Six Pack of Street Violence

sposvViime vuonna julkaistu Six Pack of Street Violence on 3-waysplitti, joka esitteli silloin kolme tuoretta metallista hardcorea soittanutta bändiä; No Second Thoughtin, Out For Justicen ja Enemybloodin. Kultakin bändiltä on mukana kaksi biisiä.

Porilainen No Second Thought oli alunperin itselleni se tutuin nimi näistä bändeistä, vaikka Enemybloodinkin olin nähnyt keikalla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun No Second Thoughtia kuuli muualla kuin siellä Baarikaapin lauteilla (mitä nyt biisit julkaistiin myös netissä). Pitää tosin sanoa bändin kehittyneen näistä biiseistä, kun No Second Thoughtin LP:llä oli jo reilusti parempaa ja määrätietoisempaa meininkiä.

Seuraavat kaksi biisiä tulevat hyvinkääläiseltä Out For Justicelta, mitä en ole koskaan ymmärtänyt. Tokihan räppiä ja särökitaramusiikkia on yhdistelty aiemminkin, ja mielestäni myös tätä paremmin, varsinkin kun ainakin näillä biiseillä räpäyttelyt ovat vähän päälleliimatulta tuntuvia ja kuulostavat liiaksi Rage Against the Machinelta, joka tuskin oli perimmäinen tarkoitus? Tai ehkä tämä vain menee jo sellaisille osastoille, joista en muutenkaan välitä?

Loput kaksi biisiä tulevat Enemybloodilta, joka oli tavallaan BCHC-veteraanien ikämiesprojekti. Yhtyeen nykytila on enempi tai vähempi hämärän peitossa, kun bändiä ei ole virallisesti kuopattukaan muttei se mitään ole pitkään aikaan tehnytkään? Tämä olisi sitten yhtyeen ainoaa levytettyä tuotantoa? Sääli, koska Enemyblood taitaa olla edelleen tuorein hardcore-yrittäjä Lahdesta. Vai kuinka monta uutta BCHC-nimeä tulee mieleen? Mitä näiden biisien musiikilliseen puoleen tulee, niin Enemyblood soitti hyvällä tavalla vanhakantaista metallista hardcorea. Kyllä huomaa, että jätkillä oli taustalla muitakin alan bändejä. Tuo vaikuttaa kieltämättä siihenkin, että sain tämän splitin biiseistä nimenomaan Enemybloodista eniten irti, vaikka nekin tuntuvat kieltämättä melko raaoilta, väärällä tavalla.

Pitääpä sanoa, ettei Six Pack of Street Violence ole mikään oma suosikkilevyni. Sen pariin tuskin tulee kovinkaan usein palattua, mutta huomioiden tämän levyn merkityksen näiden bändien ensiäänitysten saattajana, niin ehkä tätä levyä pidetään vielä jonakin päivän klassikkona?

Kohokohdat: No Second Thought – Snitch is Bitch, Enemyblood – Dawn of Suicide

Distress / Wheel of Dharma –split

Itseltäni tämä levy meni aikoinaan tyystin ohi, kaiketi sen takia että se oli CD. Toisaalta julkaisijakin oli Totalpunk Records, joten Suomi ei muutenkaan tainnut olla ihan ykkösenä noin markkina-alueena. No, sattuuhan näitä. Kyseessä on siis jälleen yksi Suomi-Venäjä-maaottelu. Tällä kertaa vuonna 2009 käydyssä matsina taistelevina osapuolina olivat Distress ja Wheel of Dharma.

Venäläisen Distressin muistan Diskelmän kanssa tehdyltä splitiltä. Sillä lärpäkkeellä kumpikaan bändi ei leikkinyt, varsinkaan Distress. Muutamalla biisillä Distress ampaisi yhdeksi d-beat-suosikeistani, ja sellaisena se pystytteleekin näiden biisien ansiosta. Ehkä ne kuulostavat kaikki enemmän tai vähemmän toisiltaan, mutta Distress teki sen “biisin” sitten hyvin. Intensiteettiä löytyy, samoin mustuutta ja vihaa. Musiikillisestihan Distress on kaiketi maailman väkivaltaisimpia d-beat-jyriä, vaikka se ei päädykään käyttämään samoja särökikkoja kuin Disclose ja sen alamaiset.

