Integrity – The Blackest Curse

integrity_blackestIntegrityn ensimmäinen studiolevy todella pitkään aikaan oli vuonna 2010 julkaistu The Blackest Curse. Jengi tietysti odotteli, että tuo clevosoundin keksijä (?) ja metalcoren pioneeri ottaisi paikkansa mikä sille kuuluukin, ja niin se taisi The Blackest Cursella tehdäkin.

The Blackest Curse on suurimmilta osin melko suoraviivaista Integrityä, toki tietenkin Integritylle tyypillisillä tunnelmoinneilla höystettynä. Slayeria oli lainailtu vähän siellä sun täällä, olivat kyseessä sitten sahausriffit tai atonaaliset tuplakitaraliidit. The Blackest Curselle on pelkästään tuolla kaavalla eteneviä biisejä päätynyt melko paljonkin, ja se toisaalta syö hieman albumin tehokkuudesta. Toisin sanoen ihan jokaisesta levyn biisistä ei ole klassikoksi, mutta sen sijaan joku Before the VVorld vvas Young on jo ihan toista maata. Eeppinen, 8-minuuttinen kappale luottaa hitaaseen tempoon ja akustisiin kitaroihin, joilla se naamioi äärimmäisen pahuuden ja rumuuden joksikin kauniiksi. Tunnelmansa puolesta The Black Cursesta pitää sanoa vielä sen verran, ettei se ole loppujen lopuksi järin kaukana black metallistakaan. Ei tähän samaan Integrity kyllä vielä täysin 90-luvulla kyennyt, tähän samaan ilkeyteen ja pahuuteen, joiden kuvailu yksinomaan suomenkielisiä termejä käyttäen tuntuu melko riittämättömältä ja lapselliselta.

Onhan tämä nyt hyvin väkevä levy, mutta koska To Die Forkin on olemassa, niin The Blackest Curse ei ole mielestäni ihan sitä terävintä Integrityä tällä vuosituhannella. Sen sijaan The Blackest Curse on ainakin komea aloitus 2010-luvulle se ainakin oli.

Kohokohdat: Simulacra, Learn to Love the Lie, Before the VVorld vvas Young, Spiderwoven

D.R.I. – Dealing With It

D.R.I. Siinäpä vasta tiukka bändi. Itse löysin D.R.I.:n vasta sen crossover-levyjen myötä (2000-luvun alussa kun niitä sai divarista edullisesti), joita se teki 80-luvun lopulla. Crossover (1987) oli pitkään vanhin hyllyni D.R.I.-levy, mutta jossain vaiheessa paneuduin yhtyeen alkuaikojen hösselimpään laitaan. Sitten jossain vaiheessa sitä eteni hyllyynkin asti.

Dealing With It on D.R.I.:n varsinainen ensimmäinen studioalbumi, kun Dirty Rotten EP lasketaan vielä EP:ksi. Vuonna 1985 ilmestynyt kohelluslevy oli jo yhtyeen ensimmäisiä metallisimpiakin sävyjä esitellyt kiekko. Sitten se ydinkysymys… onko tämä nyt heviä vai punkkia? Jos minulta kysytään, niin selkeästi kyllä punkkia. Hardcorea sellaista. Ja totta kai hyvin nopeaa ja tiukkaa sellaista, eli ei mikään ihmekään jos joku bändiläisen faija kuvaili bändin jätkiä ystävällisesti termillä “Dirty Rotten Imbecilles”.

Ukkelit olivat tuohtuneita ties mistä asioista, pääasiassa presidentistään Ronald Reaganista, mutta toki harmistuksen syitä löytyi punk-skenestäkin. Tämä yleinen kiukkuisuus konkretisoituu tietty nopeaan ja äkäiseen musiikkiin. D.R.I:lle oli tärkeintä päästää höyryjä pihalle. Näiden jannujen keikoillahan oli kaiketi aika villiä menoa, joissa varmasti lenteli muutakin kuin nyrkkejä ilmaan. Samanlaista mieletöntä energiaa purkautuu myös Dealing With Itin 25:llä raidalla, joista voisi pitää hardcoren ja metallin yhteenpaukautuksen merkkiteoksina. En nyt tiedä mitä järkevää sanottavaa tästä levystä pitäisi nyt keksiä. Ihmetteleekö joku muuten vielä, miksi rässiliivissäni on D.R.I.-ukkeli?

