Pet Shop Boys – Please

Yhtenä tavanomaisimmista kasaripoppiretkueista joksikin paljon suuremmaksi kasvanut Pet Shop Boys aloitteli uraansa levyttävänä artistina vuonna 1986 Please-albumin myötä. Neil Tennantin ja Chris Lowen muodostama Pet Shop Boys oli tehnyt melko intensiivisellä tahdilla musiikkia 80-luvun alusta asti, ja tämä kuuluu jo Pleasella, sillä levy on kaukana hapuilevasta ja hakevasta. Äijät selvästi tiesivät mitä tekivät, eivätkä lisäksi antaneet levy-yhtiön tehdä levyä puolestaan. Päättäväisyys puski tyyppejä eteenpäin, eikä näitä lannistanut alussa edes näiden singlebiisien olemattomaksi jäänyt “menestys” – mitä voi nykyään olla jopa vaikeaa uskoa.

Ehkäpä Please on myöhempiin PSB-levyihin verrattuna melko yksinkertainen ja hyvin lähellä muita aikansa kasaripoppilevyjä, mutta sellaisena se on kuitenkin poikkeuksellisen vahva esitys. Pleasea voitaneenkin sanoa hyvin tyylitajuiseksi levyksi. Albumilla on selkeät hittinsä, mutta sillä ei ole kuitenkaan täyteraitoja jotka jäisivät räikeästi altavastaajiksi. Hittejähän Pleasella on sen sijaan hyvinkin paljon, ja levyllä on aika monta hyvää biisiä noin muutenkin, jotka ovat vielä siitäkin hyviä ettei niitä ole puhkisoitettu – tai ainakin minä olen tuolta välttynyt. Ehkä joku aikalainen onkin asiasta eri mieltä. Itse tykkään kuunnella levyä, vaikkei se ehkä päivittäiselle soittolistalleni ehkä kuulukaan. Hyvä levy!

Kohokohdat: West End Girls, Love Comes Quickly, Suburbia, Tonight Is Forever

ABC – The Lexicon of Love

abc_lexiconAina silloin tällöin tämän blogin pitää muistuttaa myös kasaripopin olemassaolosta, siitähän täällä ollaan kirjoiteltu jo alusta lähtien. Nyt on vuorossa yhdestä 80-luvun tärkeimmästä poppilevystä, eli brittiläisen ABC:n The Lexicon of Lovesta, vuodelta 1982.

The Lexicon of Love oli popularisoimassa silloin uudenlaista pop-musiikin suuntaa, ja tätä tyylilajia keksittiin myös kutsua uusromanttiseksi. Eihän ABC edes ollut ensimmäinen tämän uuden suuntauksen bändi, mutta aika hyvin se kiilasi kuitenkin eturiviin. Albumia arvostettiin jo vuonna 1982, ja sitä arvostetaan edelleen, eikä kyse ole pelkästään entisistä bilehileistä ja nykyisistä nostalgianälkäisistä kotihirmuista, vaan ihan ammattilaiskriitikoista. Toki yksittäisillä hiteillä oli myös osuutta asiaan. Niitähän levyltä löytyykin, muun muassa Poison Arrow, All of My Heart ja The Look of Love (Part One). Näiden lisäksi levyllä on monia muitakin järkeviä biisejä. Tätä albumia moni muu synapoppari katseli ihastellen ylöspäin ja koetti tavoittaa samaa hurmahenkeä, siinä melko harvoin onnistuen. Itse asiassa siinä ei onnistunut ABC edes itse, kun The Lexicon of Love on käsittääkseni myös bändin ainoa edes jotenkin järkevä tekele.

Miten tämä sitten minun makuhermooni iskee, minä kun olen välillä aika kriittinen niitä levyjä kohtaan joissa ei ole niin kauheasti syvyyttä ja sisältöä? ABC on tosin keskivertoa synapoppibändiä hieman syvällisempi, vaikka eivätpä rakkauden ympärillä pyörivät teemat minua puhuttele. Tosin sitä välillä tykkää kyllä kuunnella tyhjänpäiväistä poppiakin, jostain syystä. Ja kai tätä on melko helppo kuunnella, kun en itse ole albumin “aikalainen”, jolloin en altistunut sen singlebiisien tehosoitolle 80-luvun alussa.