Wheel of Dharma on puolestaan itselleni tuore tuttavuus. Suomalaisbändi soittaa anarkohenkistä hardcorea tavalla, jolla kaiketi kukaan muu ei ole Suomessa vetänyt. Pitää kyllä sanoa, etten erityisemmin ihastunut Wheel of Dharmaan, ainakaan tämän esityksen perusteella. Jotenkin kolkko soundimaailma ei nyt tällä kertaa oikein kolise, enkä nyt tiedä onko särörääkylaulu sitten paras väline tämän musiikin tueksi. Tai sitten tämä vain kuulostaa köykäiseltä jykevän Distressin jälkeen, mutta toisaalta Distressille on jopa Dischargen tai Disclosen paha pistää kampoihin. Se bändi nimittäin vie. Toisaalta Wheel of Dharmalle pitää nostaa hattua kappaleiden nimeämispolitiikasta; White Terror, Tampere 1918 ja Hitler’s Jaw herättävät kysymyksiä, josko bändi haluaisi herättää närää ja/tai herättää keskustelua.

Distress on muuten melkoisessa terässä, jos se pieksee jo kaksi suomalaisbändiä näiden kanssa tehdyillä spliteillä. Tätä kannattaa kokeilla ihan vaan Distressin takia, vaikka ei Wheel of Dharmakaan huono ole. Se vaan sattui joutumaan ihan eri kaliiberia olevaan seuraan.

Kohokohdat: Distress – Waiting for Death, Worldwide Genocide. Wheel of Dharma – The Kolhoz-Punk

Solid Decline / Ruidosa Inmundicia

Piakkoin alkaa seuraava Puntala kolkuttelemaan ovelle, mutta löysin jostain nurkasta tämän Solid Decline / Ruidosa Inmundicia –splitin, jonka ostin joltakulta kauppiaalta edellisessä Puntalassa. Olen kyllä varma, että noita viime Puntalan löytöjä tulee vielä muitakin esille… No, joka tapauksessa tässä on saksalaisen Thought Crime Recordsin julkaisema splitti-LP, jolla nuo molemmat bändit saavat rauhassa meuhkata.

Solid Decline vetelee nimestään huolimatta saksankielistä hardcore punkkia, saksalainen bändi kun on. Bändin puoliskolla on jopa 14 biisiä, ja allekirjoittaneellakin oli välillä hankaluuksia pysytellä perässä. Melkoista myllytystä ja nopeaa rimpuilua. Mukana on hieman melodiantynkääkin kantikkaissa kikkailuissa. Kitarat selvästi hallitsevat tätä äänivallia, ja rummut vyöryvät siihen päälle, eikä toki mieslaulajan osuutta parane vähätellä. Jos nämä ihmiset edes hetkeksi rauhoittuvat, on varmaa että sama myllytys jatkuu samantien uudestaan. Ihan mielenkiintoinen puoli, mutta jostain syystä Solid Decline ei lähde kuitenkaan ihan täysillä käyntiin.

Ruidosa Inmundicia jopa esiintyi Puntalassa, ja kyllähän tuo itävaltalaisbändi on melko kovatasoinen esiintyjä sekä livenä että levynä. Nyt bändi esittää kymmenen biisiä, muttei vetele yhtään sen hillitymmin kuin berliiniläiset kaverinsa. Tosin kun biisit ovat hieman pitempiä, jää Ruidosa Inmundicialle enemmän aikaa saada niistä enemmän irti. Tästä on myös kuulija kiitollinen, kun Ruidosa Inmundician puoli on kaikin tavoin mieleenpainuvampi ja tymäkämpi.

Kohokohdat: Solid Decline – Lasst die Spiele beginnen, Kommando untergang, Wahrheit, Angst. Ruidosa Inmundicia – Condiciones inhumanas, Catolicos podridos, Mentes sin Vision

Stolen Kidneys / Boar – Split

Haastattelin Stolen Kidneysiä Ajatuksen Valon ensimmäiseen numeroon. Jossakin vaiheessa sen haastattelun tekemisen ja sen julkaisemisen välissä Stolen Kidneys töräytti toisen kasettinsa pihalle, joka sattui olemaan splitti Boarin kanssa. Tässä alkuvuodesta julkaistulla kasetilla on melko psykedeeliset kannet, kuten kuvasta näkee.

