Vitamin X – Bad Trip

vitaminx_badHollannin raivoraittiit eli Vitamin X pisti aina 2000-luvun puoliväliin asti levyjäkin pihalle melkoisella raivolla. Vuoden 2004 jälkeen bändiltä kestikin sitten useampi vuosi saada levyjä pihalle, mutta tuota taukoa edelsi pitkäsoitto nimeltään Bad Trip, joka on hyvin monella tavalla tyypillistä Vitamin X:ää.

Ehkä olen sanonut asian aiemminkin, mutta thrashcoreahan Vitamin X soittelee. Yliääninopean piiskan seassa on paljon melodisempaakin soittoa ja koukkuja, vaikka yhtä kaikki Vitamin X pitää biisinsä nopeita ja lyhyinä. Bad Trip tosin on sellainen levy, jolla olisin huomannut melodisuuden korostumista. Biisejä on itse asiassa vain pari kappaletta vähemmän kuin edeltäneellä LP:llä Down the Drain, mutta kenties näissä on enemmän melodiaa mukana. Biisejä on silti paljon ja tahti niissä on liki hengästyttävä. Levyn puoltakin pitää vaihtaa alvariinsa, eli tuskinpa tässä mölytään edes puolta tuntia? Ihan hyvä ettei levyä ole venytetty äärimmilleen, mutta Vitamin X:n levyillä on yleensä ollutkin tyypillistä että levy tuntuu päättyvän niin nopeasti ettei siitä ehdi jäädä paljoa edes käteenkään. Bad Tripin soundit jättävät nekin vähän toivomisen varaan, kun niistä ei raivo ja hiki puske ihan tarpeeksi äkäisesti esille. Eli Bad Trip on kyllä hyvä levy jolla on paljon hyviä hetkiä, mutta omissa kirjoissani se jää pahasti Down the Drainin jalkoihin.

Kohokohdat: Beat My Head, Death is on it’s Way, Come and Get It

Vitamin X – Down the Drain

vitaminx_downKun nyt asiaa tarkemmin miettii, niin Vitamin X saattaa hyvinkin olla kovatasoisin hollantilaisbändi tällä haavaa. Ei minulle ainakaan muita tule mieleen, kun Lärm ja Seein’ Red ovat sikäläisistä kaahausbändeistä poissa pelistä. Vitamin X on tosin itselleni on ollut aiemmin hieman sellainen B-ryhmän bändi, mutta kun bändin levytyksiä on nyt kuunnellut, ovat ne iskeneet aiempaa kovemmin.

Down the Drain on yhtyeen toinen studioplatta, vuodelta 2002. Ruokalistalla on juomaksi alkoholitonta pilsneriä ja ruuaksi kuumia perunoita, jotka tungetaan kaikki yhtä aikaa suuhun. Tuolla tavalla voitaisiin Vitamin X:ää kuvailla. Raivoraitista raivokohtaushardcorea, jota joku itseäni viisaampi on joskus nimittäin myös thrashcoreksi tai ainakin sen kanssa lähempää tuttavuutta tehneeksi. Nopeaahan tämä kaahaaminen ja paukutus kyllä on.Kohokohdiksi on helpompaa pudotella noita hitaampia biisejä joiden aikana ehtii jopa tarttumaan biiseihin ja niiden jujuihin kiinni, vaikka saan minä suurta nautintoa myös suorasta kaahaamisesta ja koheltamisestakin. Biisejähän tässä on todella paljon – 23 kappaletta – ja minuutteja on tähän hulluuteen käytetty jotakuinkin yhtä paljon. Ei näistä mitään mammuttisävellyksiä toki aikaiseksi saada, mutta ne kiskaisevat pataan mammuttimaisella voimalla. Tai paremminkin ovat enempi avokämmenenläpsäyksiä kuin suoria turpaanvetoja. Voihan mammuttimarkkinat sentään, kun Down the Dranilla on vieläpä joitakin bändin parhaimpia biisejäkin.

Kohokohdat: Spoil Our Fun, Piss On You, Society’s Killing Me, What I Do

Força Macabra – The Traces the Machine Leaves in the Landscape… Are Equal to What It Leaves in the Mind

Silloin, kun pistin Pandaluolaa pystyyn syksyllä 2009, oli Força Macabra silloin meikäläiselle todella kova sana. Silloin minulla ei tosin tainnut olla tarvetta kirjoitella kaikesta mahdollisesta, mutta ehdottomasti tämä vuonna 1997 julkaistu EP-levynen olisi kehunsa jo silloin ansainnut.

