Antichrist – Forbidden World

SONY DSCSehän on vanha viidakon sananlasku, että jokaisella itseään kunnioittavalla thrash metal-bändillä on repertuaarissan biisit nimeltään Tormentor ja Antichrist. Ruotsalainen, vuonna 2005 perustettu porukka meni niin pitkälle että nimesi thrash metal-bändinsä Antichristiksi, julkaisi pari kasettidemoa ja sai High Roller Recordsin kautta ensimmäisen pitkäsoittonsa pihalle vuonna 2011. Sössötin Antichristista Ajatuksen Valon numerossa 2 ja olin siitä ihan tohkeissanu. Tämä tapahtui siis keväältä 2012, jolloin “Forbidden World” oli ollut jo tovin pihalla ja Antichrist oli tulossa Suomeen. Noille keikoille en kyllä päässyt, mikä harmittaa vieläkin, varsinkin kun vasta sen jälkeen sain “Forbidden Worldin” hyllyyni.

En ehkä jaksa seurata thrash metal-skeneä niin paljoa että tuntisin sen läpikotaisesti, mutta minulle ei tule yhtäkään bändiä mieleen joilla olisi samanlainen soundi kuin Antichristilla. Yhtyeen soundi on nimittäin raaka ja rujo, mutta siinä ei ole mitään modernia. Antichrist ei edusta sitä porukkaa joka olisi “päivittänyt” soundinsa 2010-luvulle, vaan on pitänyt sen 80-luvulla. Käsittääkseni tämän levyn äänittämiseen ei ole liikaa nykytekniikkaa käytetty. Pelkät soundithan eivät kesää tee, vaan soitannollisellakin puolella ollaan onnistuttu. Antichristin raastelu perustuu kitaristikaksikon Gabbe Forslund/Filip Runesson tarkkaan työskentelyyn ja veitsenterävään riffittelyyn, samalla kun vokalisti Anton Sunessonin vesikauhuinen rähinä mikrofonin ääressä tuo mieleen sekä Schmierin että Paul Baloffin. Ja biisit… niissä on aika tolkuttomia riffejä!

Eli tässä on periaatteessa kaikki tarvittava, mutta “Forbidden Worldissa” ei ole mitään tarkoitushakuista ja retroa. Eihän Antichrist ole piirtämässä pentagrammia uudestaankaan, mutta yhteen innostuneella ja reippaalla meiningillä on kuitenkin sen verran kova vaikutus ettei tätä osaa millään minään rivilevynä pitää.

Kohokohdat: Dark Sorcery, Torment in Hell, Death Rays, Sign of the Beast

Omnitron – Masterpeace

omnitron“This is Sweden’s Greatest Power Thrash Band”, seisoo ruotsalaisen Omnitronin vuoden 1990 debyyttilevyssä Masterpeace. Tai ei Masterpeace varsinaisesti debyytti ollut, kun Omnitron oli toiminut yhtenä varhaisimmista ruotsalaisista thrash metal-bändeistä jo 80-luvun alusta saakka nimellä The Krixhjälters. Jostain syystä yhtyeen linja oli kuitenkin lipunut teknisempiin suuntiin, jolloin nimikin vaihdettiin. Ainakaan kunnianhimoa ei yhtyeestä puuttunut, kun jo Omnitronin levyn nimikin on Masterpeace. Jos olisin ollut aikalainen, olisin dumannut tämän todennäköisesti paskaksi kuulematta Omnitronia sekuntiakaan

Soundit ovat ihan kunnossa ja teknisesti soittajat osaavat soittaa. Eipä muuta hyvää tässä levyssä sitten ollutkaan, enkä tiedä onko Masterpeacen loppuun asti hinkattu ja viilattu soundimaailma mitenkään erityisen ihana. Mutta mitä bändin musiikillisiin ansioihin tulee, niin myönnän etten ole teknisen thrashin ylin ystävä ollut koskaan, mutta Omnitron vetää riman entistä alemmaksi. Levyllä ei ole oikeastaan kovinkaan montaa elementtiä, jotka tekisivät siitä säällistä thrashia. Missä ovat voima, nopeus, sadistisuus? Jäivät ilmeisesti tupakille studion ulkopuolelle. Siitäkin olisi ollut hyötyä, jos tyylitajukin olisi laskettu sisälle pakkasesta, sillä yhtye sukkuloi eri tyylilajien välillä vähemmän tyylikkäästi, ja kokonaisuus jää kaiken poukkoilun myötä levottomaksi. Koko komeus on kuorrutettu vielä paskalla vokalistilla, jonka yksioikoinen ääni ei tunnu sopivan kunnolla juuri mihinkään yhtyeen suoltamaan tuubaan. Ei taustalaulutkaan hurraa-huutoja aiheuta, ja lisäksi levyllä on ihan kummallisia räppihassuttelujakin mukana, joista vastaa osaltaan 8-vuotias (!) muksu.

