Rotten Sound, Unkind & The Reality Show. 19.1.2013 @ Suisto, Hämeenlinna

Vaihteeksi käy niinkin, että Hämeenlinnassa järjestetään hardcoreen viittaava tapahtuma joka EI OLE Musta Torstai-porukan järkkäämä. Tokihan menin ihmettelemään ja ottamaan parit kuvat. Mitään järkevää sanottavaa en nyt näin viikko itse tapahtuman jälkeen keksi, mutta toisaalta Pandaluolan funktio ei ole koskaan ollut tarjotakaan analyyttisiä ja kaikenkattavia keikka-arvioita. Sen sijaan saatte nytkin kämäsen ja vasemmalla kädellä sutaistun, käppäsen keikkaraportintapaisen jonka pääpaino on kuvilla.

 

The Reality Show. Parasta vuohitaulu hardcorea Suomen Turusta.

Unkind. En tiedä mistä johtui, mutta tämä upposi meikäläiseen kovempaa kuin Vastavirralla. En tosiaankaan osaa sanoa tuohon mitään yksittäistä syytä, joten jätän arvuuttelematta.

 

Rotten Sound ja ilmassa leijuva urheilujuhlan tuntu. Bändi on tainnut käväistä viimeksi Hämeenlinnassa vuonna 2005, ja sen huomasi. Väkeä oli kuin pipoa juhlistamassa näiden grindcoresankareiden keikkaa, jolla juhlistettiin uuden Species at War –EP:n julkaisua. Itselleni tämä veto ei edustanut seitsenvuotisen odotuksen päättymistä kun olen nähnyt bändin konsertoimassa pari kertaa vuoden 2005 jälkeenkin. Aika pitkä aika siitä viime kerrastakin kyllä jo on, sitä ei käy kieltäminen.

Kuvia on otettu enemmänkin kuin mitä pelkästään tätä postausta silmäillen voisi arvella.

Unkind, Loinen, Horse Latitudes & Usko. 11.1.2013 @ Vastavirta, Tampere

Välillä sitä on kahlattava mudassakin, ja mikä muka olisi moiselle kroolaamiselle parempaa soundtrackia kuin mutainen sludge ja siihen viittaileva crust? “Lisää bassoa” olisi sanonut Kekkonenkin, mutta mitähän äijä olisi tuumannut siitä että Vastavirralla tämän erään tammikuisen illan aikana lavalla käyneestä kymmenestä kielisoittimesta seitsemän oli bassoja? Taas oli mielenterveys rapistumassa.

Usko. Uskon keikkaa olin odotellutkin kovasti, kun yhtyeen kasetti oli aika hyvä mutta tuota uutta liejuorkesteria en ehtinyt vielä missään näkemään. Vokalistin kärsimysnäytelmiä oli mukava katsella. Kaksi bassoa.

Horse Latitudes. Tämä bändi ei ole tehnyt meikäläiseen vielä täyttä vaikutusta, mutta toisaalta ainoa illan aikana ostamani levy sisälsi Horse Latitudesia. Loisen Greger kävi yhdessä vaiheessa lavalla vierailemassa. Kaksi bassoa.

Loinen. Tätä odotti illalta eniten ja eniten kicksejähän tästä mutacoren suurlähettiläsbändiltä saikin. Se oli niin hienoa katsella paidattomien miesten vellomista mutaisessa sludgen suossa. Kaksi bassoa, täälläkin. 

Unkind, illan ainoa bändi joka poikkesi linjasta olemalla ainoa bändi jossa oli vain yksi basisti. Ja olipa muuten kaiken lisäksi myös illan ainoa bändi, jossa ylipäätään oli kitara. Tai kitarat, kun niitä oli kaksi. Sen sijaan viime vuosina Unkindin soundiin vahvasti vaikuttaneet efektit eivät nyt olleet käytössä. Mutta mitäpä tästä keikasta sanoisi? Ihan pätevä peruskeikka, mutta ei varmaan mitään sen taianomaisempaa?

Todistusaineistoa käynnistäni, kuvina.