Kohokohdat: Poison Arrow, Tears Are Not Enough, Valentine’s Day, The Look of Love (Part One)

Organ– Nekrofiilis

Organin Nekrofiilis-debyytti (ja samalla ainoa pitkäsoitto) vuodelta 1982 on eittämättä Suomen aliarvostetuimpia levyjä melkein missään lajissa. Mikko Saarelan ja Argon-kaksion yhteentörmäyksestä syntynyt Organ loi nimittäin Nekrofiiliksellä sellaisen albumikokonaisuuden, jollaista voidaan hyvinkin sanoa elektronisen musiikin pioneeriksi.

Eppu Normaalissa vaikuttanut Saarela – jonka mukanaolo toi jopa “mukana Miko Saarela”-tarran levyn kansiin (Argon-tuskin kutkutteli mainstream-yleisöä) – teki liki täydellistä irtiottoa edelliseen rokkibändiinsä. Organhan ei ollut edes rockia, korkeintaan new wavesta mutatoitunutta syntikkapoppia, joka oli ilmeisesti hyvin vahvasti Saarelan visioihin pohjautuvaa. Organia onkin pidetty aina nimenomaan Saarelan bändinä, ja Kärpästen juhla –singlekin julkaistiin Saarelan nimissä.

Organin levyllä eivät kielisoittimet juhli, vaan lähestulkoon koko levy on kyhätty erilaisten syntetisoijien luomista äänistä. Äärimmäisen modernia vuonna 1982, mutta tänä päivänä toki äärimmäisen vanhentunutta. Se ei tietenkään syö levyn arvoa, vaan tuo lisäsyvyyttä Organin melko kylmälle ja koruttomalle ilmaisulle. Muutamaa levyn biisiä on sittemmin sanottu ensimmäisiksi suomalaisiksi rap-biiseiksi, vaikka räppiä miehet tuskin kuvittelivat olevansa tekemässä.

Nekrofiiliksen kaltaisia levyjä ei oltu Suomessa tehty tungokseksi asti, vaikka olihan elektronisen musiikin parissa tehty kokeiluja Suomessakin jo Organia ennenkin. Organ tosin taisi olla jopa kansainvälisessä mittakaavassa edelläkävijöitä, sillä uusromanttiset synapopbändit olivat pitkälti vasta kasaamassa rivejään 80-luvun alussa. Merkillepantavaa onkin albumin melko “hitikäs” olemus. Kappaleet ovat melko yksinkertaisia poppirykäyksiä, mutta mitään suurempaa menestystähän se ei tainnut Organille taata? Kenties Suomessa ei vielä tuohon aikaan ymmärretty Organin päälle? Mainstreamiin Organ ainakin oli melko yksinkertaisista biiseistään huolimatta liian synkkää ja outoa mainstreamiin. Albumin kannessakin on kummallinen lähikuva ötökän päästä.

Ja kuvitelkaa, että tämäkin levy täytti tänä vuonna 30 vuotta!

Kohokohdat: Kaavakekauhu, Kärpästen juhlat

Depeche Mode – Speak & Spell

Omissa korvissani Depeche Mode saavutti arvostusta vasta 80-luvun puolivälissä muutettuaan soundiaan synkemmäksi ja hieman enemmän industrial-soundeja suosivaksi. Toisaalta innostuin luonnollisesti yhtyeen vanhemmasta tuotannosta, ja tuossa jokin aika sitten huomasin omistavani yhtyeen kaikki 80-luvun studiolevyt. Kuvion täydensi vuonna 1981 julkaistu debyyttilevy Speak & Spell.

Speak & Spell on julkaistu aikana, jolloin musiikkimaailma oli jo kokenut punkin aiheuttaman räjähdyksen, sen kehittymisen sofistikoituneemmaksi uudeksi aalloksi ja syntikoiden lisääntymisen jopa rock-bändien käytettäviksi. Syntikat, nuo mystiset soittimet, joita ei ollut kovinkaan kompakteissa muodoissa ollut saatavilla, vaan lähestulkoon kaikki elektroninen musiikki oli syntynyt hullujen insinöörien bunkkereissa, joihin nämä olivat linnoittaneet itsensä omakotitalon kokoisien apparaattiensa keskelle. Ja näiden levytkin olivat pääasiassa kokeellisia teoksia, joista saattoi silloin tällöin jokin yksittäinen raita osoittaa hitin piirteitä. 80-luvun alussa elektronista musiikkia pystyttiin tekemään myös pienemmillä vekottimilla, ja vielä melko helposti. Tietty kehitys johti jossain välissä siihen, että bändeissä ei muita soittimia alkanut enää ollakaan. Depeche Mode oli tuon porukan etulinjassa ja vei sitä kehitystä eteenpäin, jonka veturina oli aiemmin ollut Kraftwerk, joka oli rakentanut soittimensakin itse.