Kohokohdat: Snap, Mad Man, Stupid, Stupid War, Reaganomics, Argument Then War

Hellboozer Union – Promo 2012

Steelfestit festittiin toukokuussa keskellä kauneinta Hyvinkäätä. Villatehtaan vanha teollisuusmiljöö on oikein viihtyisä, ja oikeastaan aina kun olen Hyvinkäälle päätynyt olen hengaillut nimenomaan siellä. Edellisillä kerroilla syynä tosin olivat Levymessut, joista jonakin vuotena ostin kaikkien muiden levyjen ohella Hellboozer Unionin kasetin. Hellboozer Union sattui soittamaan Steelfesteillä, ja heput kiertelivät alueella tökkäillen uusia demoja ihmisille. Sattuipa yksi niistä myös minun kouraani.

Koska diggailin bändin aiemmasta kasetista (itse asiassa kuuntelin sen juuri tätä kirjoittaessa, ach mikä nauha!) kovastikin, ovat odotukset luonnollisesti tätä uutta promoa kohtaan korkealla. Pitäisi kyllä varmaan tsekkailla tämän bändin touhuja vähän useammin, kun tuon The Awakening of Intolerant Overlord-kasetin (2008) jälkeen on tullut aika monta muutakin äänitettä. Tämän promo-EP:n tarkoitus jää kyllä sikäli hämäräksi, kun samoihin aikoihin on näemmä julkaistu myös Devouring Crufied Whores Servants –demo.

On kyllä mukava huomata, ettei Hellboozer Union ole tehnyt soundilleen paljoakaan tuona aikana. Tokihan bändi on kehittynyt tarkemmaksi ja rujommaksi, mutta kuopiolaisten kaljarässereiden elämäntehtävänä on yhä soittaa kiljunmakuista, likaista ja vanhaa kehnoa palvovaa thrash metallia, jossa on black metal-viitteitäkin. Tosin vain nimeksi, sillä minun korvissani Hellboozer Union on nimenomaan thrash metallia. Näitä biisejä on julkaistu Devouring Crufied Whores Servants –demollakin, mutten tiedä ovatko nämä äänitetty samoissa sessioissa. Levyllä on kyllä pari hieman vanhempaakin biisiä, mutta kovin suurta eroa en niiden välillä huomaa. Eihän näistä biiseistä kyllä yksikään ole huono.

Nämä biisit rässäävät ja saastuttavat kaiken, eli voinhan tätä suositella moisen rässistelyn kavereille. Tätä on ollut hauskaa kuunnella aamuruuhkassa.

Kohokohdat: Death Attraction, Morbid Fate

Sacred Reich – Surf Nicaragua

Tänään Porisperessä esiintyvä Sacred Reich ei koskaan noussut thrash metallin B-sarjaa korkeammalle – hyvä jos kohosi sinnekään. Yhtyeen uran aallonharja oli kuitenkin joskus vuoden 1988 tienoilla, kun thrash metal oli kaikkein suosituimmillaan ja ihan oikeasti laadukkaita bändejä oli alvariinsa julkaisulistoilla.

Vuonna 1988 julkaistiin myös Sacred Reichin välityöksi jäänyt EP Surf Nicaragua, joka on jo kymmenen vuoden ajan ollut levyhyllyni ainoa tuote, jonka kansissa lukee “Sacred Reich”. Yhtyehän tosiaan soitti thrash metallia niin skeneuskollisesti, kuin sitä vain suinkin voitiin 80-luvun lopussa vääntää. Sen takia se ei oikein erottunutkaan joukossa, vaikka laulajabasisti Phil Rindillä olikin melko voimakas ääni.