Kuuntelin luonnollisesti Stolen Kidneysin puolen ensimmäisenä. Yhtye pääsi yllättämään yllättävän suoraviivaisella ja punkahtavalla meiningillään, vaikka bändi muistuttaa melko pian soittavansa punkkinsa vähän hitaammin ja murjovammin. Sanoisin, että bändi kehittyy yhä ja tämä on iskevämpää materiaalia kuin mitä bändin edellisellä kasetilla oli. Tosin käsittääkseni nämä biisit ovat “ylijäämämateriaalia” siltä aiemmalta kasetilta, tai paremminkin sille sopimatonta tavaraa. Ei The Roadin nopeampi ote olisi sille välttämättä sopinutkaan. Stolen Kidneysiltä on mukana kaksi biisiä; The Road ja Shattered.

Koska olen hannari, kuuntelin sitten toisen puolen myöhemmin. Sillä puolella mesosi Boar, josta en tiennyt yhtään mitään ennen tätä splittiä. Ja melko salakavalasti tuo bändi messuavan jyrinänsä tuo kuuloetäisyydelle. Boarin puoli alkaa jopa aavemaisen rauhallisesti, mutta rakentuu sitten oikeaksi hirviöksi. Stolen Kidneysiin verraten Boar on jopa pelottavan rauhallinen tapaus, ainakin alkuun. Boarin jyrässä on jopa hieman space rockeja ja krautteja piirteitä, tosin vain mausteina. Boar vetäisee vain yhden biisin, jonka nimi on Cormoran.

Kokonaisuutena tästä kasetista voisi sanoa sen verran, että bändit ovat juuri sopivat toistensa splittikavereiksi. Yhtyeillä on keskenään suhteellisen samanlainen soundi, mutta ne erottaa toisistaan ja kummallakin on tunnistettava otteensa. Suosittelen, jos hidastelu maistuu.

Kohokohdat: Stolen Kidneys – The Road, Boar – Cormoran

Armless Children / Maailmanloppu – Split

Joskus ne kaikkein kiinnostavimmatkin tapaukset lojuvat pöydälläni pitkän aikaa ennen kuin ehdin sanoa niistä mitään edes vähänkään järkevää. Näin kävi valitettavasti myös Armless Childrenin ja Maailmanlopun kimppanauhalle, joka oli jo lähtökohtaisesti suurin piirtein kovinta mitä suomalaisissa punk/hardcore-piireissä on hetkeen ollut.

Tällä nauhalla Armless Children on ehkä lähimpänä sitä livetilanteessa läsnä olevaa raivoa, tai oikeastaan se johtuu melun määrästä, joka puolestaan johtuu äänityksen demomaisuudesta. Kovinkaan pätevänä dokumenttina bändin nykytilasta tätä nauhoitusta nyt ei ainakaan voi pitää, sillä tämä on taltioitu jo vuonna 2009, ollen lähestulkoon vanhimpia äänityksiä mitä tällä bändillä ylipäätään on. Treenikämpällä hyvin aggressiivisesti taltioitu nauhoitus, ehkä primitiivinen mutta juuri sen vuoksi hyvä. Armless Childrenin puolen Nintendo-lopetus hämmentää.

Myös Maailmanlopun puolella on kohtuutiukka meininki. En ollut itse asiassa varmaan kuullutkaan koko bändistä ennen tätä nauhaa. Silloin en muuten edes tiennyt bändin Omaisuusvahinko-kytköksistä, ja minähän vanhana Omaisuusvahinko-diggarina olin toki innoissani. Maailmanlopun puoli on reilusti tuoreempaa perua, sillä bändin neljä biisiä on äänitetty “vasta” viime kesänä. Ja jälki on reilusti siistimpää, vaikka hifistely on silläkin jätetty välistä. Omaisuusvahinko kuuluu Maailmanlopunkin menosta, mutta muuten mennään ehkä lähemmäs d-beatia. Ihan tällä näytöllä Maailmanloppu ei ole kuitenkaan niin kova bändi kuin mitä Omaisuusvahinko oli, mutta potentiaalia näkyy olevan. Tosin mitään täysin tajunnanräjäyttäviä biisejä tällä puoliskolla ei ole, mutta eiköhän niitä ala tuleville Maailmanloppu-äänitteille siunaantumaan.