Speak & Spell on 80-luvun ensimmäisiä levyjä, joka oli pääasiassa elektroninen laulua lukuunottamatta, ja se tietty sisälsi poppia.Eivätkä soittajat näyttäneet resuisilta hipeiltä jotka eivät olleet nähneet auringonvaloa vuosikausiin, vaan hiuksistaan huolehtivilta dandyiltä. Totta kai heihin suhtauduttiin varauksella, mutta myös ihastuksella joka liitti heidät “uusromanttisen” soundin keulakuviksi. Ja teinityttöjen seinäjulkisteiksi.

Mutta mitä Speak & Spelliin tulee, niin se ei ole albumina kovinkaan kunnianhimoinen. Tokihan juipit olivat uhranneet ajatustakin sen tekemiseen, mutta noin kokonaisuutena se on melko ailahteleva ja loppujen lopuksi jopa heppoinen synapopdebyytti. Mukana oli tietty hieman mietteliäämpääkin materiaalia, kuten Puppets. Tosin sitten sillä on aggressiivisempi Tora! Tora! Tora!. Ja helvetin hölmö ja oikeasti pinnallinen poppisveisu Just Can’t Get Enough.

Depeche Mode ei tehnyt tämänkaltaisia levyjä kuin pari, mutta se ehti muuttua aivottoman synapopin synonyymiksi, vaikka Spandau Ballet, Classix Noveaux ja Ultravox olivat ehtineet levyttää jo Depeche Modea aiemmin. Eikä Depeche Mode edes ollut pakan typerimpiä tapauksia, vaan monet yhtyeeltä soundia imitoineet perässähiihtäjät olivat räikeämpiä mitä tuli soundin sokerisuuteen tai kappaleiden heppoisuuteen. Mutta kuitenkin voitaneen sanoa Depeche Moden mullistaneen synapopin. Speak & Spell oli ehkä kulttuurisesti vallankumouksellinen, mutta ei välttämättä musiikillisesti.

Kohokohdat: Puppets, Boys Say Go!, Tora! Tora! Tora!

Talk Talk – It’s My Life

Tässä blogissa voi nykyään törmätä mihin vain. Synapop-fiksaationi tuskin on ollut kenellekään mikään yllätys, sillä varsinkin sinkkumiehenä diggailin 80-luvun popista todella paljon. Brittiläinen Talk Talk aloitti soittamalla melko muovista ja pinnallista uusromanttista synapoppia ja päätyi sitten leijailevampaan ja syvällisempään, post-rockimpaan ilmaisuun. Talk Talkin musiikillinen kehitys on samanlainen kuin eräällä Depeche Modella. Talk Talkin ensimmäisen The Party’s Over –albumin (1982) vertaaminen sen viimeiseen Laughing Stock –albumiin (1991) on melkein sama kuin vertaisi Depeche Moden Speak and Spelliä (1981) Songs of Faith and Devotioniin (1993). Tuohon kehityskaareen suhteutettuna Talk Talkin toinen studioalbumi It’s My Life (1984) on Talk Talkin Some Great Reward (1985).

Talk Talk oli lähtenyt liikkumaan pois synapopista, hitaasti mutta varmasti. It’s My Life on vielä synapopiksi luokiteltava levy, mutta yhtye oli alkanut suosimaan mietteliäämpää ja harkitumpaa lähestymistapaa. Kovinkaan synkäksi tai pessimistiseksi en voi albumin sävyjä kuvailla, vaikka levyllä onkin enemmän mollia kuin duuria. Mark Hollis (joka näyttää tädiltäni)

Talk Talkin kenties tunnetuin yksittäinen kappale on It’s My Life, josta eräs No Doubtkin teki coverin vuosituhannen vaihteessa. Itse taisin kuullakin biisistä alunperin No Doubtin version, mutta jotenkin päädyin sitten etsimään alkuperäisen biisin käsiini. It’s My Life on tosin muutakin kuin vain nimikkokappaleensa ympärille kasattu läjä hutaisten tehtyjä biisejä. Biiseissä on sisältöä, niitä on mietitty ja muitakin biisejä jää päähän soimaan kuin vain nimibiisi. Esimerkiksi Such a Shame.