Myös “The traces the machine leaves in the landscape… are equal to what it leaves in the mind.” –nimellä tunnettu pikkukiekko on silkkaa helsinkiläistä latinoraivoa parhaimmillaan. Mielestäni tämä kiekko on oikeastaan paras yksittäinen levytys minkä Força Macabra on koskaan tehnyt, vaikkakin Aqui É o Inferno (2008) pääseekin aika lähelle. Forssan makkarat olivat jo vuosikausia aiemmin julkaisseet sarjan splittejä ja muita levyjä, mutta viimeistään tällä levyllä yhtye oli aivan tolkuttomassa kunnossa. Oscar ”Deadbrain” Antítesen nakuttama komppi on melko kaoottinen eikä läheskään aina kovinkaan hallittu. Oswaldo ”Taurus” Extermínio karjuu kuin miten tämän liikanimi antaakin ymmärtää, siinä missä Pedro ”Porco” Anthares vastasi basisti Jaskan kanssa kielisoitinterrorista. Ja portugali toimii tämän kurmootuksen kielenä paremmin kuin mikään muu kieli! Tämä on jotain äärimmäisen väkivaltaista thrashcorea, ja vaikka taatusti on brutaalimpaa ja nopeampaakin mättämistä tehty, peittoaa Força Macabra kaikki omaperäisellä otteellaan.

Levystä on olemassa kolme eri versiota, jotka kaikki julkaistiin samana vuonna. Tortured Skull Productions / Malarie Records, Crust Records ja Paank Levyt julkaisivat kukin omat versionsa. Siitä en sitten tiedä, kuinka moni noista yhtiöstä linkittyy suoraan rumpali Antíteseen, eli Punkaharjulle. Itselläni on keskimmäinen, eli Crust Recordsin versio. Versioiden välillä oli ainakin niitä eroja, että kappaleiden keskinäinen järjestys vaihteli, eikä sen takia olekaan järkevää analysoida biisijärjestyksiä kovinkaan syvällisesti. Asiaa ei varsinaisesti helpota sekään, ettei kansipapereissa tai etiketeissä ole biisilistoja, vaan pelkästään sinänsä ikonisia kuvia ristinmuotoisista savupiipuista.* Biisilistat ja lyriikat sai erikseen postissa, kunhan ensin kirjoitteli bändille Punkaharjulle. Olettaen että ostin levyn käytettynä, sen entinen omistaja ei tuota vaivaa jaksanut nähdä (tai sitten hukkasi ko. liitteen), enkä enää itsekään sitä arvaa tehdä.

Tämä EP herätteli henkiin pari vuotta sitten heränneen mielenkiinnon portugalin opiskelemiseen. Ja Pandaluola täytti muuten justiinsa kolme vuotta julkaisemalla samalla historiansa kenties pisimmän URL-osoitteen. Hyvä me!

Kohokohdat: Guerra Civil, Vida Agonizanda, O Fim
*Joita näkyy muuten Perikadonkin EP:n kannessa.

Perikato – Jälkiteollinen painajainen

Perikadon Jälkiteollinen painajainen -seiskatuumaisen kannessa on maisema, joka tuo vahvasti mieleen Forca Macabran The Traces the Machine Leaves in the Landscape… Are Equal to What It Leaves in the Mind –seiskan (1997) kannet. Tuo mainittu Forca Macabran seiskatuumainenhan oli jo itsessään todella raaka, mutta Perikato saa sen kuulostamaan yllättävän kesyltä. Perikato on nimittäin tosissaan.

Perikadon edellinen julkaisu, Varman tuhon merkit – kasetti (2011) jäi minulta tyystin välistä. Kyseessä oli ilmeisesti todella vihainen nauha, mutta tuskinpa seiskatuumainen jää siitä pahasti jälkeen. Taitaapi olla Suomen toiseksi vimmaisin hardcorebändi heti Kylmän Sodan jälkeen, tämä Perikato. Järjetöntä huutoa ja hakkaamista, kuten hardcorelle vihkiytymätön tätä Perikadon äärimmäisen tiukkaa ja aggressiivista paahtamista voisi kuvailla. Perinteistä kasikakkosta Perikato ei missään nimessä soita, vaan sen vaikutteet ovat muualla.

