Steel Mammoth – Nuclear Barbarians

steel_nuclearItselläni kesti yllättävänkin kauan päästä Steel Mammothiin sisälle. Itse asiassa se tapahtui melko rujon ja väkivaltaisen, enemmän hardcorepunkin suuntaisen Radiation Funeralin myötä. Vasta sen jälkeen aloin pääsemään bändin aiempiin, enempi southern hard rock-makuisiin levytyksiin käsiksi.

Yhtyeen ensijulkaisu on kesällä 2007 julkaistu Nuclear Barbarians, joka on myös viimeinen Steel Mammoth-levy jonka olen kuullut. Ainakaan yhtyeen debyyttialbumi Atomic Mountain (syksy 2007) ei suurempia hurraa-huutoja meikäläisen suusta tuottanut, joten tartuin tähänkin levyyn skeptisesti. Mutta kas kummaa, Steel Mammoth onkin paikoin suoraviivaisempi ja hyökkäävämpi kuin mitä muistin, vaikka Nuclear Barbarians edustaakin alkuaikojen Steel Mammothin Mad Max-henkistä southern rockia liki puhtaimmillaan. Pölyä on keuhkoissa ja silmissä niinkin paljon, että kirvelee. Tätä se kai on, kun on saanut NWOFHM-kirveestä päähänsä. Ehkä Atomic Mountanilta puuttui juuri tämä puoli, mutta senkin albumin olen kuullut varmaan viimeksi vuonna 2008, joten asia vaatii reality checkia. Toisin sanoen yllätyin Nuclear Barbariansistai erittäin positiivisesti, ja kukin EP:n viidestä biisistä toimii. Paikoin Garfield Steelin ääni menee itseltäni vähän ohi, mutta kyse on kuitenkin kovatasoisesta EP:stä.

Kohokohdat: Spirit Horse, Nuclear Barbarians, Slow Death

Om – Pilgrimage

om_pilgrimOm on Sleepistä pirstaloitunut kaksikko. Nykyään tuo kaksikko on Al Cisneros ja Emil Amos, aiemmin Al Cisneros ja Chris Hakius. Hakius oli mukana perustamassa Omia, mutta lähti Omista vuonna 2008, jolloin edellisenä vuonna julkaistu Pilgrimage jäi tämän viimeiseksi Om-levytykseksi. Pilgrimage oli tosin samalla Omin ensimmäinen levytys Southern Lordille, joten kai joidenkin aikakauden loput ovat samalla toisen alkuja?

Omin soundi pohjautuu Cisnerosin laululle ja säröbassolle, sekä perkussioille joista on joko Hakius tai Amos. Ja samassa tilanteessa on toiminut myös Steve Albini, joka on aika hyvin saanut puserettua Omista sen luovuuden mehuja pihalle. Musiikillisesti Om soittaa hyvinkin minimalistista ja pelkistettyä musiikkia, jossa hypnoottisia stoner-riffejä viljelevä basso hallitsee ja kumeat perkussiot tukevat. Pilgrimagen tunnelma on jopa harras, ja ainakin itse saan paljonkin irti Cisnerosin manaavasta laulusta. Mitä kielisoittimiin tulee, niin Cisneros ei mitään mahdottoman monimutkaisia bassoriffejä suosi, mutta niissä on kuitenkin koukkua sen verran että albumista saa hyvinkin paljon irti. Sitä se hypnoottisuus teettää, lapset!

Biisejä levyllä on neljä, joista kaksi ovat pitempiä ja kaksi hitaampia, tosin ne ovat sellaisia biisejä jotka sulautuvat todella saumattomasti toisiinsa, ja niiden väliset rajat hämärtyvät. Albumina Pilgrimage ei ole ainakaan pituudella pilattu. Olin itse asiassa yllättynyt huomatessani, ettei se kestänytkään kuin vain reilut puoli tuntia. Hyvä juttu, sillä jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla alkoi kiinnostus albumia kohtaan loppumaankin siinä 30 minuutin kohdalla, vaikken edes tiennyt levyn kolkuttelevan oman loppunsa portteja tuossa vaiheessa.