Omnitron hajosi melko nopeasti. Kitaristit Ström ja Ekman perustivat Omnitronin jälkeen death metal-bändi Comeconin, jonka debyyttialbumi Megatrends in Brutality oli ihan järkevä (johtuen lähinnä LG Petrovista), vaikka Comecon ei bändinä ehkä muuten järkevä ollutkaan.

Kohokohdat: Blääh.

Anthrax – Persistence of Time

anthrax_persistenceAnthraxilla on klassikkolevynsä, joihin toisinaan lasketaan mukaan myös bändin viides studioalbumi Persistence of Time – toisinaan taas ei. Yhtyeen bermudashortsikultavuosien ja uudenlaista soundia tavoitelleen Sound of White Noisen välissä vuonna 1990 ilmestynyt albumi ilmestyi siihen aikaan, kun thrash metal alkoi pikkuhiljaa väistyä grungen tieltä rokkinuorison suosikkimusiikkina.

Persistence of Time edustaa sitä aikaa, kun thrash metal alkoi tuntua monen bändin kohdalla jo läpikäydyltä polulta. Alan vanhat ketut uudistivat soundiaan, ja niin teki myös Anthrax. Mutta siinä missä eräät M-bändit veivät soundiaan kaupallisemmaksi, kehitti Anthrax thrash metallistaan järkälemäisempää ja synkempää. Tummasävyisyys seurasi Anthraxia sekä musiikissa että sanoituksissa, joista oli Anthraxille tyypillinen hassuttelu lähestulkoon tipotiessään. Biisit olivat järjestään yli viisiminuuttisia, useimmat yli seitsemänminuuttisia. Ja näitä vetoja on levyllä melko paljon, koko levyn ollessa liki tunnin mittainen. En itse kuuntele levyä kovinkaan usein juuri tuosta syystä ja siksi, että tyhjäkäyntiä on jäänyt levylle melko paljon ja tiivistämisellä oltaisiin pönkitetty Persistence of Timen klassikkostatusta. Kyllä, pidän Persistence of Timea aliarvostettuna klassikkona, mutta porukka tuntuu muistavan vain sinä viimeisenä Anthrax-levynä olla Joey Belladonna lauloi ennen vuotta 2011.

Persistence of Time on paitsi ensimmäinen kuulemani Anthrax-levy, on se myös se Anthrax-levy jota nykyään eniten jaksan kuunnella. Spreading the Disease ja Among the Living ovat toki yhä edelleen klassikkoja, mutta omalla kohdallani ne kärsivät jo puhkisoitosta, siinä missä Persistence of Timea en kuunnellut moneen vuoteen – syystä, mitä en osaa sanoa. Mutta joka kerta kun Persistence of Timea kuuntelee, sitä ihmettelee minkä takia sitä ei kuuntele useammin. Persistence of Time sai myös metalliskenen ulkopuolista tunnustusta, ja sille napsahtikin Grammy-ehdokkuus metallikategoriassa (jonka voitti Metallica).

Kohokohdat: Time, Blood, Belly of the Beast, Discharge

Ranger – Combat Metal

ranger_combatRanger on tällä hetkellä varmaan paras suomalainen bändi mitä en ole vielä nähnyt livenä. Yhtyeen keikoilla on kuulemma melko kova meininki, eikä mielestäni kyllä bändin kaseteillakaan ole lainkaan paskempi meininki. Metal Gearista on toki kulunut jo tovi, ja niin on itse asiassa tämä tuoreempi ilmestystkin Combat Metal ollut pihalla jo pienen tovin.