Unkind – Harhakuvat

Kun Unkind siirtyi levyttämään Relapselle epäonnisen Alerta Antifascista –pyrähdyksen jälkeen, oli bändin fanikanta jokseenkin ihmeissään (mikäli voin nyt yleistää itseni edustamaan koko fanikuntaa). Ensinnäkin Relapse on melko suuri ja asemansa vakiinnuttanut levy-yhtiö, ja itse Unkindin fanina olin onnellinen bändin saadessa paremmat edellytykset saada musiikkiaan laajemmalle kuultavaksi. Samalla toki heräsi epäilykset itsensä myymisestä, tosin tuo pelko nyt oli täysin turha, onhan Relapse kuitenkin keskittynyt edelleen melko marginaaliseen tavaraan. Siltikin jäin jännäämään, mitä tuleman pitää.

Ensimmäinen Relapsen kautta julkaistu Unkind-albumi on siis Harhakuvat. Harhakuvat jatkaa edeltäjänsä, sinänsä hienon Yhteiskunnan pikkuvikoja –levyn jalanjäljissä. Harhakuvat on sille jokseenkin looginen jatke, vaikkakin nyt industriaali- ja ambienttiraidat ovat ehkä hieman vähentyneet. Unkind ei siltikään ole tehnyt minkäänlaista paluuta Hangen syliin –albumin (2007) suoraviivaisempaan mättöön saati alkuaikojensa tusinacrustiin. Hurina on pikemminkin siirtynyt erillisiltä ja pitkiltä välisoitoilta osaksi itse biisejä, taustalle kummittelemaan. Paranoidia atmosfääriä siis löytyy. Sludgea taas on kerrosteltu päälle, ja melko hidas Johtajat ja uhrit –kappale kellottaa jo yli seitsemän minuuttia. Koko Unkindista on tullut tavanomaista crust-bändiä metallisempi, mikä voi eittämättä auttaa sitä lyömään itseään läpi metalliympyröissäkin. Yhtyeellähän olisi tulevassa Tuska Open Airissa keikkakin.

Harhakuvat vaatii kylläkin tavanomaista Unkind –albumia enemmän kuuntelua avautuakseen. Olin ehtinyt kuunnella levyn ainakin neljä kertaa, ennen kuin kappale Laumasielut alkoi todenteolla potkia. Itse asiassa ongelma ei ole ainoastaan yksittäisten biisien kohdalla, vaan pikemminkin koko Harhakuvat kuulosti albumina alkuun todella epämääräiseltä kun sen kuuntelin ensimmäisen kerran streamattuna. Ehkä jopa hieman valjulta. Siltä puuttuvat Kantajan kaltaiset murhabiisit, mutta toisaalta Harhakuvat on Yhteiskunnan pikkuvikoja tasaisempi. Se ei heittele, mutta ei tarjoa toisaalta uusia ahaa-elämyksiäkään. Tosin sillä, että olen kuunnellut jo aiempia Unkind-levyjä eräs tietty ruumiinosa kovana, saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Kohokohdat: Harhakuvat, Laumasielut, Johtajat ja uhrit

Ghost Brigade, Unkind & Kalmantach. 23.9.2011 @ Monttu, Pori

Tämä ilta oli mitä sopivin melodisen ja melankolisen musiikin esittämiseen. Varsinkin tänä iltana satoi kuin Esterin perseestä, vaikka koko viikko oli ollut enemmän tai vähemmän sateinen. Keskenään erilaiset taustat omaavat Ghost Brigade ja Unkind eivät välttämättä ole ensimmäisenä mielessä, kun mietitään toistensa kanssa sopivia kiertuepareja. Molemmat bändit ovat kuitenkin julkaisseet uudet levyt ja kiertävät nyt samoja keikkapaikkoja. Minun onnekseni myös Poriin oli saatu sumplittua yksi keikka, vaikka molemmilla on tunnetusti vientiä myös muualle Eurooppaan.

Syystä tai toisesta Unkind oli vetänyt lyhimmän tikun ja sai ensimmäisen soittovuoron. Harmi, sillä odotin yhtyettä eniten. Uutta levyä en ole tosin vielä kuullut (ostin sen vasta tämän keikan yhteydessä) kuin vasta kerran kun sitä striimattiin elokuun alussa. Itselläni on ollut jo vuosien ajan jonkinlainen Unkind-kirous, mitä keikkoihin tulee; ensimmäisellä kerralla en tajunnut bändistä ja sen musiikista hölkäsen pöläystä, toisella kerralla Unkind peruutti viime tipassa, kolmannella kerralla soundit olivat aivan käsittämättömät ja neljännellä keikalla soundit olivat hieman ohuet ja aurinko paistoi. Tilanne on ollut erityisen turhauttava sen takia, sillä bändihän ei ole julkaissut ensimmäistäkään huonoa albumia, vaikka Mieliemme tuhkista (2002) on pitkä matka Harhakuviin (2011). Mutta nyt tilanne oli toinen. Unkind ei perunut, aurinko ei paistanut, soundit olivat hyvät ja keikka sangen mahtava. Harmi vaan, ettei sitä yleisöä juuri ollut. Jengi ei taida tajuta hyvän päälle?