Niin, molemmilla puolilla on tosiaankin räminää ja primitiivistä soittoa, mikäli se ei vielä tästä tekstistä muuten tullut esille. Tämä on luullakseni loppuunmyyty, mutta kannattaa tämä kasetti poistaa vaan omaan talteen jos siihen pienikin mahdollisuus tarjoutuu. Die loud!

Kohokohdat: Armless Children – Hell Awaits, Desperate Warmachine. Maailmanloppu – Itsetuhoo, Mustan taivaan alla

Lähdön Aika / Haistelijat – Split

Hyvinkääläinen Lähdön Aika teki meikäläiseen tappavan vaikutuksen splitillään Brutopian kanssa (2008). Viime vuosina Lähdön Aika ei ole kuitenkaan ollut kenenkään huulilla uuden studiomateriaalin takia, vaan alkukesästä 2011 julkaistut Lähdön Aika –äänitteet olivat yhtyeen ensimmäiset uutta materiaalia sisältäneet levyset kolmeen vuoteen. Tässä käsitellään nyt Haistelijoiden kanssa tehty splittiseiskalevy.

Aiempaa eeppisempiin ja suurisävyisempiin tarpovan Lähdön Ajan splittipuolisko on kenties kunnianhimoisinta Lähdön Aikaa. Yhtye kuulostaa jollain tavalla suuremmalta ja toki lohduttomammalta kuin jopa samaan aikaan julkaistun “oman” EP:nsä biiseissä. Lähdön Ajan kahdesta biisistä Unohda keskittyy murjomiseen, instrumentaali ja akustinen Aika taas tunnelman luomiseen.

Toisella puolella on sitten toisenlaista rytyytystä. Taiteilijanimillä kulkeva Haistelijat-kolmikko on iskenyt jo ensimmäisen EP:nsä sessioissa äänitettyjä biiseistä kolme kappaletta, joista Tyttö ja pyörä on instrumentaali, Komissio varsin asiallinen biisi ja Transvestiitti puolestaan on Terveet Kädet –tulkinta, joka on tehty  hyvin… Haistelijamaisesti. Yhtye kuulostaa Haistelijoilta, mutta biisin tunnistaa alkuperäiseksi. Ei tosin ole puhettakaan, että Haistelijat yltäisivät täysin samaan suoritukseen kuin Terveet Kädet. Ei lainkaan huono veto ei lainkaan huonolla puolella.

Kokonaisuudessaan käsillä oleva splitti on sikäli erikoislaatuinen, että sillä esiintyvät bändit ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, joita yhdistää oikeastaan vain sidokset punkkiin ja DIY-kulttuuriin. Vastakohdat täydentävät toisiaan, kuten sanotaan. Tosin tässä tapauksessa ne eivät sitä tee, vaan molemmat yhtyeet pysyttelevät visusti omissa ulottuvuuksissaan. Ne eivät kohtaa toisiaan täydellisesti, mutta eivät lopulta ole ehkä sittenkään niin kaukana toisistaan.

Kohokohdat: Lähdön Aika – Unohda, Haistelijat – Komissio

Winterwolf / Disma – Split

Kas niin, jossakin vaiheessa tätä vuotta ilmestyi tämä Doomantia Recordsin julkaisema, harvinaisen komeilla kansilla kuorrutettu rykäisy death metallia. Vanhan koulun tyylisesti tarjoiltuna, eli mätänä, rupisena mutta sopivan murhaavana.

Winterwolf on nimenä kyllä tuttu, mutta bändin musiikki on jäänyt minulta tarkemmin tutustumatta. Diggailin Deathchainia aktiivisemmin muutama vuosi sitten, ja silloin olisi Winterwolf –nimellä tehdyt äänitykset kelvanneet soittooni. Sitten kun Corpse herätti Winterwolfin kuitenkin henkiin Deathchainin rinnalle, oli kiinnostukseni metallimusiikkia kohtaan likipitäen nollatasolla (mutta silti tutustuin joihinkin satunnaisiin levyihin ja kävin harvoilla ja valituilla keikoilla). Mutta nyt kun kuuntelee Winterwolfia vuonna 2011, voidaan sen todeta olevan ihan pätevä yhtye. Tietämättömille tiedoksi, niin Winterwolfihan on Deathchainia death metallisempaa, joka on jo itsekin muuttunut death metallisemmaksi, vaikkei olekaan thrash –vaikutteitaan unohtanut. Winterwolf on kylläkin perinnetietoisempaa sivaltamista ja survomista kuin tunnetumpi isoveljensä, ja oikeastaan sen takia kiinnostaakin Deathchainia enemmän.

