Coughdust, Axeslaughter, The Wandering Midget Sunface. 16.2.2013 @ Vastavirta, Tampere

 

Sunface. En ole nähnyt tätä bändiä koskaan aiemmin, vaikka levytyksillään bändi on vakuuttanut niinkin hyvin että siitä oli pakko tehdä bändiprofiili Lammas Zinelle. Sopivan väkivaltaista menoa, mutta hieman harmitti että bändi esiintyi jo ensimmäisenä. Ei sillä että olisin ollut lähelläkään myöhästymisvaaraa, mutta tämän jälkeen eivät muut bändit vaikuttaneet ihan yhtä väkeviltä… vaikka yhtään huonoa keikkaa ei nyt tänä iltana nähty!

 

The Wandering Midget. Tämä konkkaronkka on itselleni jäänyt melko tuntemattomaksi bändiksi, syystä jota en edes tiedä. Helvetin hyvää doomiahan tämä bändi kyllä esittää, sitä ei käy kieltäminen! Haltuuni päätyivät bändin cd-levyt (+Chestbursterin uuden kympin) keikan jälkeen, sen verran vakuuttavaa tuo doomailu oli.

Axeslaughter. Jumaliste, tämähän toimi paljon paremmin kuin mitä Varjobaarissa missä sen edellisen kerran näin. Alan lämpenemään tälle bändille, ja taisin kyllä jossain kohtaa puida keikalla nyrkkiäkin? Hyvä merkki, sanon ma.

Coughdust. Ei yskinyt kone tälläkään kertaa, mutta ei porukkaa tuntunut niin kauheasti Axeslaughterin jälkeen innostavan. Coughdust on kyllä ihan pätevä bändi, mutta vielä se ei ole täysillä meikäläiseen kolahtanut. Johtunee varmaan siitä ettei bändillä ole erityisen mieleenpainuvia biisejä, joita oltaisiin tässäkin tilanteessa tarvittu.

Sunface – Meditating the Dirt

Tämä kasetti on lojunut pöydälläni jo kohta vuoden. Ihan vuoden 2012 ensimmäisessä levypaketissa taisi tulla tämä Sunfacen toinen julkaisu Meditating the Dirt, mutta kirjoitan siitä vasta nyt. Ei näemmä edes muutto ja siitä seurannut pöydältä hetkellisesti nouseminen edesauttanut Sunfacea tällä kertaa kuunteluun asti, mikä on sikäli ihmeellistä kun Slash and Burn Culture-julkaisua diggailin ihan tosissani ja maidon kanssa. Ehkä sillä että kasetti koteloineen on pakattu sutattuun Minigrip-pussiin epämääräisen valokuvan kanssa on jotain asian kanssa tekemistä. Ja kuvista päätellen tämä kasetti on kaltaistensa kanssa viettänyt tovin navetan lattialla.

Levyn melko karu ulkoasu kuvastaa kyllä melko hyvin mistä siinä on kyse; melko hankalasta ja paikoin huuruisesta hidastelusta. Slash and Burn Culture oli tähän verrattuna jopa melko helposti sisäistettävä pala. Ihan kuin Meditating the Dirt olisi jäänyt jauhamaan edeltäjänsä päätösbiisiä päätyen kuin “vahingossa” limboon. Eihän Meditating the Dirt lähde edes suoraan asiaan, vaan ottaa enemmän aikaa eikä välttämättä silloinkaan päästä ketään lähelleen. Itse asiassa tämä uudempi kasetti tuntuu olevan reilusti vaikeampi, psykedeelisempi ja enemmän myös “out of focus”. Jos ensimmäisellä kasetilla oli enemmänkin rokkimeininkiä, niin tällä sitä reilusti vähemmän vaikka bändin toki tunnistaa samaksi. Nyt ollaan kauempana avaruudessa.