Jossain vaiheessa nelimiehiseksi paisunut speed metal-partio Helsingistä suosii ilmaisussaan yhä melko karkeita keinoja. Meno on yhtä raakaa, vimmaista ja tinkimätöntä kuin viimeksikin. Rangerin soundissa kaikuu 80-luvun amerikkalaiset raakalaisrässi- ja spedemetallibändit, ja aurinkolasit ovat toki pakollinen asuste kun pääkalloja pistetään siruiksi. Riffit ovat sadistisia, soolot villejä ja korkeat kiljahdukset repivät maankuorta ja nostattelevat helvetin keskelle asfalttiviidakkoa. Tulenlieskoja kellarista ja äärimmäistä sekä soonista ultra-väkivaltaa! Maksimaalista tuhoa! Tässähän alkavat aiheeseen sopivat kuvaukset loppua, ja nekin kuulostavat urpoilta härmänkielisinä. No, eiköhän Rangerin musiikillinen identiteetti tule tätäkin kautta ihan selväksi. Biisejähän ei ole tällä kasetilla kuin vain kolme, mutta sehän riittää. Ja on ihan hyväkin vain, ettei bändi ole saanut tällekään nauhalle tartutettua sekundaa.

Tätä kirjoittaessa Ranger on ollut työstämässä jo MLP:tä. Sitä odotellaan, ja viikonloppuna räjähtää Tampere!

Kohokohdat: Touch of Death

Insane – Wait and Pray

insane_waitKaikki on enemmän tai vähemmän kopioimista. Jotkut tunnustavat sen suoraan, jotkut kaarrellen, ja jotkut jopa rehentelevät sillä. Insane teki tributointinsa niin räikeästi, että sitä on jo pakko arvostaa. Italialaisen, kolmikkona toimineen ja jo nyt toimintansa lopettaneen Insanen tributoitavana oli Slayerin ensilevy Show No Mercy, vuodelta 1983. Insane lainasi Slayerilta melkein kaiken; biisien rakenteet, riffit, soundit, estetiikan – jopa bändin perin arayamaisesta vokalisoinnista vastasi basisti, mutta toisaalta Insanella oli vain yksi kitaristi. Periaatteessa bändi ei ole keksinyt muuta kuin omat biisinsä tuon konseptin päälle, mutta se sai jo pelkästään tuolla tavalla aikaan kiinnostavampaa musiikkia  kuin mitä itse Slayer on saanut 90-luvun alkupuoliskon jälkeen.

Insanen koko olemus käytännössä perustuu yhdelle äärimetallia määritelleelle klassikkoalbumille. Tämänkaltaiset tapaukset joko onnistuvat täydellisesti tai sitten rymisevät ihan kunnolla metsään, mutta Insanen onnistuu nostatella helvettiä ihan kiitettävällä tarmolla vaikka yhtyeen ainoa albumi Wait and Pray ei pystykään pistämään Show No Mercylle kampoihin. Soundimaailma pyrkii lähelle alkuperäistä, mutta on hieman paksumpi ja lihavampi – sellainen millainen Show No Mercynkin olisi suonut olevan, ja se onkin käytännössä ainoa puoli missä Insane vetää pitemmän korren. Insane ei myöskään tyydy pelkästään tributointiin, vaan jopa suoraan pöllii riffejä Show No Mercyltä. Vai onko joku muu huomannut mitään samankaltaisuutta yhden Sacrificer-riffin ja Black Magicin riffeissä? Siltikään levyllä ei ole yhtään Slayer-coveria – ne Insane jätti ensidemolleen Fucking Demo (2003).

Vaikka omien ideoiden määrä on minimissä, on Wait and Pray silti erittäin onnistunut levy. Pidän itse levystä todella paljon, sen härkistä Slayer-rippaamisesta huolimatta – tai paremminkin juuri sen takia.