Toisena soittaneen, paikallisen Kalmantachin olisi olettanut soittavan ensimmäisenä ainakin tunnettuutensa takia, mutta toisaalta lavan edessä oli enemmän populaa kuin Unkindin aikana. Omaan hermooni Kalmantach ei juuri osunut. Viisikko soitti melko tutulla kaavalla death metal-vaikutteista thrashiaan, sen suurempia yllätyksiä tarjoamatta. Mitä nyt lyriikkapuoli oli tehty suomeksi, vaikken siitä juuri selvää saanut. Keikan loppuosa oli keikassa parasta, ja tätä en sano siis vittuilumielessä. Sinne nyt sattuivat vaan osumaan yhtyeen musiikillisesti antoisimmat hetket. Nat pääd!

Ghost Brigadenkaan uusinta hengentuotosta en ole vielä päässyt kuuntelemaan, vaikka se onkin kuulemma suunnilleen parasta koskaan. Uuden materiaalin tuntemattomuus ei ainakaan helpottanut mukaan fiiliksen pääsemistä, varsinkin kun setin pääpaino oli kallistunut lähemmäksi uuden Until Fear No Longer Defines Us –levyä Isolation Songsista (2009). Soitto kyllä pelasi ja tunnelma oli kohdillaan, kiitos savun ja valojen, joita kaksi edellistä bändiä eivät hyödyntäneet. Jokin oli kuitenkin pielessä, kun en päässyt täysillä keikan tunnelmaan mukaan, vaikka ties kuinka moni muu pääsikin. Olisikohan tässä taas ollut sillä kuuluisalla mielentilalla jotain tekemistä asian kanssa? Ei keikasta kyllä jäänyt mitään pahaakaan sanottavaa, päin vastoin. Hyvähän tämäkin oli.

Nykyään saattaa olla niinkin, että harrastan kuvien jälkikäsittelyä vähän enemmän.

Unkind – Who’s the Fucking Terrorist?

Nyt jo viidennen albuminsa julkaissut ja asemansa Suomen punk-skenessä vakiinnuttanut Unkind perustettiin Helsingissä jo 1990-luvun lopulla sen jälkeen, kun Unkindin miehistöä oli ollut soittamassa Speedapple-nimisessä pumpussa. Unkindin toinen julkaisu oli vuonna 1999 julkaistu Who’s the Fucking Terrorist? –seiskatuumainen. Tämän seiskatuumaisen julkaisi tamperelainen Fight Records, joka otti siitä tuhannen (1000) kappaleen painoksen.

Mitään omaa Unkindin ilmaisussa ei vielä tässä vaiheessa ollut, logokin on suoraa lainailua Amebixin vastaavasta, joten jos tämän levyn soittimeen laittaessaan odottaa melodista mutta raskasta crustia saa pettyä hieman. Unkind nimittäin esittää seiskatuumaisellaan melkoista tusinacrustia. Pohjalla pörisee vanha suomalainen hardcore, joka käy ilmi jo yhdestä kiekon biisistäkin: Levyllä on Kaaos-coveri. Biisinä on Vaihtoehto, joka on kylläkin yksi kovimpia Kaaoksen biisejä mutta taitaa olla myös niitä kuluneimpiakin. Tämä coverihan päättyi sittemmin Kaaos-tribuutille, jonka myös julkaisi Fight Records.

Raa’an riffittelyn ja rauhallisempien tuokioiden väliseen kikkailuun on vielä runsaasti aikaa. Vanha Unkind olikin hyvin suoraviivaista crustia. Vokalisointia on kahdenlaista: perinteistä huutoa sekä crust- ja metallivaikutteista kärinää. Pohjanmaa on kyllä ihan hyvä viisu, eipä sitä käy kieltäminen. Siinä ja monessa muussakin levyn biisissä, esimerkiksi seuraavassa Pet Song-rallissa on myös spoken word -tyylistä riimittelyä, joka puuttuu Unkindin nykyilmaisusta kokonaan. Koko seiskatuumainen loppuu myös spoken word –meiningeissä, kun H & M (=Henkkamaukka?!) pistää stopin koko hommalle.