Kohokohdat: Unitive Knowledge of the Godhead, Bhima’s Theme

Boar – S/T

boarSe ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että minulta menee juttuja alvariinsa ohi. Oululaisen Boarin debyyttiäänite on sellainen tapaus, jota en noteerannut sen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Tässä on kyseessä Boarin tekemästä musiikkitallenteesta, jolla on neljä biisiä. Biisejä ei ole paljoa, mutta ei se siltikään estä levyä venymästä puolituntiseksi. Ehkä tässä on paljon sulateltavaa, mutta toisaalta Boar soittaa musiikkia, jota voidaan kuvailla sekä stoneriksi, sludgeksi että doomiksi. Yhtyeen soundissa on tosin hyvin paljon mukana myös psykedeliaa ja avaruusmeininkejä, joten ei Boarille viitsisi oikein olla vihainen siitä että sen biisit sattuvat luonnostaan venyvät. Tämä levytys on tehty Boarin toimiessa vielä triona, nythän remmiin on astellut myös toinen kitaristi, eli voin kuvitella bändin soundin muuttuneen radikaalisti vielä sen jälkeen. Tämän jälkeenhän Boar on julkaissut splittikasetin Stolen Kidneysin kanssa, ja jo sillä yhtyeen soundi tuntuu eläneen tämän ensimmäisen cd:n ajoista entistä psykedeelisimpiin suuntiin.

Ainoa merkittävä miinus tulee siitä, että levy on julkaistu pahvikotelossa. Ei vaikuta totta puhuen järin vakuuttavalta, vaikka tämä nyt onkin näin pinnallinen kommentti. Kyllä tämä siis hyvä levytys on.

Kohokohdat: Isaiah, Garden Below

Death Rides a Horse–Pantokrator

Death Rides A Horse on tanskalainen metallibändi, johon allekirjoittanut törmäsi tässä syksyn aikana. Tulin tilanneeksi yhtyeen musiikkia distroon tanskalaiselta Deadbangers Productionsilta Forced Kill –kasettitilauksen yhteydessä, kun halusin toki ottaa samaan syssyyn jotain muutakin ja Death Rides a Horse – josta käytettäköön tästä lähtien lyhennettä DRaH – vaikutti tarpeeksi kiinnostavalta. Yksi kiinnostavuuspiste tipahti myös siitä, että Pantokrator-EP:n kasettiversion bonusraitoihin kuului myös Scorpions-cover Fly to the Rainbow.

Pantokrator (2010) on yhtyeen toinen julkaisu ja ensimmäinen EP demon jälkeen. Tuota demoa en ole koskaan kuullut, joten en voi lähteä vertailemaan Pantokratoria siihen. Mitä bändin tyyliin tulee, niin yhtye on eittämättä old schoolilla asialla, ja risteilee jossain heavyn ja doom metallin välillä. Stoneriksikaan DRaHia ei oikein haluaisi niputtaa, sillä bändissä on vähän liikaakin selväpäisyyttä, vaikka Black Sabbathin palvonta onkin melko ilmeistä. Näkisin yhtenä DRaH:n etuna laulajabasisti Idan äänen, joka on melko voimakas. Tämä laulaa ns. puhtaasti ja melko korkealta, ja säilyttää kaikki uskottavuuspisteet. Idan ääni on tietyllä tavalla melko karu, eikä hän kuulosta lainkaan siltä että olisi saanut metallikasvatuksensa Nightwishin kautta – stereotypia joka usein liitetään heviä laulaviin naisiin.

Kahdesta DRaH-EP:stä nimenomaan Pantokrator iski ensiksi ja lujemmin, kenties soundiensa puolesta vaikka itse kappalemateriaali ei hurraa-huutoja vielä tolkuttoman paljoa synnyttele. Tosin Beyond the Granite Threshold on esimerkiksi paras biisi jonka tältä bändiltä tiedän, mutta kokonaisuutena Pantokrator ei edusta DRaHia kaikkein vahvimmillaan. Kun tätä bändin seuraavaan kasettiin Tree of Woeen vertaa, niin onhan tässä selvää hakemista ja linjan määrittelyongelmia vielä havaittavissa.

Kohokohdat: Beyond the Granite Threshold, The Eye

Oak & Bone – S/T

Crossoveria on monenlaista. Joskus se toimii ja joskus ei. Joskus yritetään yhdistellä toisiinsa näennäisesti täysin sopimattomia tyylilajeja, ja se vasta hit or miss –tason touhua onkin. Tuolla saralla operoi myös New Yorkista ponnistava Oak & Bone, joka yhdistelee musiikissaan sekä hardcorea että stoneria.