Nimikappalehan on tavallaan kuin thrash metallin vastine Dead Kennedysien kappaleelle Holiday in Cambodia, joka yrittää samalla olla myös Too Drunk to Fuck. Ainoa vaan, ettei biisi ole läheskään yhtä hyvä kuin ehkä kaukaa haetun verrokkinsa mainitut kappaleet. Biisi on jopa hieman väkisin väännetty kaikkine hassutteluihin, mutta pysyttelee kuitenkin loppupeleissä lainelautansa päällä tipahtamatta haikalojen evääksi. One Nation on sitten taas perinteisempi hidas thrash metal-viisu, mutta Black Sabbath-laina War Pigs sen sijaan on jo turhempi veto. No, jos se oli pakko julkaista niin kai Surf Nicaragua oli se kaikkein käytännöllisin väylä, eikä Sacred Reich biisiä millään muotoa pilaakaan. Mielestäni levyn parhaimmaksi biisiksi kuitenkin nousee päätösbiisi. nopea vanhan koulun thrash metal-purkaus Draining You of Life.

Surf Nicaragua on noin kokonaisuutena melko ailahtelevat jopa välityö-EP:ksi, vaikka toisaalta se onkin ihan “hauska” välipala. Ei millään tavalla pakkohankinta kenellekään, paitsi ehkä Sacred Reichin ja thrash metallin suurimmille faneille. Mutta mikäli tänään satun pyörimään Porin suunnalla, olen todennäköisesti katsomassa Sacred Reichia.

Kohokohdat: Surf Nicaragua, Draining You of Life

Sodom – Better Off Dead

90-luku koitti Sodomillekin, joka julkaisi siihen mennessä huonoimman levynsä. Better Off Dead iskeytyi Sodomille vähän hassuun aikaan, kun Frank “Blackfire” Gosdzik oli lähtenyt Kreatoriin ja tilalle tuli Assassin-kepittäjä Michael ”Micha” Hoffmann, joka ei viihtynyt bändissä kylläkään kovinkaan pitkään. Bändi alkoi olla turbulenssissa, ja se kieltämättä taisi heijastua Better Off Deadiinkin. Samaten thrash metallin paisuminen melko laajaksi tekijäksi metallikentällä, ja arvatenkin thrashin suosion kasvaminen lisäsi paineita levyntekoa kohtaan.

Better Off Dead taitaa ollakin Sodomin levyistä kevyin ja kaupallisin. Better Off Dead onkin pienoinen outolintu Sodomin diskografiassa, sillä bändin thrash-juuret ovat ilmeiset mutta levyllä alkoi olla enemmän metallin mainstream-yleisöön (sikäli kuin metallin mainstreamista voidaan edes puhua) vetoavia biisejä. Esimerkiksi The Saw is the Law flirttailee jo lievän hitikkyyden kanssa. Samalla linjalla jatkaa Tankilta (jolta Sodom lainaili melko ahkerasti biisejä) Turn Your Head Around, ja onhan kiekolla vielä Thin Lizzy –cover Cold Sweat. Näppärä tapa viedä siten levyn pituus sinne 40 minuutin hujakoille nakkelemalla lainabiisejä omien biisien joukkoon, kun taisivat ideat olla vähissä. Sodom kun oli tehnyt aiemminkin Tank-covereita, ja vieläpä samalta studiolevyltä (Filth Hounds of Hades).

Tietyllä tavalla Better Off Dead on hieman arveluttava levy, mutta on silläkin ehdottomasti huippuhetkensä. An Eye For An Eyen ja nimikappaleen kaltaiset vedot todistivat ettei Sodom ollut varsinaisesti menettänyt otettaan lopullisesti, vaikka kevyemmän menon viljelyllä olisi voinut olla melko katastrofaalisia seurauksia. Pitääpä muuten mainita, että varsinkin hitaampia ja kolkompi, Tom Angelripperin isävainaan muistolle kirjoitettu Resurrection on omien Sodom-suosikkieni joukossa.