Bassoa ei kuulu, mutta rummutus on yhtä väkivaltaista pieksentää, ihan kuin rumpali kuvittelisi rumpukalvojen olevan poliitikkoja. Kitaran sirkkelisoundi on jäätävä ja vokalistin huudot epätoivoisia, ympäristömyrkkyihin hukutettuja avunhuutoja. Jotain käsitystä Perikadon armottomuudesta antaa sekin, ettei vinyylin urilta voi kovinkaan helposti nähdä missä biisi alkaa ja missä kohtaa se loppuu. Tällä tavalla melkein koko kiekko pyörähtää huomaamatta läpi ilman, että kuulija huomaisi melkein mitään. Yksi näistä biiseistä on muuten Kirouksen käsialaa. Livenähän tämä on vieläkin tolkuttomampi bändi, eli kannattaa tsekata.

Kohokohdat: Jälkiteollinen painajainen, Varman tuhon merkit, Perikato, Äänestäjä

Força Macabra – Caveira da Força

forca_caveira Eräs suomalaisen punk-skenen erikoisimmista bändeistä eli Força Macabra oli taas julkaisemassa materiaalia vuonna 2002. Julkaisijana toimi (pohjois-)amerikkalainen Mind Control Records. Materiaalia paukuteltiin nauhalle jo vuonna 2000, mutta jostain syystä levy julkaistiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Mutta eipä sen väliä, pääasia on että materiaali saatiin lopulta julkaistua.

Força Macabra tekee Caveira da Forçalla sitä minkä se osaa. Nämä helsinkiläiset eivät ole siis keksineet mitään syytä olla tekemättä jotain muuta kuin thrashcorea brasilialaisen punkin ja thrash metallin hengessä. Laulut hoitaa Taurus -sonni ja laulukielenä toimii siis portugali, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Bitchfucker (kikatirsk!) on nimittäin laulettu englanniksi. Jos nyt vertaan Caveiraa vaikka Armagedomin kanssa tehtyyn splittiin niin soundit on pistetty hieman suttuisemmiksi. Kolisevasta bassosoundista ja suhisevasta kitarasoundista tulee parikin brassibändiä mieleen, mutta tietenkin heti kun pitäisi alkaa nimiä latomaan pöytään niin pää on tyhjä. Caveira da Força ei tosin tunnu ihan yhtä brutaalilta kuin vuonna 2008 ilmestynyt Aqui È O Inferno. Mielestäni levyn parhaimmat biisit ovat O Que Nós Vemos, El Condor sekä Suicídio 89.

Levyllä on myös Sarcofágo Nuclear-niminen rallatus. Aluksi luulin (siis silloin kun ensimmäisen kerran kun luin biisin nimen levyn takakannesta) luulin sen käsittelevän Tsernobyliä, tuota paikkaa joka minua kiehtoo kovasti. Biisi kertookin Barentsinmereen uponneesta Kursk-ydinsukellusveneestä. Kuinkas moni muuten tämän tapauksen muistaa? Levyn nauhoituksen aikoihin aihe oli ajankohtainen, mutta tuo kovanonnenpaatti nostettiin ylös merestä ennen kuin tämä levy sitten varsinaisesti ilmestyi.

Ensimmäisen painoksen mukana tuli myös flexi-seiskatuumainen noin bonukseksi. En ole valitettavasti sitä päässyt kuulemaan koska oma kappaleeni ei ilmeisestikään ensipainokseen kuulu. Harmi, ainoa flexilevyni kun taitaa olla joku sukulaisilta saatu klassisen musiikin näytelevy joita jaettiin postin kautta. Mutta tuolla bonus-seiskalla oli neljä biisiä, joista yksi on alunperin Ratos de Porãon levyttämä Periferia.

Armagedom / Força Macabra-split

 

armaforca Tässäpä on oiva ja (esi)merkillinen splitti. Yhdysvaltalainen Six Weeks Records julkaisi vuonna 1999 Armagedom- ja Força Macabra-yhteisen splitin, 12-tuumaisena älpeenä. Bändien välille kertyy kilometrejä hyvin paljon, samoin vuosia mutta musiikillisesti ne ovat melko lähellä toisiaan. Itse asiassa tässä on “mestari ja oppipoika”-asetelma, sillä Força Macabra on hakenut vaikutteita omaan musiikkiinsa Armagedomin kaltaisilta brassibändeiltä.