Lähdetään pyörittämään Oak & Bonen ensimmäistä pitkäsoittoa (2011) ensin siltä pohjalta, mitä se edes on. No, hardcore ja stoner ovat jo mainittu, eli nopea ja hidas. Sludgehan on käytännössä syntynyt juuri tuosta, mutta ei tätä kovin helpolla kylläkään sludgeksi miellä. Stoneria on tässä jutussa mukana vähän liikaa. Yhtyettä leimaa hardcorempi särmä, joten en sitten tiedä onko tässä kyseessä hardcore vai metalli. No, enpä tiedä onko sillä väliäkään. Onhan tämä myös helppo niputtaa “huumemusiikiksikin”, mutta toisaalta näen itse tämän liian helpoksi sellaiseksi. Ja en minä humehista edes pidä. 70-luvun hippimenoahan tässä on ihan kunnolla myös mukana. Hippipsykedeliaa ja mystiikkaa löytyy.

Oak & Bone on lähtenyt tekemään yhden EP-levyn jälkeen kokonaista pitkäsoittoa tuolla kaavalla. Yhdistelmä kylläkin myös toimii, ihme ja kyllä. Kumpikin elementti – mikäli ne kärjistäen eritellään vain hardcoreksi ja stoneriksi – puolustaa paikkaansa, eikä pääse ottamaan toisesta liian selkeää niskaotetta. Ongelmaksi tosin nousee pikemminkin se, ettei Oak & Bonella tunnu fokus riittävän niin pitkälle että se saisi teoksestaan loihdittua muuta kuin vain lupaavan. Soundit ovat ehkä turhan muhjua, eikä kovinkaan moni biisi nouse tarpeeksi hyvin esille. Kokonaisuutena Oak & Bone on melko tasainen, mutta luulisi bändillä olevan paukkuja parempaankin.

Kohokohdat: Oakener, Breeders, Heavy Head

Spiritual Beggars – Return to Zero

Stoner rock ei ole suosikkigenreni. Ilman että ryhtyisin sen kummemmin lokeroimaan itseäni puritaanidoomstereiden leiriin, niin joudunpa vain toteamaan ettei 70-luvun kanssa flirttaileva stoneri ole koskaan sen pahemmin iskenyt, kun parempiakin vaihtoehtoja on ollut olemassa. Käytännössä stonerin luukuttamiseni on rajoittunut Mannhaihin, mutta tokihan sitä pitää länsinaapurin Spiritual Beggarsiakin edes kerran elämässään kokeilla.

Michael Amottin aluille jo 90-luvun alussa laittama Spiritual Beggars on päässyt jo pitkään ikään. Tämä Amottin ja muiden jäsentensä muiden projektien jalkoihin alvariinsa jäävä Spiritual Beggars on kuitenkin julkaissut jo seitsemän studioalbumia, joista uusin on Return to Zero. Tällä kertaa laulaja meni vaihtumaan. Spiritual Beggarsin vokalisti on vaihtunut jo pari kertaa aiemminkin. Return to Zero on bändin ensimmäinen kiekko, jolla kiekuu herra nimeltään Apollo Papathanasio. Itselleni tämä kreikkalaisjuurinen ruotsalaisheppu ei sano yhtään mitään ja jonka edellisistä bändeistä vain Firewind on nimenä tuttu. Ja on äijä näemmä kähissyt Helloween-käkkärätukka Markus Großkopfin Bassinvaders-bassottelupervoiluprojektissakin.

Joudun toteamaan, ettei Return to Zero lunastanut sille asetettuja odotuksia. Paras 70-luvun kanssa flirttaileva musiikki viettelee ja tempaa mukaansa. Spiritual Beggarsin tämänkertainen tulkinta siitä lähinnä vain aiheuttaa uteliaisuutta hetkeksi aikaa, mutta kiinnostus herpaantuu ja potentiaalinen kuulija ryhtyykin tekemään jotain muuta. Laulajasta levyn laimea vaikutus ei johdu, päinvastoin. Papathanasio tulkitsee tulisesti ja käheällä äänellään näitä 70-luvun happoiluille omistettuja tribuuttikappaleita, ja onnistuu parhaimmillaan kuulostamaan happoja vetäneeltä David Coverdalelta, joka on päätynyt Black Sabbathin nokkamieheksi. Tulkitkaa tuo viimeinen sivulause miten haluatte.

