 2011

En kykene samaan urotekoon kuin M. Hirvelä Toisen Vaihtoehdon Delta Force 2-arviossaan, eli en kirjoita arviotani lyriikoiden muotoon. Se olisi paitsi hyvän idean häikäilemätöntä kopioimista, niin tuskinpa myöskään pääsisin edes unissani käsiksi samanlaiseen verbaaliakrobatiikkaan, varsinkin kun tyyppi varmasti pisti pakettiin viidakontäydeltä terroristeja Kolumbian viidakkoja kolutessaan siinä samalla. Katsotaan nyt kuitenkin, mitä saan Megamosh 2011:sta pupellettua.

Ensinnäkin Megamosh 2011 on edeltäjäänsä lyhyempi levy. Näin jälkikäteen ajateltuna Personal Vietnam (2009) oli ehkä turhankin pitkä, kun kokonaisuuteen kuului muutama filleriraitakin. Nyt on vähemmän biisejä, mutta niihin on taidettu yleisesti uhrata enemmän ajatusta. Levy on ehkä lyhyempi, mutta sen laittaa nyt herkemmin soimaan toistamiseen kun se kerran on jo tauonnut. Delta Force 2 laulaa edelleen samoista asioista, eli vegaanisafkasta, sipseistä, illanviettotavoista ja toki Jyväskylän meiningistä. Tosin nyt Jyväskylää pistetään paskaksi jo heti kansitaiteessa. Humoristisen mesoamisensa lisäksi Delta Force 2 muistaa ottaa myös vahvasti kantaa tärkeistä asioista. Tsekatkaa vaikka Metalpunk-balladi tärkeistä asioista.

Sipsikeisarin marssia soitettiin bändin keikoilla jo Personal Vietnamin julkaisun aikoihin, ja itsehän menin eräässä keikka-arviossa luulemaan jopa suoraksi S.O.D.-lainaksi. Tai onhan se biisi enemmän tai vähemmän lainattu. Pahan ulospurkaus sen sijaan on ehta coveri. Kyseessähän on Sodomin Outbreak of Evil, joka olisi ehkä ansainnut paremman sanoituksellisen käsittelyn, mutta meneehän tämäkin. Ja onhan kappaleesta saatu hyvin Delta Force 2:n näköinen. Toisenlaista lähestymistapaa edustaa taas Älä niele paskaa, jonka alussa on vierailemassa muuan Asa Masa. Asan fiittauksesta tuskin kenenkään tarvitsee hermostua, kun Anthrax löi hynttyyt yhteen Public Enemyn kanssa jo 20 vuotta sitten.

Kokonaisuutena Megamosh 2011 ei eroa edeltäjistään dramaattisesti, mutta kuitenkin sopivasti erottuakseen niistä. Uutuudenviehätyshän katosi tämän bändin yltä jo aikaa sitten ja vitsi ei enää varsinaisesti naurata, mutta sehän ei estä Delta Force 2:ta vetämästä kuuntelijaa kasettiin? Ehkäpä kannessa tallusteleva sipsikeisari tulee iskemään sinunkin kotikyläsi matalaksi? Jos se tulisi jossain päin Suomea vastaan, opastaisin sen toki Hämeenlinnaan… Lahden kautta, ihan vain Teittisen harmiksi.

Kohokohdat: Perjantaipullo, Metalpunk-balladi tärkeistä asioista, Pitsa ilman juustoa ja natseja, Pahan ulospurkaus