Toisella puolella rähjäävä Disma onkin sitten itselleni entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Tosin enhän minä metallin kaikkia alakulttuureja voi mitenkään seurata, joten eipä kukaan voi varmasti olettaakaan, että suhteellisen nuori (perustettu 2005) Disma olisi kaikkien huulilla. Tai tämä splitti on varmasti nostanut yhtyeen profiilia Suomessa vanhojen Winterwolf/Deathchain-fanien keskuudessa. Ei Disma varsinaisesti mitenkään massasta erityisen hyvin erotu, mutta tekee hommansa kyllä asiantuntevasti ja vielä niin, että bändin kappaletta Of a Past Forlorn kehtaa vielä hyvin kuunnellakin.

Molemmilta bändeiltä on mukana yhdet, melko pitkät (kuusiminuuttiset) biisit. Kummassakin biisissä riittää kyllä nyansseja ja vaihtelua paketin kiinnostavana pitämiseen. Biiseissä on sekä matelevampaakin että kaahaavampaakin otetta, mutta bändit soittavat samoista perusaineista koostuvaa death metalliaan riittävän erilaisilla otteilla, että selvästi erottuu kumpi puoli levystä on milloinkin soimassa. Sen enempää turisematta voin sanoa splitin olevan varsin onnistunut ja splittikaverusten olevan toisilleen sopivia.

Kamppailun voittaja: Disma (Of a Past Forlorn)

Spiritus Mortis / Fall of the Idols – split

Suureksi yllätyksekseni löysin kahden Suomen tämän hetken kovimman doom metal-bändin splittilevyn Levykellarista kaksi vuotta kyseisen splitin julkaisun jälkeen. Luulin, että tämä Spiritus Mortisin ja Fall of the Idolsin splittilevy lähestulkoon revittäisiin julkaisijansa (I Hate Records) käsistä. Alkuperäinen, mustalle vinyylille prässätty painos käsitti vain 500 kappaletta, punaiselle vinyylille tehty lisäpainos (jota arvostelukappalekin edustaa) taas käsitti 300 kappaletta.

Vaikka biisejä onkin yhteensä vain viisi, ei kannata hämääntyjä ja luulla splittiä nopeasti käsitellyksi. Neljäkymmentä minuuttiahan tähän menee, kun tämä maailmanloppua maalaileva kurimus saadaan soitettua läpi.

Mielestäni Spiritus Mortisin ensimmäinen levy Hynnisen kanssa (The God Behind The God, 2009) ei ihan vielä näyttänyt, mihin Hynnisen luotsaama Spiritus Mortis olisi vielä kykenevä. Näillä splitin biiseillä ukko on selkeästi lunastanut paikkansa bändin keulamiehenä. Hän sekä istuu bändin jo ilman tätä hiomaan soundiin mutta tuo myös oman lisänsä siihen, mikä käy erityisen hyvin ilmi Rise From Hell-biisin uusintaäänityksestä. Kyseessä taitaa olla muuten ensimmäinen biisi, jonka koskaan olen Spiritus Mortisilta kuullut, tosin se oli silloin Lammen laulama. Nyt biisi on venytetty kaksinkertaiseksi ja Hynninen pääsee kärisemään oikein kunnolla. En muista kuulleeni mieheltä näin riutuvaa ja riivattua ilmaisua edes Reverend Bizarren aikoina. Tämä kuulostaa nimittäin todella demoniselta, mutta myös King Diamondilta.

Toisella puolella jyräävä Fall of the Idols ei ole historiallisesti yhtä merkittävä bändi kuin nimekkäämpi splittitoverinsa, mutta yhtye on tehnyt vuosikausia mielenkiintoista ja psykedeelistäkin doomia. Hyvin nuo pohjoisen miehet soittavat tälläkin levyllä, ja varsinkin Funeral Man taitaa olla koplan parhaimpia biisejä, vaikken olekaan niitä ihan kaikkia kuullutkaan. Silti Fall of the Idols jää Spiritus Mortisin varjoon, mutta sinne nyt jäisi aurinkokin. Väkevä splitti tämä, jolla molemmat bändit ovat todella tiukassa vedossa.