Vika ei ole Papathanasion, vaan enemmänkin sävellysvastuussa olleiden hemmosten. Valtaosa kappaleista ei sytytä sitten millään tavalla, vaikka osuvaa riffittelyä ja melodiantynkää puskeekin kuin lonkeroita seinistä. Toisaalta Return to Zero on kuin trippi: se tehoaa vain kestonsa ajan, mutta todellisuuden iskiessä päälle ei se tunnukaan enää miltään. Tosin joudun tunnustamaan, etten ole trippailuja kertaakaan elämässäni harrastanut, joten vertaus taisi hieman ontua…

Kohokohdat: Lost In Yesterday, Concrete Horizon, Believe In Me

Doomriders / Disfear -split

Hetkeä ennen tämän splitin hankkimista olin kiinnittänyt huomiota sen komeaan kanteen. Ja korkeaan hintaan. Sitten vasta huomasin, mitä bändejä tällä seiskatuumaisella soittaa: Doomriders ei sanonut mitään, mutta Disfear kyllä, ja sitä kautta olikin ostopäätös syntynyt. Kotona huomaan, että kannessa ollut kuva on vain keskikohta suuremmasta kuvasta, joka on kahdeksan kertaa suurempi kuin seiskatuumaisen kansi yleensä. Tämä on tämmöinen taiteltava julistekansi, jonka laittaisin kyllä seinälle ellen käärisi itse levyä siihen. Kannet on maalannut Thomas Hooper –niminen äijä, että tiedoksenne.

Kaiken tuon hämmästelyn ja ihastelun jälkeen oli aika laittaa kiekko levylautaselle. Doomriders ei tosiaan ole itselleni millään tavalla tuttu orkesteri. Bostonista taitavat olla kotoisin, ainakin Metal Archivesin mukaan. Sama sivusto myös ilmoittaa bändin tyylilajiksi stonerin ja death ‘n’ rollin. Eipä sinänsä ihme, että tämä bändi tekee splitin Disfearin kanssa, joka on sentään tehnyt splitin Zekenkin kanssa (2004) ja omaa ilmiselviä Entombed –yhteyksiä. Entombedhan on tosiaan se bändi, jonka nimiin lasketaan death ‘n’ rollin synnyttäminen. Rollaavaa, death-vaikutteista stoneria tämä bändi vetää, ja ihan hyvin vetääkin. Biisi (Crooked Path) tosin ei ole järin hämmästyttävä.

Sitten Disfearin puoli. Tälläkin puolella on vain yksi biisi, Fear and Trembling. Biisihän osoittaa sen, mihin kaikkeen d-beat voi halutessaan taipua. Vai onko tämä enää d-beatia? Onko Disfear päättänyt lähteä harhailemaan vanhoilta poluiltaan Uffe Cederlundin (Entombed) ja Tomas “Tompa” Lindbergin (At the Gates, Skitsystem) liittymisen jälkeen? Vai onko tämä sitä luonnollista kehitystä? Olkoon mitä hyvänsä, on tuo biisi varmaan paras biisi, minkä olen Disfearilta koskaan kuullut.

En ole siltikään ihan varma, onko tämä sittenkään ihan jokaisen tähän sijoitetun ropon arvoinen. Doomridersien biisi ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta, mutta mitä enemmän Disfearin Fear and Tremblingia kuuntelee, sitä vakuuttuneempi olen ostoksen hyvyydestä. Ja onhan tässä myös komeat kannet…

Acid Elephant – Guerrilla Drive Valley

Ajattelin näin arvion alkuun nimetä Acid Elephantin Länsi-rannikon Neurosikseksi, mutta sitten muistin Calliston olemassaolon. Hyvin samoissa sfääreissä pyörii happonorsukin, eli bändin laahaavasta, hitaasta ja raskaasta musiikista tulee ennemmin mieleen kalifornialainen aavikko (yöaikaan) kuin suomalainen havumetsä. Niin, ja Acid Elephantin debyyttialbumi Guerrilla Drive Valleyn kannesta tulee kovasti mieleen Neurosis.

Heittoni “kuolevasta ja ylipainoisesta mammutista” on näemmä päätynyt Acid Elephantin MySpace-sivuillekin. Sanon kommenttia edelleen kurantiksi, sillä keksisin sen todennäköisesti uudestaan näin levyä arvioidessani. Mutta jos pitäisi keksiä lisää näppäriä kuvauksia Acid Elephantin musiikille, olisi se jotain tämänsuuntaista; Acid Elephant on kuin liian tujulle happotripille ujuttautunut liskokuningas, joka on hikoillut kruununsa pois ja alentunut alamaiseksi. Ei naurata yhtään, kun niillä samalla tasolla oleville liskoilla onkin myrkkyhampaat ja niiden puraisun seurauksesta päätyy vieläkin pahemmalle tripille. Musiikista löytyy sen Neurosiksen lisäksi myös Melvinsiä, Kyussia ja Mastodonia.