Oikeastaan levyn suurin ongelma ovat vain sen ponnettomat soundit, joiden takia melkein missään soittimessa ei ole potkua riittävästi. Seuraavalla levyllä Tapping the Vein soundit olivatkin tapissa eikä biiseissä ei oltu kilttejä ketään kohtaan. Sodom jyräsi taas kuin panssarivaunu, kun Better Off Deadilla päristeltiin lähinnä kuplavolkkarilla.

Kohokohdat: An Eye For An Eye, Resurrection, Stalinorgel

National Napalm Syndicate – S/T

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan suttuisempaa, aggressiivisempaa ja väkivaltaisempaa musiikkia. Nuoresta vihaisesta miehestä on tulossa hyvää vauhtia vihainen mies. Tämä näkyy myös siinä, että diggailen tätä nykyä enemmän pääasiassa pohjoissuomalaisista, rujomman soundiin omanneista thrash metal-bändeistä kuin vaikkapa Stonesta tai Airdashista. National Napalm Syndicate oli noita pohjoisen petoja Pudasjärveltä, ja tätäkin bändiä lykästi kun se thrashin muuttuessa kovin suosituksi sai levydiilin EMI:ltä (joka kuitenkin tiputti bändin tallistaan hieman myöhemmin) ja julkaisi sitä kautta nimettömän pitkäsoittonsa vuonna 1989. NNS oli tykitellyt läjäpäin demoja jo ennen tätä albumia, joka jäikin itse asiassa sillä erää bändin viimeiseksi levytykseksi bändin hajotessa vuonna 1991.

Kun NNS:n levyä kuuntelee, havaitsee sen sisältävän ihan pätevää ja viriiliä thrashia vahvasti aikansa hengessä esitettynä. Levyllä soittaa kuvataitelijana kunnostautunut Juha Vuorma bassossa, Pasi Pauanne rummuissa, Aku Raaska laulussa ja Markku Jokikokko ja Jukka Kyrö kitaroissa. NNS:n heikoimman lenkin voi löytää äärimmäisen helposti, eikä kuulijan tarvitse olla edes kovinkaan tarkkana löytääkseen sen. Raaskan vokalisointi ei nimittäin ole lainkaan samalla tasolla muun bändin soiton kanssa. Tyypillä ontui sekä laulu itsessään entä englannin ääntäminen. Olisi koettanut räyhätä mieluummin, kun oikea laulu ei ollut hallinnassa. Arvoisensa vokalistin NNS sai vasta Ilkka Järvenpäästä. Biisinkirjoitustaito bändillä oli kyllä kohdillaan, tosin mitään ajattomia klassikoita nämä biisit eivät ehkä yksinään ole, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Levyhän on tätä nykyä melko harvinainen, vaikka näitä biisejä onkin julkaistu uudestaan The Birth, Death & Resurrection -kokoelmalla viitisen vuotta sitten. Ja NNS on myös aktiivinen nykyään (kokoonpanossa vaikuttaa enää Kyrö, Jokikokko oli remmissä vielä pari vuotta sitten ja muut hemmot eivät uuteen bändiin edes astuneet). Minulla on levystä kasettiversio, joka eroaa LP-versiosta hieman mukautetulla kansitaiteella ja erilaisella kappalejärjestyksellä. Eipä oikein muuten sitten.

Kohokohdat: Deathwish, 911

Architorture – Circle of Aggression

Jalometallissa piti viime vuonna esiintyä power metal –ihme Merging Flaren. Ei esiintynyt, ja se harmitti, mutta tilalle saatiin buukattua Architorture, ja sitten harmitti vähemmän. Architorturesta minulla ei ollut juurikaan aiempia käsityksiä, ja yhtye yllättikin positiivisesti. Parit cover-valinnat menivät ihan nappiin, vokalistin äänessä oli riittävästi saastaa, biisit jyräsivät ja meininki oli muutenkin kaikin puolin ok!