Kenelle: Vastikään edesmenneelle Hannu Weckmannille. Rest in Peace.
Kohokohdat: Spiritus Mortis: Sunrise, Rise From Hell, Fall of the Idols: Funeral Man

Sick Terror / Legion 666-split

Brasilialaisen Sick Terrorin ja kanadalaisen Legion 666:n split-LP lienee aikalailla unohdettu tapaus. Kovin usein tähän splittiin ei nykyisin törmää.

Kannesta ei heti näe mikä levy on kyseessä, varsinkin kun etukannessa ei lue kummankaan bändin nimeä. Infernaalisen näköisiä naikkosia siinä näkyy olevan joiden käyttämissä aurinkorasvoissa tuntuu olevan liian alhainen suojakerroin. Ei kannattaisi yrittää päivettää naamaansa ilman asianmukaista varustusta! Kannessa on kuitenkin näiden alastomien neitojen lisäksi myös “…and man will be the hunted”-teksti, jonka luulisi olevan splitin varsinainen nimi. Kannesta tulee vielä julisteversiokin, jota en tosin uskalla laittaa seinälle. Pelkään avovaimon reaktiota, en niinkään sitä että kahvivierailta menisi kahvit ja kuivat pullat väärään kurkkuun.

Ainakin Sick Terrorin puoli levystä toimii. Suurin osa Sick Terrorin biiseistä lienee peräisin Peste Católica-eepeeltä, joka oli siis bändin ensimmäinen julkaisu. Raakaa hardcoren, crustin ja grindin sekoitusta tässä siis on, aivan kuten aiemmin arvostelemallani Aborto Legal-eepeellä. Soundit vaan ovat räkäisemmät ja tempokin tuntuu olevan kiivaampi. Soundipoliittisesti Sick Terrorin puoli on ihan ok; kitarassa on sopivaa räkää, bassosoundi on sopivan muhkea, rummut vaan tuntuvat hiukan onnettoman kuuloisilta. Ne vain vähän napisevat mutta ainakin ne kuulee hyvin. Neljästätoista biisistä lähes puolet on covereita. Alkuperäisellä Peste Católica-demolla oli Olho Secolta lainattu Campos da Morte Lobotomialta So Os Mortos Náo Reclamam. Ovathan nuo valinnat osuneet nappiin, vaikka Sick Terrorin omakin materiaali on sen verran vahvaa ettei noita olisi välttämättä tarvinnut tehdä. Tätä splittiä varten bändi kävi nauhoittamassa vielä muutaman coverin lisää, muun muassa Ação Diretaa ja No For an Answeria. Sick Terrorin puoli on siis hallussa ja tätä oli kiva kuunnella, oikeastaan pidin näistä biiseistä enemmän kuin Aborto Legalista. Sanoitukset on käännetty englanniksi, mikä on ihan hyvä juttu sinänsä kun en ymmärrä portugalia. Tosin olisi ne alkuperäisetkin tekstit halunnut lukaista.

Toisella puolella on kanadalainen Legion 666. Näillä on biisejä “vain” kuusi, mutta materiaalia on silti lähes yhtä pitkäksi aikaa kuin brasseillakin. Legion 666 eroaa Sick Terrorista melkoisesti, vaikka senkin musiikin pohjana on crust. Legion 666:n lähestymistapa on vaan erilainen; mustempi ja metallisempi. Vaikutteita on otettu sieltä black ja death metallin puolelta, mutta käytännössä Legion 666 kuulostaa hardcorelta jota on vain mustennettu. Itse asiassa Graves of Glorylla on samanlainen kulku kertosäkeessään kuin Agnostic Frontilla. Legion 666 tosin kuulostaa jotenkin vesitetyltä. Tämä materiaali ei yksinkertaisesti vain tunnu tarpeeksi toimivalta, varsinkaan tappavan Sick Terror-puoliskon jälkeen. Pitäisi joskus kuunnella nämä biisit paremmin kajoamatta ST-puoleen.

