Speedtrap – Raw Deal

speedtrap_rawMuistan kyllä, kun tämä levy julkaistiin. Speedtrapin esikoinen. Tai eihän siitä nyt niin ihan kauheasti aikaa ole, kun Raw Deal-mini julkaistiin vasta vuonna 2009. Jo bändin nimi, tyylisuunta ja ilmiselvät viittaukset Exciteriin äänitteen kannessa nostivat kiinnostusta levyä kohtaan, mutta melko pitkään kesti ennen kuin oikeasti lähdin kuuntelemalla kuuntelemaan Speedtrappia. Oli sellainen vaihe elämässä ettei pikahevi ollut itselleni se kaikkein eniten kolahtava musiikkityyli.

Raw Deal oli tietysti vanhan speed metallin kaverille aika muikea levy. Speedtrapin tulkinta metallista oli sitä osastoa, jossa puhuttiin nimenomaan speed metallista, eikä juurikaan thrash metallista. Alansa isoista nimistä lähimpiin vertailukohteisiin kuuluu Exciter ja suomalaisista bändeistä Solitaire tuli kummasti mieleen. Ja tietysti Motörhead. Namedroppailua, namedroppailua, mutta mikään turha pastissirippausbändi Speedtrap ei ole vaikka sen vaikutteet ovatkin selvät. Speedtrapin riffeissä on mukavasti myös rokkaavaa groovea mukana, mikä toki tekee Speedtrapista mukaansa herkästi tenhoavaa musiikkia joka lähes väistämättä pakottaa maantiellä kuunneltuna lisäämään kaasua.

“Vitu awesome ajaa taajamanopeuksilla ja kuunnella Speedtrappii”.

Isoimmat Raw Dealiin liittyvät murheet liittyvät vokalisti-Jorin vähän ohuesta tulkinnasta (tähän on tullut enemmän särmää, joten menee hakemisen piikkiin) sen turhan puhtaaseen äänimaailmaan. Eihän speed metal nyt ehkä sitä kaikkein räkäisintä heviä ole, mutta olisi näissä soundeissa saanut olla enemmän paskaa. Death With A Dagger-splitillä tämä puoli oli kyllä jo paremmissa kantimissa, ja oletettavasti on myös Powerdose-pitkäsoitolla. Niin, sen pitäisi olla pihalla tänään.

Kohokohdat: Heat of the Battle, Living Sacrifice, Redemption of Might

Death With a Dagger / Speedtrap – split

Hevin ja punkin yhdistäminen on aina ollut riskialtista. Joskus se kyllä toimii, ja esimerkiksi Death With a Daggerin tapauksessa on välillä ollut epäselvää, onko se hevisti soittava punkbändi vaiko toisinpäin. Olen kuitenkin seurannut yhtyeen uraa mielenkiinnolla jo muutaman vuoden, ja tokihan sitten oli hankittava pääasiassa kouvolalaislähtöisten helsinkiläisten bändin yhteislevy (2010) Speedtrapin kanssa.

Levyllä siis meuhkaa kaksi bändiä, joista toinen on enemmänkin punk-skenen suosiossa, toinen taas metalliskenen. Tavallaan bändit tulevat eri maailmoista, mutta loppujen lopuksi ne muistuttavat hyvin paljon toisiaan vaikka niiden musiikissa olevien pienien viitteiden perusteella huomaa kummasta maailmasta ne ovat kotoisin. Molemmat imevät vaikutteita 80-luvulta myös ulkomusiikillisesti, siitä viestii jo sangen retrohenkinen kansikin.

Death With A Dagger on näillä biiseillä selkeästi hevimpi kuin Dark Alleys-albumillaan. White Lady voisi olla lähes miltä tahansa halvalta kasarihevilevyltä, ja tämä oli siis kehu. Vokalisti Steelin  työskentely on edelleen sangen punkahtavaa huutoa. Yhtye soittaa kyllä hyvin, mutta ei varsinaisesti päätä räjäyttävällä tavalla. Ei edes samalla tavalla kuin Dark Alleysillä.

Speedtrapin laulaja tekee selväksi, että splitin puoli on vaihtunut. Tämä kiljuu niin paljon kuin keuhkoista vaan ilmaa lähtee, ihan kuin 80-luvun pölyttyneet esikuvansa. Kerran näin Speedtrapin livenä, ja eräs mukanani ollut kaveri kommentoi bändiä “Mötley Crüeksi joka vetää vain Live Wirea). Ehkäpä hänen mielestään Live Wire on maailman nopein biisi, mutta kyllä nämä Speedtrapin tässä esittämät biisit ovat sitä reippahasti nopeampia. Yleensä minua ei retrohevi kiinnosta, mutta silloin toki kyllä kiinnostaa kun se on hyvin tehtyä. Tästä esimerkkinä Running Wild-kopiobändi Cast Iron ja tietty Armour. Näiden speed metal-ilotulitusten perusteella voin huoletta iskeä myös Speedtrapin mukaan.