Tuotantopuoli on jätetty melko raakilemaiseksi. Soundipuoli on kieltämättä ohut ja tukevampi tuotanto olisi tehnyt gutaa näille raskaille kappaleille, mutta Guerrilla Drive Valley on raakilemainen myös muutenkin. Plätty on nimittäin äänitetty päivässä (!), jolloin sitä ei ehditty loppuun asti studiossa viilata. Bändin edustajan itsensä mukaan levylle onkin tallentunut soittovirheitä, mutta ne saivat ihan ollakin siellä. Rehellistä meininkiä. Ainoastaan kitaristilaulajan vokaalipuoli hieman ontuu. Se on edelleen hieman turhan ponnetonta ja heikohkoa,* tarvitseehan tämänkaltainen musiikki vahvan tulkitsijan. Kitaristin hommassa tyyppi on kyllä mies paikallaan. Bassottelija Väliverho (salanimi!) taas rakastaa keikoillakin bassoaan, ja tämän pompotteleva ja kurnutteleva basso mörisee myös levylläkin lämpimästi. Sykkivästi, ellen sanoisi, vaikka silloin tällöin tulee fiilis että jätkät soittavat eri biisiä.

Nuorehkolla bändillä ja ensimmäisellä albumilla on osoitettavissa useampiakin mokia, mutta Guerrilla Drive Valleyn tempaavaa groovea ei voi olla vastustelematta kun Truckfighting/Knives of Gonorrhea matelee toiselle kymmenelle minuutilleen. Hyvin livemäiseltä ja jammaavalta kuulostava levy näyttää, että Acid Elephant voi esiintyäkin stoner/sludge/mikälie-genren ystävien silmissä jos ei nyt ihan uutena kestosuosikkina, niin ainakin uutena ja mielenkiintoisena tuttavuutena. Kunhan se vain saisi vielä soundipuolensa kuntoon.

Kohokohdat: Sway (In My Sleep), V8, Truckfighting/Knives of Gonorrhea
*Molemmat näkemäni Acid Elephant-keikat on soitettu tämän levyn äänittämisen (11.9.!) jälkeen.

Black Pyramid – S/T

Nykyään julkaistaan doom metalliakin sen verta tiuhaan, ettei omat resurssini riitä kaiken “pakollisenkaan” tsekkailuun, varsinkin kun doom metal on vain yksi niistä musiikkityyleistä jonka edustamaa jurnutusta roiskaisen soittimeeni. Yhdysvaltalainen Black Pyramid on tosin saanut kiitettävästi palstatilaa myös Suomessa ja ilahduinpa positiivisesti, kun eräs Facebook-kaverikin hehkutti bändiä.

Black Pyramid möyrii matalasti 70-luvun juurikasvustossa. Yhtye tasapainottelee jossain traditionaalisen doomin ja stoner rockin välimaastossa. Ei siis kovinkaan omaperäinen tyylilaji, mutta Black Pyramid onnistuu soitannassaan keskivertoa paremmin ja tekee paikoin jopa oikeasti vakuuttavaa jälkeä.

Soitannollisesti Black Pyramid vetelee todella hyvin. Laulajakitaristi Andy Bereskyn ääni on sopivan selkeä mutta kireä ja tämä soittaa oikein mainioita kitarariffejä. Tosin kyllähän näitä riffejä veisteli jo Tony Iommi aikoinaan (tai oikeastaan vieläkin, jos tarkkoja ollaan). Esimerkiksi The Worm Ouroboros-kappaleen alun riffittelystä tulee hyvin elävästi Black Sabbathin vuosien 1970-1971 riffittelyt mieleen. Parin riffin kohdalla tosin tulee melkein mieleen jo haudanryöstö, sillä Black Pyramidin riffeistä osa tuntuu jo hämmentävän tutuilta. Myös rytmiryhmä klaaraa, ja näitä on myös miksauksessa nostettu kiitettävästi esille.