Kohokohdat: Sacrificer, Die in Hell/Metal Torment, Wait and Pray

Evil Army – S/T

evilarmyHeti alkuun voisin sössöttää jotain elämän perusasioista. Jos thrash metal-bändillä ei ole RIFFEJÄ, sillä ei ole mitään. Piste. Vaikka sillä olisivatkin kaikki muut elementit kunnossa, niin nimenomaan riffit ovat se juttu mikä pitää thrash metallin hengissä. Tämä probleema tuntuu korostuvan varsinkin nykyään, kun thrash metal-bändejä nousee 80-luvun raunioista todella paljon, mutta harvalla niistä on tarjota riffejä. Tähän ongelmaan on vastauksena amerikkalainen Evil Army, joka on bändinä ihan syystäkin kerännyt pahaa mainetta lähinnä ulkomusiikillista syistä, lähinnä jäsenten ylenpalttisesta (päihde)sekoiluista, joka on vienyt miehiä Evil Armyn riveistä jopa ennenaikaiseen hautaan ja kiven sisälle. Kaikesta pelleilystään huolimatta Evil Army on saanut kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana aikaiseksi tolkuttoman hyvää musiikkiakin. Näistä saavutuksina tärkeimpänä tullaan todennäköisesti muistamaan yhtyeen tähän mennessä ainoa julkaistu pitkäsoitto Evil Army, vuodelta 2006.

Mitä tällä albumilla sitten on? No ainakin 80-luvulle viittaavaa, suoraviivaista ja äärimmäisen väkivaltaista thrash metallia, jonka tempo ei kuitenkaan nouse edes Dark Angel-lukemiin. Evil Army ei myöskään tapaile erityisen paljoa Eurooppa-bändejä ilmiselvää Sodom-palvontaa lukuun ottamatta, vaan pohjaa soundiaan enempi sinne crossover-osastolle. Evil Armyllai on helvetin hyviä riffejä ja tolkutonta crossover-henkistä rähinää tarjotaan myös rytmipuolellakin. Myönnän nauttivani myös suuresti Rob Evilin rähinästä mikin varressa, vaikka kieltämättä mies on yltänyt parempiinkin suorituksiin. Soundit ovat kohdallaan, ja samaten biisit. Kieltämättä omat suosikkini osuvat albumin alkuvaiheille, kun yksittäisistä biiseistä puhutaan, mutta osa niistä onkin jotakuinkin parhaita thrash metal-biisejä mitä muistan viimeisen kymmenen vuoden aikana kuulleeni. Tykittelyä kyllä jatketaan hamaan loppuun asti, eikä armoa tunneta. Helvetin loistava levy, jolla on kaikki kohdallaan.

Kohokohdat: Evil Army, Realm of Death, Sgt. Says Kill, Conquer Human Life, Watch Me Fall

Iron Curtain – Road to Hell

ironcurtain_roadEspanjalainen Iron Curtain on todellisen metallin ristiretkellä, aina bändin nimeä ja logoa myöten. Vuonna 2007 perustettu Iron Curtain on julkaissut pienempiä äänitteitä jo muutaman vuoden ajan, mutta vasta vuoden 2012 yhtye julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa Road to Hell, ja sitä on tässä taloudessa kuunneltu melko paljon.

Yhtyeen musiikki ammentaakin 80-luvun heavy/speed metallista malliin Exciter, mutta tuo mukaan myös hieman thrash-vivahdetta. Eniten tässä kuitenkin yhdistellään speedin spiidiä ja perinnehevin voimakkuutta. Vokalisti ei ehkä ole mikään maailmanmestari lajissaan, mutta saan suunnattomasti kicksejä kitaristien tuplakitaroiden varassa kulkevasta yhteistyöstä. Varsinkin liidikitaristi saa aikaan loistavia juttuja, ilman ylimääräistä keulimista ja shown varastamista. Tokihan levyllä on perinteiset kitarasoolotkin, mutta niistä ei nyt ole kyse.

Iron Curtainin suurin vahvuus on sen biisimateriaali. Karrikoidusti sanoen Iron Curtain on tehnyt käytännössä vain yhden biisin, mutta toisin kuin Kotiteollisuudella, se on hyvä biisi. Tämä biisi on raaka ja nopea, kitaroiden osalta koukukas ja kertosäe tarttuu päähän erittäin herkästi. Ehkä olisin kaivannut levylle hieman enemmän vaihtelua, ja esimerkiksi useamman tempon käyttäminen olisi tehnyt ihmeitä. Tosin kyse on speed metallista ja vielä melko lyhyestä albumista, joten lievää yksipuolisuuttakaan on todella hankalaa ottaa suureksi tai edes pieneksi miinukseksi.