Vuonna 1982 São Paulossa perustettu Armagedon julkaisi Silêncio Fúnebre-levyn vuonna 1986 ja siihen sitten jäikin sen levytysura 80-luvulla. Se sai kuitenkin nauhoitettua kaksi demonauhaa jotka julkaistiin vasta vuosia myöhemmin. Armagedom lopetti toimintansa jo vuonna 1987, mutta aloitti taas reilun vuoden päästä, hajotakseen  taas vuonna 1994. Tässä välissä se nauhoitti viisi uutta kappaletta vuoden 1989 aikana, mutta niitä ei julkaistu kuin vasta vuonna 1999 Força Macabran kanssa tehdyllä split-LP:llä. Itse asiassa Armagedon oli koonnut rivinsä uudestaan samana vuonna, osittain tämän splitin takia.

Armagedomin biisit ovat perinteistä thrash ja death metallin crossover-keittoa jota Brasiliassa tehtiin runsaasti 80-luvulla. Viiden kappaleen äänenlaatu ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta se on hyvin ajalleen tyypillistä. Nykymittapuulla Armagedomin rytke saattoi kuulostaa kovin vanhanaikaiselta jo vuonna 1999, mutta osittain siinä piilee sen viehätys: näin primitiivistä tavaraa ei kuule enää kovinkaan usein näinä tappiin asti puunattujen soundien aikana. Intensiivisyydessä ja raakuudessa jo pelkästään Força Macabra vetää ohi kiihdytyskaistaa pitkin, puhumattakaan muista yrittäjistä jotka saavat Força Macabrankin kuulostamaan jo iskelmältä. Mutta vuonna 1989 ei raaempaa tavaraa juuri tehty. Kymmenen vuotta voi olla maailmanhistoriassa lyhyt aika mutta äärimusiikin parissa se tarkoittaa hyvin pitkää aikaa.

Helsinkiläisen Força Macabran puoli on tuoreempaa perua, sillä sen materiaali on nauhoitettu huomattavasti lähempänä splitin julkaisua ja tämän kuulee myös nauhoituksen laadusta. Força Macabralla on brasseihin verrattuna melkein tuplasti enemmän materiaaliakin; yhdeksän kappaletta, tosin ne ovat Armagedomin vastaavia myös puolet lyhyempiä. Suurin osa materiaalista on sitä samaa thrashcorea mitä bändiltä on totuttu kuulemaan muutenkin. Suurin osa biiseistä on laulettu brasilialaisille esi-isille uskollisesti portugaliksi, mutta bändi yllättää vetämällä yhden biisin nimeltään Alien suomeksi. Itse asiassa tämä ralli on käännetty portugaliksi vain levyn kanteen ja liitteeseen, sillä se on tosiaankin Musta Paraati-laina. Tämän jälkeen tulee eteerinen, instrumentaali MX mutta koska levy alkoi ryminällä niin ryminällä se myös päättyy. Destructicao, Morte E Dorby lopettaa Força Macabran puolen.

Vitamin X – Full Scale Assault

vitaminKun olin aikani nähnyt satunnaisilla crustipunkkareilla hollantilaisen Vitamin X:n kangasmerkkejä, joissa on pääkalloversio Mikki Hiirestä niin pakkohan tätä(kin) bändiä oli kokeilla! Levykellarissa sattui olemaan myynnissä bändin toistaiseksi uusin tuotos, Chicagossa Steve Albinin tuottama Full Scale Assault ja sehän lähti sitten pandan matkaan. Neljästä streittarista (tämä tieto muuten selittää bändin nimivalinnan) koostuva Vitamin X on ollut melko ahkera bändi. Se on onnistunut kuulemma ripeästä keikkatahdistaan huolimatta vuonna 1998 alkaneen uransa aikana roiskaisemaan narulle biisejä jo sen verran, että vuoden 2008 Full Scale Assault on jo bändin viides täyspitkä, ollen samalla bändin 10-vuotissynttärilevy. Onneksi olkoon, vaikka näin hieman myöhässä onnitellaankin!