Harmillisesti kumpikaan bändi ei iske tai kolise samalla tavalla kuin niiden odottaisi kolisevan. Toisaalta tätä levyä on helppo suositella kaikenlaisen vauhdikkaan musiikin ystäville, sillä tämä splitti on hyvinkin tyypillinen “Best of both worlds”-tyylinen levytys.

Kohokohdat: DWAD – Night of the Dagger, Burning Core, Speedtrap – Get It On Or Get Away, Midnight (Rough Ride)

Lopunajan holokausti: WCH:n metallipäivä @ TVO, Turku. 10.4.2010

On hyvin surullista, että TVO:lle käy niin kuin sille on käymässä. Yksi Suomen legendaarisimmista keikkapaikoista muuttuu piakkoin pyörävarastoksi ja pesutuvaksi, mutta sitä ennen oli aika järjestää paikalle sen ansaitsemat hautajaiset. Turun metallitarjonnan kivijalka WCH-yhdistys oli parsinut paikalle aimo annoksen bändejä, joiden takia TVO sai metallifanien puolesta arvoisena monttubileet. Kyseessä oli yksi Piparnakkelin  harvoista reissuista Turkkuseen ja ensimmäinen (ja samalla viimeinen) vierailu TVO:lla. Minua hieman hävettää kun tämä on ensimmäinen kerta kun TVO:lle pääsen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kekkerit alkoivat jo iltapäivällä, mutta siitä huolimatta aikataulu oli tiukka joten bändeillä ei ollut mahdollisuuksia pitkiin keikkoihin. Jokaiselle oli varattu suunnilleen puoli tuntia ja sen päälle vielä aikaa roudaamiseen ja soundcheckeihin. Encoreja ei soitettu eikä pahemmin edes pyydetty. Ja huomasinpa muuten että TVO:n henkilökunta on ilmeisesti mieltynyt Dead in the Waterin Less Days Left…-kymppituumaiseen, se kun oli ainoana taukomusiikkina. Suosikkini Turun metalliskenestä eli Hellbox ei jostain syystä ollut ohjelmassa, vaikka bändin miehistöä näkyikin mestoilla henkilökunnan ominaisuudessa. Hellboxin jos minkä bändin olisi kuvitellut soittavan näillä kinkereillä! Mutta pari bändiä oli jopa kasattu uudestaan ihan näitä bileitä varten.

Erinäisen spedeilyn vuoksi kekkerit aloittanut Avoimen Haudan Löyhkä jäi näkemättä, joten ensimmäinen näkemäni bändi oli Speedtrap. Speedtrap on julkaissut viime vuonna kehutun Raw Deal-eepeen, joka on minulta valitettavasti jäänyt vielä kuulematta. Tästä syystä bändin tuotanto ei ollut minulle kovinkaan tuttua, vaikka pari biisiä olen siltä kuullutkin. Livenä Speedtrapin nahan ja ketjujen kyllästämä kasarimeininki iski minuun paremmin kuin pari satunnaista Myspacesta kuultua biisiä. Kaveri kuvaili bändin menoa “Mötley Crüeksi, joka soittaa pelkästään Live Wireä”. Minun korvaani se kuulosti enemmänkin Agent Steeliltä, ja tätä mielleyhtymää vain korosti John Cyriisiltä kuulostava vokalisti. Pitänee tutustua bändin tuotantoon paremmin…

Toinen näkemäni bändi oli sitten jo jonkin aikaa odottamani Cause for Effect. Pitää sanoa, että bändin bassoon, rumpuihin ja murinavokaaleihin luottava grind/jazzcore on levyltä kuunneltuna välillä varsin puuduttavaa kuunneltavaa (varsinkin jos sitä kuuntelee 80 biisiä alle tunnissa), mutta livenä se toimii. Duo soitti tällä kertaa 28 biisiä, joista kymmenen oli uusia. En kyllä ole niin suuri bändin fani, että olisin erottanut uudet biisit vanhoista. Rumpalin ilmeet olivat näkemisen arvoisia ja äijän rumpukapulat lentelivät alvariinsa käsistä pois, onneksi miehellä oli ylimääräisiä kapuloita varastossa bassorummun päällä. Basistikaan ei ollut pekkaa pahempi, äijän räpylä risteili lähes valonnopeudella bassokitaran otelaudalla joten voin vain arvailla montako soittovirhettä hemmo teki ilman että kukaan olisi huomannut mitään. Miehen murinoista pitää antaa erityinen kiitos, jokaisen biisin jälkeen tuli sekunnin mittainen “kiitoksia”-murahdus. Hyvin hauska bändi livenä, jonka tekemisiä seurasi suurella mielenkiinnolla.