Erittäin hyvä levy, jota voin varauksetta suositella kaikille speed metallin kavereille.

Kohokohdat: Rules of Love, Scream & Shout, Ready to Strike

Sodom – Agent Orange

sodom_agentJos joku Sodom-levy pitää nostaa ylitse muiden… niin enpä tiedä. Itselläni Sodom-suosikki vaihtelee aika usein ensimmäisen EP:n ja sitä seuranneiden kolmen pitkäsoiton välillä, ja joinakin hassuttelupäivinä se saattaa myös olla Better Off Dead (1990) tai Tapping the Vein (1992). Siksi definitiivisimmäksi Sodom-levyksi yleensä nostetaan kuitenkin bändin kolmas varsinainen studioalbumi Agent Orange, vuodelta 1989.

Sodom pääsi Agent Orangella saksalaisilla albumilistoille, eli levy menestyi myös kaupallisesti, oli se yhtä tinkimätöntä Sodomia kuin Persecution Maniakin, vaikkakin kyse ei ollut enää yhtä raa’asta meiningistä kuin yhtyeen ensimmäisillä äänitteillä. Ainoa mikä itseäni on jäänyt nyppimään, on albumin cd-version melko tukkoiset soundit. Tuo toki oli melko tyypillistä sen ajan metallilevyille muutenkin, joten eipä Agent Orangea voida päästä erityisemmin moittimaan siitä. Agent Orange on siltikin rujoa ja väkivaltaista thrash metallia alusta loppuun, jos vähän punkimpaa “hittibiisi” Ausgebombtia ja bonusbiisiksi päätynyttä Tank-cover Don’t Walk Awayta ei lasketa. Joukossa on nopeampia vetoja sekä hidas ja jylhä Remember the Fallen. Albumin vastaanottoon on vaikuttanut myös sen sanoitusteemat, sillä sanoituksellisesti albumi pyöri Vietnamin sodan ympärillä, vaikkakin levyllä on mukana joitakin siihen teemaan liittymättömiäkin biisejä, kuten Incest (mistäköhän kertoo?) ja Exhibition Bout (härkätaistelut). Tyly sanoituspuoli tukee Sodomin melko tylyä thrashia, joka vastaa suunnilleen lentokoneellista napalmia. Ei mikään ihmekään, että tätä levyä pidetään klassikkona.

Olen nähnyt Sodomilta kaksi keikkaa tähän mennessä. Tuskassa ‘06 nähty keikka oli aika paska, mutta pari vuotta sitten Jalometallissa nähty veivaus oli sitten jo täyttä priimaa. Oletan tämäniltaisen keikan olevan lähinnä sillä tasolla, kiitos Steelfestin pääesiintyjäslotin.

Kohokohdat: Agent Orange, Incest, Ausgebombt

Sarcasm – Crematory

sarcasmBalkanilta kajahtaa. Itäblokkiin laskettu Jugoslavia oli tosin noin itäblokin maaksi varsinaisessa vekkulin asemassa, kun se ei marssinut ihan samassa ruodussa muiden kollegoidensa kanssa, mutta melkoista valtiokontrollia sielläkin harrastettiin. Se ei tietystikään tyrehdyttänyt äärimusiikki-ilmiöiden syntyä, vaikka niillä olikin vähän hankalaa ollakin. Undergroundissa kupli, ja 80-luvulla äärimmäisintä oli pitkän aikaa thrash metal.

Sarcasm ponnisti tarkemmin sanottuna Sloveniasta, missä myös Laibach toimi. Sarcasm perustettiin vuonna 1987, ja tämän Crematory tehtiin ja äänitettiin sitten vuonna 1989. Aika myöhäinen ajankohta kyllä, varsinkin kun muualla maailmassa Sarcasmin edustama, enempi perinteiseen heviin ja speed metalliin nojautuva soundi oli altavastaajana väkivaltaisemman thrash metallin ollessa se isompi juttu – ja sekin juna oli jo lähdössä asemalta murtamaan hieman muureja. No, Sarcasmin leirissä tuskin moisia ajatelliin, vaan tehtiin juttua sen vuoksi että se oli kivaa, ja mikäs on sen siistimpää kuin käppänen kansikuva jossa pitkätukkahemmo on tehnyt selvää Freddystä?