“Pitkä” on kylläkin tässä suhteessa aika laaja käsite, sillä vaikka biisejä on tarttunut vinyylin urille 20 kappaletta niin tämän soittamiseen ei kulu edes puolta tuntia! Mitään perusrunttacorea nämä kymmenennen yhdisteen veikot eivät soita, sillä tämä on sen verran omaleimaista roinaa että monelta voisi hajota pää! Pohjalla on ärhäkkää hardcorea, jonka suoniin on pumpattu kaahaavaa thrashcorea. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi niin kitara varastaa kaiken huomion estottomalla sooloilulla ja 70-lukulaisten nostalgia-rockriffien sekoittamisella. Melkoinen yhdistelmä, eikö? Pari riffiä kuulostaa siltä kuin ne olisi pöllitty Led Zeppeliniltä! Ettei tämä koko juttu menisi vain kitaristi ylistämiseksi niin myös rytmiryhmä takoo sen  verran hyvin että homma pysyy kasassa. Vokalisti Marko Korac kuulostaa kyllä jotenkin tutulta, mutten nyt saa päähäni keneltä.

Pitää kyllä myöntää, että levy vaati hieman kypsyttelyä. Full Scale Assaultin omaperäinen soundi ei auennut kerralla vaan tämä levy piti kierrättää soittimessa melko monta kertaa. Voin ihan reilusti myöntää senkin etten edes pitänyt koko levystä, kunnes opin sitten pitämäänkin siitä. Ja onhan tässä älpeessä muuten vielä hieno gatefoldattu pakkauskin vaikken varsinaisesti etukanteen ihastunutkaan. Kannen on tehnyt eräs John Dyer Baizley -niminen kaveri, joka on tehnyt vakuuttavan nipun muitakin kansia.  Sisäkansissa on muuten se aiemmin mainitsemani Mikki Hiirikin ja levyn mukana tuli julistekin, missä on kansi koko komeudessaan ilman biisilistoja, logoja ja muita härpäkkeitä.

Forca Macabra – Aqui È O Inferno

Puntala oli tänä vuonna oikea brasilialaisen runttauksen temmellyskenttä. Siellä soittivat brasilialaisen hardcoren ylpeydet Ratos de Porão ja Lobotomia. Kumpikin bändi soitti vakuuttavasti (eri iltoina) pimeässä mutta sateisena iltana. RDP:n keikka siirtyi pikkulavalle isomman lavan tekniikan pettäessä ja Lobotomiasta jäi mieleen maaninen laulaja joka pyöri ja heilutteli orankikäsiään koko ajan mutta pysyi tiukasti samassa paikassa kuin tatti. Lobotomian näin sitä paitsi kahdesti parin päivän aikana, toinen kerta oli Hämeenlinnan Suisto-klubilla, mutta se on toinen tarina se…

Sen viikonlopun aikana en ostanut RDP:ltä tai Lobomialta levyjä, tosin  Lobotomian debyytin ostin jo pari päivää aiemmin keikalta, mutta ostin Forca MacabraaAqui É O Inferno-LP:n ja vuoden 1997 EP:n. Forca Macabra esittää thrashcorensa hyvin perinnetietoisesti, nopeasti ja tylysti, sopivan räkäisillä soundeilla, since 1991. Olen kuullut villejä huhuja että bändillä olisi melkoisesti energiaa live-esiintymisissään. Olin sen verran sekaisin brasilialaisesta thrashcoresta että kaivoin hyllystä myös Sepulturan ja Sarcofagon levyjä vaikkeivat ne suorastaan liity muihin tässä jutussa käsiteltäviin bändeihin. Olin myös melko valmis aloittamaan portugalin kielen opiskelun, mutta koska SAMK:n kurssitarjottimessa sitä ei ollut ja olin liian laiska mennäkseni muualle kurssittamaan itseäni niin antaa sitten olla… joskus sitten. On tosin kuulemma melko helppo kieli.

Ai niin. Tähän loppuun pitää todeta joitakin asioita mitä jotkut pitävät jo itsestään selvinä ja joita olen tässä jo maininnut. RDP ja Lobotomia ovat Brasiliasta, Forca Macabra Punkaharjulta.

“Hecatombe Alcohoólico!”