“PLÖNKPLÖNKPAMPAMPAMPAMTÖTTÖRÖÖTTÖRÖTTÖTTÖRÖÖPAMPAMPLÖNKIITOKSIA!”

Cause for Effectin jälkeen oli aika pitää ruoka/juomatauko, jonka takia jäivät näkemättä Catalepsy ja Solitaire. Pelkästään Metal Archives listaa noin kymmenen erilaista Catalepsy-nimistä bändiä ja nimen psy-päätteen takia luulin sitä death metalliksi. Tämä Catalepsy olikin se turkulainen, 80- ja 90-lukujen taitteessa toiminut Limonadi Elohopea-jäsenien vanha speed metal-bändi, joka nyt oli tehnyt pienimuotoisen paluun. Tämänhän tajusin tietenkin vasta siinä vaiheessa, kun hypistelin bändin vanhaa Scream-MLP:tä myyntipöydällä. Voin sanoa että hieman harmitti. Jo neljä täyspitkää julkaissut Solitaire taas ei minuun ole koskaan pahemmin uponnut, mutta olisin silti katsonut bändin setistä edes lopun. Jäi nyt sekin sitten näkemättä.

Axegressor soitti tiukan ja tiiviin setin. Ehkä turhankin tiiviin, koska se tuntui loppuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkamaankaan.  En oikeastaan Axegressorista perustanut Axecution-eepeen perusteella, joten pääsivätpähän yllättämään hyvällä keikalla. Luoti päähän-hitti tosin oli lyhyen keikan takia kutistunut vain noin minuutin mittaiseksi. Setin loppuvaiheilla soitetiin Kreatorin Terrible Certainty, joka on kyllä sellainen biisi joka on innostanut allekirjoittanuttakin kirjoittamaan pari rässibiisiä. Sinänsä hauskaa, että Axegressor soitti tuon biisin (ja oikeastaan koko keikan) paremmin kuin Kreator nykyään itse. Johnny Nuclear Winter keikisteli rässikalsareissa (ja ekan biisin aikana myös aurinkolasit naamalla) ja otti yleisön haltuunsa, myös kirjaimellisesti että lähti “lavaltakin” yleisön sekaan. Mies oli sen verran innokas että keikka oli hänelle myös fyysisesti uuvuttava…

Siitä on aikaa neljä vuotta, kun viimeksi näin Hateformin. Death/thrash metallia soittava bändi oli tuolloin vasta demoasteella, mutta vuonna 2008 se julkaisi Dominance-albumin. Olisin siis mieluusti tarkistanut millainen bändi Hateform nykyään on, mutta se ei soittanut ainuttakaan omaa biisiä, vaan koko kuuden biisin setti koostui pelkistä covereista. Spesiaali ilta sai spesiaalin setin, ja Hateform soittikin sellaisia biisejä joiden luulisi vaikuttaneen siihen millainen bändi Hateform on. Kuudesta coverista tunnistin neljä (Sepulturan Beneath the Remains ja Territory, Deathin Symbolic ja Carcassin Heartwork) mutta kaksi jäivät minulta tunnistamatta. Olisi bändi pärjännyt hyvin omallakin materiaalillaan, mutta näillä eväillä mentiin tällä kertaa.

Torture Killer oli seuraavana vuorossa. Myöskin Torttujen setti oli nopeasti ohi ja se meni aikalailla takuuvarmasti. Bändi soitti tottunein ottein vain neljä omaa biisiä ja kaksi coveria; Deicidelta ja Morbid Angelilta. Sinänsä yllätyin kun coverina ei tullut Cannibal Corpsea tai Six Feet Underia. Torture Killerilläkin olisi ollut läjä hyviä biisejä mitä soittaa livenä, joten olin hieman pettynyt illan tarjontaan. Sen sijaan että alkaisin nillittämään siitä mitä suosikkibiisejäni TK jätti soittamatta niin pitää kehaista muuten railakkaasta menosta. Hieman rupisempaa death metallia soittanut, jo 80-luvun lopussa perustettu, kertaalleen hajonnut mutta haudastaan herätetty Necropsy tosin jäi väliin uuden tauon takia.