Tuplakitaraharmonioita, laukkakomppia, kolisevaa bassoa ja  melko kovaa ja korkealta viistävää laulua, siitä tämä Sarcasmin hevi on tehty. Näitä biisejä on taatusti jo sävellettykin leveässä haara-asennossa. Melodia on enempi pääosassa, vaikka Sarcasm pyrkii olemaan hieman rajumpi kuin Iron Maiden, joka oli selvästi näistä tuplakitaraharmonioista päätellen selvästi Sarcasmin jätkien lempibändi – tai sitten Judas Priest. Sarcasmia voisi melkein kuvatakin speed metal-kauden Judas Priestiksi soittamassa Phantom of the Operaa thrash-suotimen läpi, tosin varsinaisest thrashaaviin nopeuksiin päästään vain kerran albumin loppupäässä. Onpas näillä biiseillä muuten taipumusta tarttua. Näissä biiseissä on aika hyviä riffejä ja hyvin päähän iskostuvia koukkuja, mutta on joukossa muutama kummallinenkin biisi, kuten enempi radioheviin kallellaan oleva Love at First Sight.

Kaiken kaikkiaan Crematory on ihan viihdyttävä paketti obskuuria spederässiä. Levynähän tämä ei tietysti ohittamaton ole, vaan nimenomaan kuriositeetti. Sittemmin 2000-luvulla Sarcasm on julkaissut muitakin äänitteitä, mutta käsittääkseni niiden olemassaolon ainoa peruste on ollut se että Sarcasm on yhtenä maansa ensimmäisistä thrash metal-bändeistä ollut tekemässä niitä. Eipä niistä sitten kai muuta?

Kohokohdat: Crematory, Thrash Tonigt, The Kruger Story, The Fate

Ranger – Metal Gear

Helsinkiläinen Ranger toimii hyvin kiihkeällä tahdilla. Tätä kirjoittaessa bändi on pistänyt jo uuden demon pihalle, ja tässä tekstissä käsitellään nyt bändin edellistä Metal Gear-demoa, joka on äänitetty vasta viime kesänä. Kolmijäsenisessä Rangerissa vaikuttaa eräs jannu, joka soittaa myös hardcorebändi Foreseenissä, ja tuo yksi jäsen on kaiketi yksi syy siihen, minkä takia Foreseen onkin nykyään hieman lähempänä metallia. Sitä en tietenkään pistä pahakseni.

Ranger soittaa melko nopeaa ja kaahaavaa speed/thrash metallia, 80-luvun hengessä. Ok, ei ole ehkä kovinkaan omaperäinen konsepti edes tänä päivänä kun alan bändejä tulee säännöllisin väliajoin vastaan, mutta Ranger on keskivertoa raaempi keissi. Rangerista tulee mieleen juuri sellainen thrash metalli, joka pyrki 80-luvulla olemaan mahdollisimman kaoottista ja brutaalia pohjoisen Amerikan metallia, joka ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana varhaisesta protodeathistakaan. Tämä on juuri sellaista metallia, jota soitetaan aurinkolasit päässä jopa kellarissa ja jonka levyjen mukana tulee kollaaseja täynnä typeriä kuvia ja kiitoslistat ovat täynnä myös punk- ja hardcorebändien nimiä. Itse olen ammentanut sivistystä juurikin tuollaisista levyistä, eli siinä mielessä Ranger osuu suoraan hermoon. Ranger on melkeinpä kellariversio Razorista.

Ranger on myös siinä mielessä ihan virkistävä  poikkeus, että se on päättänyt aloitella tekemällä suttuisia ja melko lyhyitä , rehellisiä demokasetteja. Tämänkaltaisia julkaisujahan ei kovin usein nyt tulekaan vastaan, kun demot tehdään yleensä cd-formaattiin ja niissä huomattavasti professionaalisemmat soundit kuin Metal Gearissa. Tulee ihan 80-luku (jona aikana en metallia ehtinyt vielä hengittää) mieleen!

Kohokohdat: Taken by the Night