Taiteellisesti arvostetummat levynsä Talk Talk teki vasta It’s My Lifen jälkeen. Varsinkin bändin kaksi viimeistä levyä Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991) ovat kuulemma parempia, mutten niitä kuulemattomana osaa ottaa asiaan kantaa. Ehkäpä ne ovatkin, hyvin mahdollista.

Kohokohdat: Such a Shame, It’s My Life

Depeche Mode – Black Celebration

Depeche Moden huippuhetki? Black Celebration (1986). Piste. Depeche Mode on tosin sen jälkeenkin tehnyt kovia levyjä – itse asiassa putki jatkui aina Songs of Faith and Devotioniin (1993) asti, mutta itselleni ehdottomasti tärkein DM-levy on Black Celebration. Se on myös kevyesti paras levy, mikä vuonna 1986 julkaistiin. Mukaan lukien Slayerin Reign in Blood.

Jo Some Great Reward (1984) oli harppaus kohti varjoja, mutta vasta Black Celebration muurasi Depeche Moden räpylänjäljet sementtiin pysyvästi. Pirteästä ja uusromanttisesta synapopista aloittanut bändi käytti Black Celebrationilla enimmäkseen vieläkin syntikoita* ja täytti kyllä synapopin määritelmät, mutta musiikki oli muuttunut lähestulkoon ranteidenviiltelyksi. Tai no ei sentään, mutta jotain hyvin synkkää musiikkia Depeche Mode kyllä veisteli. Eikä siihen vaikuttanut pelkästään studion sijainti sateisessa ja kahtia jaetussa Berliinissä. Jätkiä taisi harmittaa jokin, kun tekopirteys lensi ikkunasta pihalle.

Kappalemateriaaliltaan Black Celebreation on erityisen vahva, vaikka se on myös todella toimiva kokonaisuus. Osaa levyn biiseistä ei tosin voi erottaa kokonaisuudesta ilman, että ne eivät jollain tapaa kärsisi. Esimerkiksi A Question Of Timen singleversio eroaa täydellisesti albumiversiosta, kun koko kappaleen luonne muuttui reilusti discommaksi ja optimistisemmaksi. Sekin versio kuulosti kyllä ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan yhtä vahvalta kuin Black Celebrationilta kuunneltuna. Stripped sentään jätettiin entiselleen.

Vaikka periaatteessa mitä tahansa levyä voi kuunnella minä vuodenaikana tahansa, mutta kyllähän se niin on että jotkut albumit pääsevät kunnolliseen loistoonsa vasta, kun ulkona on pimeää, kylmää ja märkää. Eli toisin sanoen tunnelman ollessa oikea. Black Celebration on täydellinen syyslevy. Black Celebrationia voi kuunnella lämpimällä kesäsäälläkin, mutta näinkin synkkien sävelien tulviessa kaiuttimista voi itse tilanne tuntua hyvin absurdilta.

Kohokohdat: Fly On The Windscreen – Final, A Question Of Time, Stripped
*Niille, joiden mielestä syntikoilla ei voi tehdä “oikeaa musiikkia”: hankkikaa korvat.

Depeche Mode – Some Great Reward

80-luvun alku oli luvattu uusromantikoille. Jotain kuitenkin tapahtui, kun liikkeen johtohahmoihin kuulunut, joitakin keskinkertaisia pop-levyjä tehtaillut Depeche Mode alkoi muuttaa suuntaansa. Vuonna 1983 se oli pop-yhtye, vuonna 1984 taas synkähkö pop-yhtye.