No joo, oli Unkind ehkä sikäli omaperäistä ettei crust-bändejä ollut kovin montaa Suomessa 1990-luvulla, mutta amerikkalainen Tragedy-niminen yhtye julkaisi ensilevynsä tätä seiskatuumaista seuraavana vuonna. Tuskinpa menen kauhean pahasti metsään jos väitän kyseisen älpeen vaikuttaneen yksittäisenä levynä kaikkein eniten modernin crustin kehittymiseen 2000-luvulla. Kyseinen levytys vaikutti sitten ratkaisevasti myös Unkindin soundiin, sillä bändin levytykset 2000-luvulla poikkesivat hyvin paljon bändin alkuaikojen kamasta.

Kohokohdat: Pohjanmaa, Pet Song

Unkind – Yhteiskunnan pikkuvikoja

Unkind on varsinainen epäonnenyhtye. Sen piti julkaista uransa neljäs pitkäsoitto jo kesällä 2009, mutta se lykkääntyi kuluvan vuoden helmikuulle. Syy tähän ei ollut kylläkään bändissä itsessään, vaan sen uuden levy-yhtiön Alerta Antifascistan kokemissa vastoinkäymisissä, joihin liittyy olennaisesti eräs GG Elvis-niminen bändi ameriikasta. Siitä aiheesta en tosin ala kirjoittelemaan, eiköhän siitä ole kirjoiteltu jo tarpeeksi. Luulen, että Unkindin yllä on pieni kirous kun Porissa järjestettävien Thrashwaxfestienkin keikka jäi bändiltä soittamatta ja levynjulkkaribileetkin Anniksella helmikuussa menivät hieman metsään teknisten ongelmien takia.

Pitkään piti uutta levyä odotella, koska se tosiaan myöhästyi melkein vuodella ja edellisestäkin levytyksestä (Hangen syliin) oli kulunut jo pari vuotta. Pari maistiaisbiisiäkin; Kantaja ja Valheet, ehtivät pyöriä bändin Myspace-sivulla noin vuoden. On kuitenkin mukava huomata, että odotus oli sen arvoista. Ehkei Unkind ole tehnyt uransa parasta albumia, mutta se on ainakin tehnyt laadukkaan jatkeen Ei Mitään (2005) ja Hangen syliin-albumeille. Noista kahdesta levystä uusi tuotos, Yhteiskunnan pikkuvikoja kuulostaa enemmänkin Ei mitään-levyltä. Nämä kaksi levyä kuulostavat aika paljon toisiltaan, molemmilla on killeribiisinsä (Kantaja vs. 7-1-19) ja tunnelmalliset lopetusbiisit (Izmennik vs. Babi Jar). Yhteiskunnan pikkuvikoja voisi äkkiseltään sanoa Ei mitään-kopioksi, vaikka toki siinä välissä oli Hangen syliin ja muuttunut kokoonpano.

Unkindin meno on siis yhä synkkää, polveilevaa ja monimuotoista crustia. Levyn edetessä nähdään miten moneen eri muotoon crustin voi vääntää ilman että se kadottaisi ydinolemustaan yhtään minnekään. Kantaja-biisissä on sen verran tiukkoja riffejä, että kovin moni muu crust-bändi ei samaan pysty. Biisit etenevät lähinnä kitaroiden ehdoilla, vaikka esimerkiksi Sukupuut-biisissä on käytetty myös viuluja, noin mausteena kylläkin vain. Yhteiskunnan pikkuvikoja on tiivis kokonaisuus, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Edeltäjäänsä verrattuna se on vaikeampi levy päästä sisälle, runsaan nopean crustin ja maalailevien väliosien välillä vaihtelemisen vuoksi. Sitten on vielä Vainaa-biisi, joka yhdistelee noita molempia ja kellottaa huimat seitsemän minuuttia.

Levyn kansi on komein mitä Unkindilta on tähän mennessä tullut. Kannen lonkerohirviö (tai ainakin siltä tuo näyttää) muodostuu muutamasta etäisesti tutusta kasvosta, romusta ja panssarivaunuista ja takakannessa on nykyinen paavi. Ulkoisesti levy on ainakin onnistunut, mutta aika näyttää, mille kohdin tämä levy Unkindin diskografiassa sijoittuu. Kuuntelua Yhteiskunnan pikkuvikoja ainakin kestää, se on varmaa.