Haudasta oli herätetty myös vasta pari vuotta sitten jäädytetty Mustan Kuun Lapset, tosin vain tätä keikkaa varten. Itselleni kyseessä oli pienoinen unelmien täyttymys, koska en nähnyt bändiä keikalla sen soittaessa jäähyväiskeikkoja Viimeinen laulu kuolemasta-levynsä julkaisun jälkeen. Paluusta ei pidetty kauheasti meteliä lavalla eikä sen ulkopuolellakaan vaan keikka toteutettiin hyvin maanläheisesti. Maanläheinen oli settikin, koska bändi ei soittanut eeppisimpiä ja tunnelmallisimpia biisejään vaan keskittyi suoraviivaisempiin biiseihin ja niihin vanhoihin hitteihin. Kuka palvoo saatanaa-kysymykseen vastasi melko moni myöntävästi ja “verta ja paskaa”-kertosäekin kuului. Kauniinhauta-biisiä tunnelmallisemmaksi ei juuri menty, eli ei puhettakaan että olisi kuultu VLK:n biisejä, varsinkaan Morfiinisiivet-balladia. Olisin siis mieluusti katsonut bändin toisenlaisella keikalla, pidemmällä settilistalla. Tamminen ei harmillisesti murissut, vaan hänen osuutensa karjui Hanninen. Tosin jos festarin omia kotisivuja on uskominen, niin Tamminen ei ollut edes paikalla, vaikka lavalla ollut hemmo kyllä näytti Tammiselta. Oliko se nyt Tamminen vai ei?

“Näyttää olevan aivan v***n kivaa!”
– K. Hanninen

Yksi festarin ennakkoon mielenkiintoisimmista esityksistä tuli Black Crucifixionilta. Vuonna 1991 Rovaniemellä perustetun yhtyeen musiikkikin on vähintään mielenkiintoista. Se lähti alunperin black metallista, mutta lipui nopeasti ulos ahtaasta black metal-muotista ja bändin toistaiseksi uusin levy Faustian Dream on jo aika kaukana black metallista. Yhtyehän oli telakalla vuosikausia, mutta julkaisi tosiaan Faustian Dreamin vuonna 2006 ja soitti muutamia keikkoja Euroopassa syksyllä 2009. TVO:n keikka oli bändin toinen keikka Suomessa sitten vuonna 1991 järjestetyn Day of Darkness-festarin (jonka BC-keikka on julkaistu Satanic Zeitgeist-livenä) jälkeen, ensimmäinen oli edellisenä iltana Black Curse Over Hellsinki-festareilla Helsingin Gloriassa. Black Crucifixion oli näiden kekkereiden ainoa bändi, joka käytti savukonetta, sekä alussa että lopussa. Mystisyyden verho peitti bändiä, onhan bändin musiikkikin esoteerista, mutta maanläheisen keikan bändi soitti. Settilistaan kuului Flowing Downwardsin, Master Spiritin ja Goddess of Doomin kaltaisia klassikoita, mutta myös Winterkillin kaltaisia uudempiakin biisejä. Olipa settilistassa myös Retaliation-nimeä kantava esitys, jota ei ole koskaan (tai ainakaan tähän mennessä) levytetty. Black Crucifixion vastasi illan sekä pisimmästä että myös vaikuttavimmasta keikasta, olihan bändin esiintymisessä jotain ihan erilaista menoa kuin muissa. Bändin keikka oli myös yllättävän raaka, itse ainakin odotin hieman kepeämpää settiä Faustian Dreamin perusteella.

Tällaisissa merkeissä metallibändit ja WCH kuoppasivat TVO:n. Joitakin keikkoja on vielä tätä kirjoittaessa soittamatta, esimerkiksi Lord Vicar ja Spiritus Mortis kuoppaavat vielä paikan, mutta toisaalta punk-iltakin on vielä tulossa. Tunnelma oli haikea mutta samalla kaikilla oli (luultavasti) hauskaa. Tapahtumaan myytiin vain sata lippua, ja siihen kun lasketaan vielä bändit, näiden roudarit ja muu henkilökunta niin luulisi TVO:n tulleen aika ahtaaksi, mutta yllättävän hyvin kaikki mahtuivat sisälle ja meno oli leppoisaa. Olut oli halpaa ja festari-paidatkin kävivät hyvin kaupaksi. Itselleni illasta ainakin tuli ikimuistoinen, kiitokset vaan järjestäjille, bändeille, kavereille, tutuille ja tuntemattomille. Anteeksi nyt katkeruuteni, mutta terveisiä vaan niille, jotka ovat vastuussa TVO:n kuoppaamisesta. Siinä ei kärsi pelkästään Turun vaan koko maan keikkamahdollisuudet.

Tämän perusteella voi kysyä vain yhden kysymyksen: Turkuko muuten Euroopan kulttuuripääkaupunki? P****n v***t.