Some Great Reward (1984) merkitsi Depeche Moden uralle paljon. Kukaan tuskin ajatteli asiasta näin vuonna 1984, mutta Some Great Reward oli Depeche Moden vedenjakaja; sen jälkeen yhtye alkoi synkkenemään entisestään ja hylkäämään pop-juurensa. Se ei tehnyt sitä kyllä silmänräpäyksessä, vaan albumilla on vielä aika paljon elementtejä vanhemmilta Depeche Mode-levyiltä. Esimerkiksi metalliputket edelliseltä Construction Time Again-platalta. Depeche Modesta kuuluivat selvästi jo vienot industrial-vaikutteet. Sanoituksellisestikin yhtye alkoi siirtyä yleismaailmalliselta puolelta persoonallisemmalle tasolle.

Sävyt olivat synkät ja varjot mustat, mutta Depeche Mode käytti siltikin joitakin korneiksikin luokiteltavia juttuja. Aloitusbiisi Something To Donkin loppupuolella on muusta biisistä täysin irrallinen töttöröökohtaus, joka melkein pilaa koko biisin. Tämmöisiä tapauksia tipahtaa eteen pitkin levyä, kun tyypeillä oli ilmeisesti hieman liikaakin vapauksia tehdä biiseistä ihan millaisia vain. Depeche Mode ei ollut selvästikään vielä päässyt irti tyhjänpäiväisestä poppiksesta, vaikka se oli selvästi jo vähenemässä. Yhtyeen alkuaikojen kenties suurin hittibiisi People Are Peoplekin on aika korni hieman tuoreempiin hitteihin verrattuna, mutta kuitenkin täysin erilainen kuin bändin ensimmäinen hittibiisi Just Can’t Get Enough. Albumi on kaikkinensa hieman liian epätasainen, kun tyypit eivät tainneet vielä tietää mitä oikeastaan halusivat tehdä. Kilkutuksesta tosin tulee plussaa, sillä ilman sitä Some Great Rewardista olisi tullut reippaasti tavanomaisempi.

Omissa kirjoissani Some Great Reward on tipahtanut väliinputoajaksi. Sen kappalemateriaali ei ole tarpeeksi vahvaa, vaan sisältää liian monta aitoa ja alkuperäistä filleriä. Toisekseen jotkin levyn sävyt ärsyttävät enemmän kuin ihastuttavat, ja kolmanneksi sillä on aivan liian kovatasoiset seuraajat. En osaa pitää sitä täysin samassa arvossa jylhien seuraajiensa kanssa, varsinkin kun seuraava albumi olikin jo liki täydellinen Black Celebration (1986). Siltikin Some Great Reward oli Depeche Moden paras levy siihen asti.

Kohokohdat: Something To Do, Master And Servant, Blasphemous Rumours

Gary Numan – The Pleasure Principle

Englantilainen Gary Numan on niitä tyyppejä, joka on saanut ylleen elektronisen musiikin edelläkävijän viitan. Numan ei kenties ole yhtä suosittu tyyppi kuin Jean-Michel Jarre tai yhtä merkittävä kuin Kraftwerk, mutta osaltaan tämä oli popularisoimassa elektronista musiikkia. Numan ei ollut edes ensimmäisten elektronista musiikkia säveltäneiden henkilöiden joukossa, mutta tämän tilille tosin voidaan laskea ensimmäiset syntikka-pohjaiset jättihitit. Gary Numanin kolmas albumi oli vuonna 1979 julkaistu The Pleasure Principle. Sen edeltäjän Replicasin (1979) kannessa oli Numanin itsensä lisäksi vielä tämän taustabändin Tubeway Armyn nimi, mutta The Pleasure Principle oli täysin Numanin oma teos.

Tiettävästi hyperaktiivinen Numan on vuodattanut The Pleasure Principlelle sielunsa. Vaikka albumin kappaleet kuulostavat jossain määrin toistensa kopioilta, on niistä aistittavissa kuitenkin Numanin halu ilmaista itseään. Tämän hatara ääni ja jokseenkin mielenkiinnottomat sävellykset ovat toissijaisia, sillä albumin erikoisin piirre on ehdottomasti sen futuristinen ja metallinen (nyt puhutaan materiaalista, ei musiikista) äänimaailma.

Mitenkään täysin elektroninen levy The Pleasure Principle ei kuitenkaan ole. Syntikat ujeltavat, mutta niiden ja joidenkin efektien lisäksi The Pleasure Principle edustaa uuden aallon poprockia. Numan tiettävästi vähensi kitaroiden käyttöä, mutta nekin toki kuuluivat kalustoon, jonka rungon muodostivat erilaiset syntikat. Elektroniselle musiikille hieman epätyypillisesti Numan hyödynsi ihmisrumpalia rumpukoneen sijaan, vaikka rumpusoundi on sekin prosessoitu. Numan on myös ujuttanut levylleen pianoa ja viulua.

