Death – The Sound of Perseverance

Yleisesti ottaen pidän Deathin alkupään suoraviivaisempia levytyksiä suuremmassa arvossa kuin myöhempiä. Tyrannimaisesti bändiään hallinnut Chuck Schuldiner teki määrätietoisesti death metal-pioneerista jotain aivan toisenlaista varsinkin 90-luvulla, jolloin Deathista tuli entistä teknisemmän äärimetallin airut. Schuldinerin kuolema tasan kymmenen vuotta sitten katkaisi ikävästi miehen musiikkitouhut ja siten myös vuonna 1983 perustetun Deathin uran. Deathin viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1998 julkaistu The Sound of Perseverance.

The Sound of Perseverance viesti Schuldinerin halusta viedä musiikkiaan entistä teknisemmille vesille. Deathin Schuldiner koki loppujen lopuksi rajoittavaksi bändiksi, se kun oli sidottuna death metalliin. Mies halusi perustaa Control Deniedin, mutta Nuclear Blast velvoitti mieheltä vielä yhden Death-studioplatan, joka oli sitten The Sound of Perseverance. Luulisi miehen tehneen The Sound of Perseverancen vain käytännön pakosta ja ehkä jopa hutiloiden päästäkseen mahdollisimman nopeasti Control Deniedin kimppuun, mutta sen sijaan Schuldiner teki yhden tiukimmista Death-levyistä.

Voidaan kysyä, onko The Sound of Perseverance death metallia lainkaan? No, perinteisessä mielessä se ei ainakaan ole. Schuldiner suolsi apulaiskitaristi Shannon Hammin kanssa riffiä riffin perään ja iski vielä muutamat soolotkin. Schuldinerin ääni taas oli vaihtunut korinasta korkeaan kärinään. Kyllä, levy kuulostaa hyvin paljon erilaisemmalta kuin Scream Bloody Gore. Ne ovat keskenään erilaisia, mutta olen aina pitänyt kummankin ääripään Deathista; sekä suoraviivaisemmasta että teknisestä. Kokonaisuutena The Sound of Perseverance saattaa ollakin ylitekninen ja jopa steriili, mutta se on silti nautittava, vaikka muutama kitarasoolo meneekin minulta yli ymmärryksen. Kuitenkin suurin osa Schuldinerin tajunnanvirrasta on saatu puristettua ymmärrettävään ja jopa koukuttavaankin muotoon. Tämä levy yksinkertaisesti uppoutuu kaaliin ja jopa Judas Priest-laina Painkiller puolustaa paikkaansa levyllä.

Albumiin liittyy ensikosketukseni Deathiin. En muista enää kyseisen jämäkokoelman nimeä, mutta sillä oli ainakin Deathin biisi To Forgive Is To Suffer, joka oli ensimmäinen koskaan kuulemani Death-biisi, josta oli hyvä sitten siirtyä suoraan Leprosyn (1989) pariin, heh. Tietyllä tavalla The Sound of Perseverancella on tietty asemansa sydämessäni, vaikka edelleen vannonkin Leprosyn nimeen.

Kohokohdat: Scavenger Of Human Sorrow, To Forgive Is To Suffer, A Moment Of Clarity