Sick Terrorin takia tätä splittiä voisi kehuakin, mutta Legion 666 tuntuu sen verran väsähtäneeltä että kauheasti ei jäänyt haluja tutustua bändiin paremminkaan. Ehkä pitäisi, koska olen kuullut bändin omien levyjen olevan parempia kuin splitit joilla se on esiintynyt.

Kenelle: Mustanpuhuvan harkkorerustin tovereille.
Miksi: Sick Terrorin takia.
Kohokohdat: Sick Terror – Peste Católica, So Os Mortos Náo Reclamam, Legion 666 – Graves of Glory

The Carnival / Valium Kiharat – Kajaani

Sikäli kuin yhtään mitään kajaanilaisuudesta tiedän, niin nyt ollaan asian ytimessä! Kajaanilaiset The Carnival ja Valium Kiharat ovat aiemminkin tutkailleet synkkiä sielunmaisemia, mutta eivät ennen niiden lähteitä. Maantieteellisesti eristyksissä elävä Kajaani ei tosin saa näiden bändien erityishuomiota nytkään, vaikka yhteislevy onkin nimetty Kajaaniksi. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten siksipä kannessa on kuva mustavalkokuva Kajaanin öisestä keskustasta. Ihan hyvin tuo kuva voisi olla vaikka Riihimäeltä, tuota maisemaa näkee lähes jokaisessa pienemmänpuoleisessa suomalaiskaupungissa.

Lukijalle on varmaan jo tässä vaiheessa selvinnyt, että molemmat bändit ovat Kajaanista. Jos ei ole, niin kehottaisin lukemaan ensimmäisen kappaleen uudestaan. Bändit ovat kavereita keskenään, ja ovat käyneet Euroopassa yhteiskiertueellakin. Ihmettelen siksi sitä, miksi tämä splitti ilmestyi vasta nyt, kun The Carnival on jo täyttänyt kymmenen vuotta ja ”Kiharoillekin” tulee muutaman vuoden sisällä kymppi täyteen. Muiden kanssa nämä bändit ovat kyllä tehneet levyjä, mutta eivät keskenään. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Kummaltakin on kaksi biisiä, ja molemmilla on yksi uusi biisi. Bändit myös coveroivat toistensa tuotoksia.

Miten nerokasta muuten on laittaa Kajaani-nimisen levyn aloitusbiisiksi Nälkämaa? Näin tekee The Carnival, joka varsin sotkuisesti ja Terveet Kädet-henkisesti tekee pelinavauksen. The Carnivalhan on tulkinnut Läjä Äijälän tekstejä, tosin Nälkämaa ei ole sellainen. Oman Nälkämaa –laulun lisäksi tulkitaan Kikkaroiden Häkki. Valium Kiharat on jo muualtakin saanut kritiikkiä pöhköstä nimestään, ja niin saa myös täältä: mitä v*ttua?! Mitä ihmettä tämän bändin nimi oikein tarkoittaa? No, hällä väliä. Eihän nimi bändiä pahenna, eikä sitä enää kannata muuttaakaan, kun nimi on jo vakiintunut käyttöön, ja onhan se persoonallinenkin. Jostakin syystä minulta on jäänyt koko bändi tuntemattomaksi, joten nimen perusteella kuvittelinkin bändin soittavan 77-punkkia, varsinkin kun se teki splitin Seksihullujen kanssa. Hardcorelta nämä kaksi biisiä kyllä epäilyttäväsi haiskahtavat. Oman Syöpä -biisin lisäksi tehdään oma versio The Carnivalin Olen seivästetty –klassikosta (?).

Tuloksena on ihan viihdyttävä reilu viisiminuuttinen Kainuun korvesta kumpuavaa ryttäämistä. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta silti oikein mainio pikkulevy. Mielestäni Valium Kiharat onnistuu tällä splitillä paremmin. Varsinkin bändin tulkinta Olen seivästetty –kappaleesta on erityisen onnistunut, ja pieksee jopa alkuperäisen – tosin niukasti. Jotain omaakin on biisiin uskallettu tuota, jotain töttöröö-torvia siellä kuului taustalla. Koskahan Forssa saa osakseen samanlaista tributointia? Tai edes Hämeenlinna?