The Pleasure Principle Numanin arvostetuimpia levyjä, ehkä kenties myös arvostetuin. The Pleasure Principle oli aikaansa edellä, sillä samankaltaisia levyjä alkoi ilmestyä enemmän vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Itse asiassa elin vuosikausia siinä harhauskossa, että Cars olisi tehty vasta 80-luvulla. Tuskinpa olen ainoa, joka tuolla tavalla on erehtynyt. Cars on juuri se levyn jättihitti, jolla Numan sai runsaasti näkyvyyttä Atlantin molemmilla puolilla. Se on myös se biisi, joka Numaniin yleensä ensimmäisenä liitetään. Hyvä biisihän se on, mutta äärimmäisen kulunut. Vaikka itse en saanut juurikaan kicksejä Numanista ja tämän biiseistä, on levyllä silti kiistattomat ansionsa.

Kenelle: Tässä tapauksessa Eliakselle. Hyvää syntymäpäivää! (Mutta tosissaan levyä voisi suositella synapopin muodostuksesta kiinnostuneille.)
Miksi: Historiallisesti tärkeä levy. Sekä elektroniselle musiikille että Numanille itselleen.
Kohokohdat: Airlane, Observer, Conversation, Cars,

A-ha – Hunting High and Low

New Wave/synapop/poprock-bändi A-ha perustettiin Norjassa 1982. A-ha:n selkärangan (ja muunkin ruumiin) muodostivat silloin ja muodostavat edelleen laulaja Morten Harket, kitaristi Paul Waaktaar(-Savoy) sekä kiipparisti Magne Furuholmen. Kolmikko koki, ettei saavuttaisi juurikaan suosiota pysyttelemässä metsien ja vuonojen keskellä turskaa syöden, vaan pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja painelivat eurooppalaiseen metropoliin elämän sykkeeseen: Lontooseen. Siellä he toikkaroivat ja ihmettelivät suuren maailman menoa hetken, valitsivat studionsa sillä perusteella että siellä sattui olemaan Space Invaders-kolikkopeli ja keksivät bändilleen melko ihmeellisen A-ha-nimen (nimeämisessä on ollut selkeä logiikkakin). Hetki kumminkin kului ennen vuotta 1985 ja ensilevy Hunting High and Low:ta.

Norskit osasivat tehdä hyviä ja tarttuvia biisejä. Toki tälläkin levyllä on ne selkeät hittibiisit, kuten täysin kulunut Take on Me. Ihan ok biisihän se on, mutta ei sitä kestä enää kuunnella kun se on se yleisin A-ha:lta kuultu biisi, bändin ensimmäinen ja suurin hitti (ja vanhin, se on julkaistu jo loppuvuodesta 1984) ja on varmaan jokaisella ostos-tv:n kasarihittikokoelmalla sekä yhä radiosoitossa. Sen biisin takia A-ha:ta pidetään varmaan vieläkin yhden hitin ihmeenä ja alvariinsa törmään tapauksiin, jossa sitä hehkutetaan mutta muu materiaali jätetään huomiotta.  Huomioni keskittyykin tuosta rallista, joka on vieläpä levyn avausbiisi (ja siten voin kuvitella että joku on jättänyt levyn kuuntelemisenkin siihen), joihinkin muihin levyn biiseihin. Näitä ovat heti seuraava Train of Thought ja The Sun Always Shines on TV, Hunting High and Low , Dream Myself Alive sekä Love is a Reason. Muut biisit eivät ole yhtä mieleenpainuvia ja ne tuntuvatkin täyteraidoilta. Ei sillä, että mieleenpainuva olisi aina hyvä asia. Love is a Reason nimittäin ärsyttää alkumelodiansa takia, ja on varmaan levyn inhokkiraitani.