Black Pyramidin visio on niin selkeä kuin se näin psykedeelisenä ja huuruisena voikaan olla. Esikuvien levyt on kuunneltu tunnollisesti, ja mitä ilmeisimmin myös hatsi kourassa. Doom-pörinän kuuntelu ja ruohonpoltto kun ei ole jenkkilässä mitenkään harvinainen ilmiö. Mutta kovinkaan montaa kertaa Black Pyramid ei mene niin obskuuriksi, etteikö doom metallin sunnuntaikuuntelijakin pystyisi iskeytymään levyyn kiinni. Black Pyramidin suurimmaksi (vaan ei siltikään kovinkaan suureksi) voitaisiin laskea lievä laahaaminen lopussa sekä muutaman riffin liian selkeä lainaaminen. Eivätkä läheskään kaikki albumin biisit saa tylsää mieltäni liikkeelle.

Miasman numerossa 35 (3/2010) on Tuukka Termosen toteuttama Black Pyramid-haastattelu. Suosittelen lukemaan, sen lukemisen jälkeen innostuin bändistä itsekin. Yhtye muuten lämppää tänään (24.4.2011) Pentagrammia.

Kenelle: Doom metallin ystäville, varsinkin sellaisen helpommin lähestyttävän osaston faneille.
Miksi: Harvemmin sitä näin iskevää stonerdoomia kuulee.
Kohokohdat: No Life King, Twilight Grave, The Worm Ouroboros

Ghost – Opus Eponymous

Ihan kaikkein omaperäisintä nimeä ei ole tämä ruotsalaislegioona itselleen tainnut valita. Jo pelkästään Rate Your Music-tunnistaa toistakymmentä erilaista Ghost-nimistä yhtyettä eri puolilta maailmaa, mutta eipä tämä viime syksynä debyyttinsä julkaissut ruotsalaisbändi ole valinnut maailman omaperäisintä musiikillista linjaakaan. Ghostin heavy metal kun soi erittäin paljon 70-luvun hard rockin ja Black Sabbath-trad.doomin hengessä.

Bändin ei-ehkä-niin-eponyymi debyytti on siis Opus Eponymus (2010). Albumi kestääkin 34 minuuttia ja rapiat, kuten kunnon retrolevyn kuuluukin. Sehän olisi ollutkin ennenkuulumatonta, jos näin vanhoja kikkoja hyödyntävä bändi tekisi yli 45-minuuttisen albumin, ellei se olisi sitten olisi tupla-albumi tai jotain muuta vähintään yhtä kunnianhimoista. Ghost ei tosin millään muotoa yritä olla kovinkaan kunnianhimoinen, sillä se pitää ilmaisuna melko maanläheisenä. Se ei lähde kalastelemaan kuuta taivaalta ja laittamaan minkään genren sääntökirjoja uusiksi. Epäilen Ghostin olemassa lähinnä siksi, että tämänkaltaisen, muhjuisen retrohevin soittaminen nyt sattuu olemaan bändin muusikoiden mustia sydämiä lähellä. Ajoitus vaan on hieman huono, kun huomioidaan että maailmalla pörisee pari muutakin retrobändiä jotka saavat ihan kiitettävästi palstatilaa musiikkilehdistöstä.

Ghost jylisee erittäin retrosti ja pölyisesti. Toisaalta sen soundi on omanlaisensa, sillä en nyt osaa nimetä ensimmäistäkään yhtyettä jota Ghost selkeästi yrittäisi apinoida. Sen sijaan Ghostin ilmaisussa kaikuu koko 70-luku. Black Sabbath nyt on melko ilmeinen vaikutin, mutta se yhtye nyt ei tainnut juurikaan panostaa niin paljoa näihin kertosäkeisiin, joiden voimaan Ghost luottaa niin paljon.

Ghostin yleinen retrotatsi soi lämpimästi, vaikkakin ehkä hieman tarkoitushakuisesti. Ghostia on syytettykin juurikin nimenomaan tästä syystä, haukuttu jopa hipstereiden nerokkaaksi juoneksi tyhjentää hevimetallistien taskut lopuistakin hiluista. No, retrohan on aina ollut kaksipiippuinen juttu, ja Ghostin kaltaiset yhtyeet asettavat panoksia sekä itsensä puolesta että itseään vastaan.

Kenelle: Graveyardin (se kun on nyt pinnalla) faneille.
Miksi: Ghostia voi kuunnella samasta syystä kuin niitä muitakin vanhoihin hyviin aikoihin (Huom! Useampi tämäntyylisen hevin soittajista ei ollut edes syntynyt 70-luvulla!) haikailijoita.
Kohokohdat: Con Clavi Con Dio, Genesis