Samassa yhteydessä Architorture kaupitteli demojaan. Myös minun taskuuni yksi sellainen kulkeutui, ja näin vuosi itse keikan jälkeen voisin jakaa joitakin mietteitäni kyseisestä pikkulevystä, joka katosi pöytäni uumeniin ja muistutti olemassaolostaan vasta silloin kun olin muuttamassa. Demon nimi on siis Circle of Aggression ja sillä on Archtitorture soittamassa thrash metallia.

Bändi soittaa hyvin vahvasti 80-luvun hengessä, muttei mielestäni tee sitä liiankaan tarkoitushakuisesti soittamalla retrosti sen takia että se sattuu olemaan trendikästä. Yhtyeessä ei ole niinkään crossoveria, mutta vimmaa ja rosoa siitä kyllä löytyy. Architorture on enemmänkin vuosikymmenen sadistisempien bändien jäljillä… tosin kyllä Slayerkin kuuluu läpi, tosin ehkä enemmänkin South of Heaven/Seasons in the Abyss –akselin Slayer. Mitä nyt Nordmanin raakkuminen on räkäisempää kuin Arayalla. Toisaalta ukkelin äänestä tulee hieman myös Aku Raaskan ääni mieleen, tosin paremmalla englannin ääntämisellä.

Periaatteessa Architorturella on hommat hyvin hanskassa, mutta kyllä minä tästä demosta löydän hieman valittamista. Ensinnäkään biisit eivät potkineet munille, joka johtuu joko siitä että A) ne eivät ole tarpeeksi hyviä tai B) turhan kliinit soundit syövät niiden terän. Enemmän räkää olisin demolle kyllä kaivannut. Livenä bändi oli kyllä vakuuttavampi ilmestys, ja liven perusteella otinkin demon vastaan, mutten välttämättä lähtisi tämän demon perusteella katsomaan bändin keikkaa. Tai mistä sitä tietää, kyllähän olen sanani syönyt ennenkin. Eiköhän tämän bändin tulevia touhuja tule seurattua.

Kohokohdat: Spare No One, Treachery

Sacrifice – Forward to Termination

80-luvun puolivälin tienoilla perustettiin niin monta thrash metal-bändiä, että sekaisinhan siinä menee kun yrittää laskea ne kaikki yhteen. Luku on törkeä jo silloin kun lasketaan mukaan kaikki bändit, jotka pääsivät albuminkin julkaisemaan. Tähän massaan kuuluu myös Kanadan Torontosta tuleva Sacrifice, joka julkaisi Forward to Termination –kakkosalbuminsa lokakuussa 1987.

Forward to Terminationin värikkäät kannet piilottavat taakseen aggressiivista ja “todellista” thrash metallia, keskivertoa hieman teknisemmin soitettuna. Sacrifice on lähellä sitä mitä Bay Areassa tehtiin noihin aikoihin: koukuttavaa riffiä riffin perään, yhteissoitto pelaa ja on tarkkaa. Sacrifice on tosin brutaalimpaa kuin suurin osa Bay Area -bändeistä. Erityisen maininnan ansaitsee Destructionin Schirmeriltä etäisesti kuulostava laulajakitaristi Rob Urinatti, joka rääkyy kuin mielipuoli. Kitarasooloista ja kiivaasta kompista huomaa, että eräät Reign in Blood- ja Pleasure to Kill –levytykset oli ehtinyt ilmestyä edellisenä vuotena. Sacrifice osasikin tehdä tukun muikeita riffejä ja esittääkin ne vielä helvetin nopeasti. Levyllä on yhtä jäätävä alku kuin Reign in Bloodilla, eli muut soittimet ehtivät hetken aikaa soittaa, kunnes vokalisti rääkäisee:

“TERMINAAAAAAAAAAAATE!!!”

