The Wandering Midget – The Serpent Coven

wandmidgThe Wandering Midget on selvästi kiinnostavimpia doom metal-akteja mitä Suomesta on viime vuosina tullut. The Serpent Coven vuodelta 2008 on bändin ensimmäinen varsinainen studioalbumi, I am the Gaten jäädessä enempi kokoelmalevyn tasolle. Itselläni on ollut useiden vuosien mittainen tauko doom metallin seuraamisen kanssa, joten jäin The Wandering Midgetin kohdalla vähän jälkijunan mieheksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Eli traditionaalinen doom metal on se juttu, mikä on The Wandering Midgetin sydäntä lähellä. Voisin kuvitella Reverend Bizarren olleen melko iso esikuva tälle lappeenrantalaisbändille, vaikka The Wandering Midget ei harrastakaan suoraa lainailua. Ehkä kyse on ollut sen pienen tosijutun oivaltamisesta, että tämänkaltaista musiikkia voidaan ylipäätään tehdä. Kaiketi. The Wandering Midgetillä on kuitenkin omat saappaansa, jotka sopivat bändin jalkoihin loistavasti.

Biisit ovat kaikki introa lukuun ottamatta aika pitkiä, vaihdellen 8-11 minuutin välillä. Täten albuminkin pituus on kasvanut melko massiiviseksi, mutta toisaalta se ei pääse missään välissä häiritsemään. Doom metallin kohdalla sitä on asennoitunutkin pitkiin albumikokonaisuuksiin, ja kyllähän The Serpent Covenilla on paljon nyansseja ja sävyjä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Pidän myös albumin soundimaailmasta, joka on karu ja siloittelematon, mutta silti rikas. Parhaimpina hetkinä albumista tulikin sekä tunnelmansa että soundiensa osalta ihan suuren muinaisen Black Sabbathin Master of Reality mieleen, ja muilta osin jotkin Reverend Bizarren parhaat hetket. Eli tämä on siis todella hyvä levy.

Kohokohdat: The Thing From the Black Reef, Bring Forth the Accused

The Wandering Midget – I am the Gate

wandergin_gateThe Wandering Midget on jostain syystä ollut sellainen bändi, joka on itseltäni mennyt aika hyvin ohi. Tosin olen seurannut doom metal-skeneä muutenkin vähemmän aktiivisesti, ja juuri sinä aikana vain nimenä tuttu The Wandering Midget on noussut skenessään tunnustetuksi nimeksi. Eikä bändistä ole muutenkaan kauheasti jauhettu, ja ainakin kotimaassaan bändi on tuntunut jääneen vain doom-piirien omaksi salaisuudeksi.

Ensimmäinen varsinainen kosketukseni The Wandering Midgetin maailmaan oli I am the Gate –niminen EP vuodelta 2006. Edellisenä vuonna bändi oli julkaissut demon, joka on itseltäni kokonaan kuulematta. Tosin siinä on hyvin pitkälti samoja biisejä kuin tälläkin levytyksellä, joten vahinko tuskin oli suuri. The Wandering Midgetin tyylilajina on siis traditionaalinen doom metal, joka on edelleenkin sellainen genre jonka nimeen vannovia järkeviä bändejä ilmaantuu yhä suhteellisen vähän. The Wandering Midget soittaa doominsa perinteitä mukaillen, mutta kuitenkin omaa tatsiaan hyödyntäen, ilman että bändi olisi sokeasti lähtenyt kopioimaan sitä yhtä tiettyä bändiä. Biiseissä on potkua sen verran paljon, että levy etenee hyvin rullaavasti ja se on yllättävänkin nopeasti loppusuoralla. Samuelin laulu menee välillä yliyrittämiseksi, mutta ei se nouse missään vaiheessa häiritseväksikään jutuksi. Kun kaikki on jo kuultu, on mukavaa kuulla joidenkin bändien vetävän sen moneen kertaan kuullun musiikkinsa niin, että se kuulostaa tuoreelta… vaikka tätä kirjoittaessa tämäkin on jo melko vanha levytys.

Kohokohdat: Urk the Conqueror, Wolfslayer, The Wandering Midget

Coughdust, Axeslaughter, The Wandering Midget Sunface. 16.2.2013 @ Vastavirta, Tampere

 

Sunface. En ole nähnyt tätä bändiä koskaan aiemmin, vaikka levytyksillään bändi on vakuuttanut niinkin hyvin että siitä oli pakko tehdä bändiprofiili Lammas Zinelle. Sopivan väkivaltaista menoa, mutta hieman harmitti että bändi esiintyi jo ensimmäisenä. Ei sillä että olisin ollut lähelläkään myöhästymisvaaraa, mutta tämän jälkeen eivät muut bändit vaikuttaneet ihan yhtä väkeviltä… vaikka yhtään huonoa keikkaa ei nyt tänä iltana nähty!

 

The Wandering Midget. Tämä konkkaronkka on itselleni jäänyt melko tuntemattomaksi bändiksi, syystä jota en edes tiedä. Helvetin hyvää doomiahan tämä bändi kyllä esittää, sitä ei käy kieltäminen! Haltuuni päätyivät bändin cd-levyt (+Chestbursterin uuden kympin) keikan jälkeen, sen verran vakuuttavaa tuo doomailu oli.

Axeslaughter. Jumaliste, tämähän toimi paljon paremmin kuin mitä Varjobaarissa missä sen edellisen kerran näin. Alan lämpenemään tälle bändille, ja taisin kyllä jossain kohtaa puida keikalla nyrkkiäkin? Hyvä merkki, sanon ma.

Coughdust. Ei yskinyt kone tälläkään kertaa, mutta ei porukkaa tuntunut niin kauheasti Axeslaughterin jälkeen innostavan. Coughdust on kyllä ihan pätevä bändi, mutta vielä se ei ole täysillä meikäläiseen kolahtanut. Johtunee varmaan siitä ettei bändillä ole erityisen mieleenpainuvia biisejä, joita oltaisiin tässäkin tilanteessa tarvittu.