A-ha on mainettaan syvällisempi bändi. Bändi kuulostaa välillä Depeche Modelta, minkä (sekä The Living Daylightsin) takia minunkin kiinnostukseni tätä norjalaisjengiä kohtaan heräsi. Tässä vaiheessa A-ha oli varmasti yksinkertaisimmillaan, sillä seurannut Scoundrel Days oli jo huomattavasti eeppisempi ja kypsyneempi. Epäkypsäksi ei Hunting High and Lowtakaan voi sanoa, sillä se on huomattavasti kypsemmän oloista kuin suurin osa muusta tuolloin vallalla olleesta popista. Toisaalta sen aikainen pop tuntuu muutenkin olevan melkein korvia hivelevää nykymenoon verrattuna. A-ha tuntui tuoneen listoille musiikkinsa lisäksi myös hyppysellisen pohjoista melankoliaa, sillä tyhjäpäistä Take on Me:ta lukuunottamatta Hunting High and Low on aikalaisiaan haikeamman ja hivenen alamaissakin olevan tuntuinen.

Aiheeseen liittyvää:
Scoundrel Days

A-ha – Scoundrel Days

80-luvulla osattiin tehdä loistavaa poppia. Eräs aikakauden helmistä on norjalainen poprockia vedellyt A-ha, joka teki useita hittibiisejä vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 1986 se julkaisi järjestyksessään toisen albuminsa Scoundrel Daysin. Suurin osa 80-luvun popista oli hilpeää, mutta A-ha:ta  ei siitä voi syyttää. Ei A-ha umpisynkkääkään ole, mutta se on jotenkin aikuisemman ja eeppisemmän kuuloista kuin monet aikalaisensa. Syntikat, Morten Harketin laulu ja kitarat hallitsevat levyn äänimaailmaa. Syntikoiden käytöstä huolimatta levy tuntuu elävältä, ja vaikka se onkin eeppinen se ei siltikään tunnu mammuttimaiselta järkäleeltä ja koneelliselta.

Heti alkuun tulee Scoundrel Daysin nimikkobiisi, joka lataa sitä eeppisyyttä, tunnetta ja tunnelmaa kehiin Norjan kokoisen maapläntin verran. Sitä tunnetta ei kumminkaan ole siihen malliin että levyä voisi luulla parisuhdetilityslevyksi. Nimibiisissä tulee vielä puolenvälin paikkeilla kunnon Tarzan-huuto, joten lisää pisteitä siitä! Huutajana toimiva Morten Harket laulaa kauniisti, mutta vakuuttavasti, heittäen itsensä likoon aivan kuin sekä hänen oma että hänen bänditovereittensa henki riippuisi hänen panostuksestaan. Sanoitukset ovat synkeähköt ja pohjoisella melankolialla höystetyt mutta liian angstisilta ylilyönneiltä on sentään vältytty.

“Oh c’mon please now
Talk to me
Tell me; things I could find helpful
How can I stop now…
Is there nothing I can do
I have lost my way
I’ve been losing you”

Tämä on siitä mielenkiintoinen levy, että siitä alkoivat eri biisit erottua hiljalleen, kukin eri aikaan ja eri tavalla. Ensin ponnahtaa esille biisi jostain, toinen sitten myöhemmin jostain muualta ja niin edelleen. Itselleni erottui ensimmäisenä Manhattan Skyline, sitten I’ve Been Losing You, sitten nimibiisi. Scoundrel Days ei tunnu olevan yleisesti ottaen kovinkaan arvostettu levy. Ihmettelen sitä suuresti, sillä Scoundrel Dayshan on peräti loistava! Tosin silti sitä pidetään bändin mahdollisesti parhaimpana ja siltä lohkaistiin monta singleä ja videota MTV:lle ja muualle pyöritettäväksi. Voi olla, että Scoundrel Days aiheutti pettymyksiä, sillä kuulijat varmaan odottivat samanlaista levyä kuin Hunting High and Low, jolla oli niitä hittejä vielä enemmän.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä on se juttu mikä tässä albumissa kiehtoo jopa siinä määrin että tein I’ve Been Losing Youn kertosäkeestä itselleni soittoäänen. Olin kuullut jo aiemmin A-ha:n Stay on these Roadsin, mikä ei oikein napannut.  A-ha:lla oli käsittääkseni 80-luvulla imagoon ja videoihin panostavan, teinityttöihin vetoavan bändin maine. Niistä en tiedä mitään, mutta levy toimii musiikillisesti loistavasti!