Forward to Terminationia pidetään Sacrificen uran huippuhetkenä ja koko genren kulttiklassikkona, joka saa lähes poikkeuksetta hyviä arvosanoja. En ole kasarirässin suurin ystävä (ainakaan enää) joten minun on hieman vaikea antaa sille kaikkea sen ehkä jopa ansaitsemaa arvostusta. Soundipoliittisesti Forward to Termination on tyypillinen kasarirässilevy, sillä soundit ovat melko tukkoiset, ainakin nykymittapuulla tarkasteltuna. Ehkä musiikillisesti Sacrifice on edelleen kuranttia tavaraa, mutta soundillisesti aika on ajanut siitä ohi. Ainakin Sacrifice on jäänyt isompiensa jalkoihin, se on vissi. Forward to Termination julkaistiin vuonna 1987, samana vuonna kuin lukuisat muutkin thrash metal-klassikot, esimerkiksi Testament – The Legacy, Heathen – Breaking the Silence, Kreator – Terrible Certainty, Sodom – Persecution Mania ja vaikka mitä… mutta samaan aikana julkaistiin varsinainen vuori yhdentekeviäkin levyjä. Klassikkolevyihin en Forward to Terminationia viitsi niputtaa, mutta eipä tämä ole niitä pakan huonoimpiakaan. Myös muiden lukuisten thrash metal-partioiden tapaan niin myös Sacrifice on koonnut rivinsä uudelleen viime vuosien aikana. Sacrifice julkaisikin The Ones I Condemn –paluualbumin kesällä 2009.

Kohokohdat: Terror Strikes, Flames of Armageddon, Cyanide

Deatchain – Death Eternal

Joskus Deatchain oli undergroundista ponnistava, mielenkiintoinen tuttavuus, jonka haastatteluja kuitenkin leimasi myös savolainen lupsakkuus, varsinkin jos kitaristi Corpse oli äänessä. Lupsakkuus on säilynyt ukkojen sydämissä, vaikka musiikki onkin aina ollut perin ilkeää ja Deathchain on kasvanut isommaksi yhtyeeksi, muodostuen death/thrash-hybridiliikehdinnän keulakuvaksi. Yhtyeen neljäs levy Death Eternal (2008) olikin siis jo alan veteraaniyhtyeen levy, joka ei tuo genreensä enää mitään uutta. Deatchainia on alkanut vaivaamaan lievä rutinoituminen.

Death Eternal on toinen levytys K.J. Khaosin kanssa ja ensimmäinen Cult-kitaristin kera. Hyvin nämä kaverit soittavat kolmen vanhan jäärän kanssa, mutta koko bändin ote on hieman pliisumpi kuin vielä Deathrash Assaultilla (2005). Mistään löysäilystä ei kuolonketjua voi kuitenkaan syytellä, onhan tämä edelleen tiukkaa ja rivakkaa mättämistä. Mutta alkuun Death Eternal kuulostaa omaan korvaani liian paljon Cult of Deathilta (2006), johon en päässyt niin millään sisälle, ainakaan kovin nopeasti. Death Eternal  on siis selkeästi Cult of Deathin seuraaja, onhan se Deatchainin kahta ensimmäistä albumia huomattavasti death metallisempi. Corpsen ja Cultin (aiemmin Bobby Undertakerin) kitaratyöskentely on edelleen Deathchainin tunnistettavin elementti, muiden jäsenten panostuksia yhtään väheksymättä. Tekninen taituruus kuuluu selkeästi läpi, mutta biiseistä ei ole tehty pelkkää kitaranvingutusta. Mutta onko tuo kurnuttaja Keijo Kaaos vai Antti “Demilich” Boman The Ancient And The Vile –kappaleessa?