Kokonaisuutena Meditating the Dirt puhuttelee kyllä hyvinkin väkevästi ja väkemmän kuin kymmenen pilvien päällä teetä juovaa kamelia, mutta yksittäisten biisiensä (joita kasetilla on neljä) se ei tunnu ihan edeltäjänsä veroiselta tapaukselta. Se taas johtuu hyvin pitkälti biiseistä, jotka eivät ole missään tapauksessa huonoja, mutta eivät kyllä ihan sitä samaakaan tasoa kuin Slash and Burn Culturessa. Tosin eipä tämä uskoa yhtyeeseen horjuttanut…

Kohokohdat: Driftwood Coffin, Milk

Marsuli #7

Marsulin seiskanumeron ilmestymistä en noteerannut juuri mitenkään. Satuin vain huomaamaan lehden myytävänä jossakin, mahdollisesti Puntalassa. Marsuli on seiskanumeron perusteella ensisijaisesti punk-zine, mutta sen painoarvo on lähtenyt kallistumaan jonnekin ihan muualle. Lehdessä on punk-lehdeksi epätyypillisen paljon noisea ja sludgea, mutta toisaalta Marsuli ilmoittaakin olevansa nimenomaan “pienlehti marginaalista”.

Niistä lukuisista noise-bändeistä tällä kertaa on haastateltu Sick Seediä, Haarea ja Brandkommandoa. Erityisesti Sick Seed-haastis oli mielestäni hyvä, mutta Brandkommandon haastis jäi vaivaamaan lyhyydellään. Noinhan sähköpostihaastatteluissa usein käykin, että ne mahtuvat lopulta hyvin pieneen tilaan, mutta toisaalta tämäkin haastattelu käsittelee enemmän politiikkaa kuin musiikkia. Artistia tuntemattomana olisin lukenut mieluummin siitä musiikista, mutta onneksi internet on keksitty. Metelibändeistä haastateltuna vielä sludge-lupaus Sunfacea ja freejazz-ihme Paanin Kuoroa. Ainoa punk-bändi on Ydintuho, sekin perin metallinen sellainen.

Haastatteluista pitää sanoa, että niiden kohteista oikeastaan vain Sick Seed oli jotenkin tuttu, sekin vain pintapuolisesti. Muihin bändeihin olen sittemmin pyrkinyt tutustumaan, mutta toistaiseksi vain Sunfacen ja Ydintuhon kohdalla olen onnistunut. Ainakin Haarea ja Paanin Kuoroa pitäisi vielä jostain haalia. Tosin Marsulin paras haastattelu tällä kertaa on Bad Vugum-mies Kari Heikosesta.

Mukana on toki kolumneja, arvioita ja pari matkakertomusta. Toinen on PML-Villen ja tämän kaverin pyöräreissu ympäri Skandinaviaa, mikä oli kyllä hauska mutten välttämättä olisi koskaan lukenut sitä ellei se olisi ollut Marsulissa tai muussa sen kaltaisessa zinessä. Toinen taas on Ersulin oma kuvaus reissusta Kööpenhaminan DIY-festeille.

Taitto on kaksiteräinen miekka. Siihen on selvästi käytetty vaivaa, varsinkin kun se on taiteiltu perinteisesti saksilla ja liimalla. Taustalta oli esimerkiksi aika jäätävää bongata M.A. Numminen, mutta toisaalta mustavalkoisuus on tehnyt sivuista vähän liiankin samankaltaiset. Jos lehden avaa satunnaisesta kohdasta, ei välttämättä heti saa minkäänlaista käsitystä siitä mistä auki oleva juttu kertoo. Ja toisaalta en edes huomannut yhtä kiinnostavaa kolumnia ennen kuin vasta tavatessani lehteä kannesta kanteen. Mutta luin lehden tosiaan kannesta kanteen ja otin tehtäväkseni tutustua pariin siinä käsiteltävään artistiin. Se varmaan kertonee jotain Marsulin seiskanumeron onnistumisesta.