Deatchainia tosin vaivaa edelleen se sama lastentauti, mikä vaivasi sitä jo Cult of Deathilla: soundit ovat bändin musiikkiin ja yleiseen meininkiin nähden turhan steriilit ja siistit. Enemmän limaista rosoisuutta olisin kaivannut, sillä sellaista äänimaailmaa tämä kiekko karjuen tarvitsee. Vähän kaikilla mahdollisilla tavoilla Death Eternal kuulostaa vaisummalta teokselta kuin Deathrash Assault. Johtunee varmaan siitä, että kaoottista thrash metallia on siistitty pois runsaastikin, hieman kliinisemmän death metallin tieltä. Kuopion rakkauden keisarit tuntuvat päästävänsä tällä levyllä ehkä liiankin helpolla. Biisit kuulostavat sellaisilta, että bändi olisi tehnyt ne jo aiemmin eri nimillä. Hyvin bändi tuntuu tuonkin vielä tosin osaavan, joten ei pitäisi varmaan valittaa.

Deatchain on aina panostanut myös julkaisujensa ulkoasuun, eikä myöskään Death Eternal tuota pettymystä. Komea bookletti tarjoaa kipeää silmänruokaa, ainakin hetkeksi.

Kohokohdat: Titans of Black Earth, Plaguethrone, Monolith of Death

Cut Throat – Thrash Metal Crazy Night

En arvosta yleistämistä, mutta joskus siihenkin pitää ryhtyä. Japanilaiset ovat hauska kansakunta, jonka jäsenet suhtautuvat kaikkeen tärkeäksi kokemaansa intohimoisesti, myös metallipiireissä. Viis siitä, kuulostaako lopputulos järin uskottavalta tai ei mitä tulee karuihin kansitaiteisiin, ulkoiseen imagoon tai laulussa ja kappaleiden nimissä viliseviin kielioppivirheisiin. Japanilaiset suhtautuvat tälläkin kertaa asiaansa tarpeellisella intohimolla ja vakavuudella, siitä on Cut Throat elävä todiste.

Myös Cutthroatina (yhteen) tunnettu Cut Throat (erikseen) on perustettu vuonna 1998 Tokiossa. Yhtye on ensimmäisen kymmenen toimintavuotensa aikana julkaissut vinon pinon levytyksiä, joukossa Rape Rape Rape –pitkäsoiton (1999) ja Please Show Me Your Pussy –EP:n (2002). Kymmenvuotista taivaltaan nelikko juhlisti Thrash Metal Crazy Night –eepeellä vuonna 2008, joka poikkeaa yhtyeen muusta tuotannosta sisällöltään. Cut Throat lähti tulkitsemaan neljää soundinsa tärkeintä vaikuttajaa uudestaan, ja käsittelyn olivat saaneet Exodus, Hirax ja Sacrifice ja Necrophagia. Kahta thrash metallin household-nimeä ja kahta vähemmän tunnettua tapausta.

Cut Throat soittaa tosiaankin hyvinkin primitiivistä ja reipasta speed/thrash metallia. Thrash Metal Crazy Nightilla ei tosin saa juurikaan käsitystä Cut Throatin jannujen kyvyistä säveltäjinä, kun kyseessä on tosiaan cover-EP. Cut Throatin saa kuulostamaan japanilaiselta nimenomaan laulupuoli. Myönnän toki itsekin tarttuneeni levyyn nimenomaan sen nimen takia. Teknisesti yhtä korkealentoista ja matalapaineista thrashia tehdään hyvin kyllä länsimaissakin, mutta Cut Throatin biiseihin kuuluu hillittömältäkin kuulostavia kiljaisuja ja ulvahduksia, ja toki autenttista engrishiä. Ihan mitään “Slayer-kiljahduksia” ei tosin käytetä.

Thrash Metal Crazy Night ei ole missään nimessä kovinkaan essentiaalinen tapaus. Harvinainen ja pääasiassa joko treeneissä tai keikoilla todella kälyisillä soundeilla äänitetty levy on vain läjä covereita, jotka saatiin koostettua yhdelle levylle. Ihan hauska tapaus, silti.

Kohokohdat: Bonded by Blood