Unkind, Loinen, Horse Latitudes & Usko. 11.1.2013 @ Vastavirta, Tampere

Välillä sitä on kahlattava mudassakin, ja mikä muka olisi moiselle kroolaamiselle parempaa soundtrackia kuin mutainen sludge ja siihen viittaileva crust? “Lisää bassoa” olisi sanonut Kekkonenkin, mutta mitähän äijä olisi tuumannut siitä että Vastavirralla tämän erään tammikuisen illan aikana lavalla käyneestä kymmenestä kielisoittimesta seitsemän oli bassoja? Taas oli mielenterveys rapistumassa.

Usko. Uskon keikkaa olin odotellutkin kovasti, kun yhtyeen kasetti oli aika hyvä mutta tuota uutta liejuorkesteria en ehtinyt vielä missään näkemään. Vokalistin kärsimysnäytelmiä oli mukava katsella. Kaksi bassoa.

Horse Latitudes. Tämä bändi ei ole tehnyt meikäläiseen vielä täyttä vaikutusta, mutta toisaalta ainoa illan aikana ostamani levy sisälsi Horse Latitudesia. Loisen Greger kävi yhdessä vaiheessa lavalla vierailemassa. Kaksi bassoa.

Loinen. Tätä odotti illalta eniten ja eniten kicksejähän tästä mutacoren suurlähettiläsbändiltä saikin. Se oli niin hienoa katsella paidattomien miesten vellomista mutaisessa sludgen suossa. Kaksi bassoa, täälläkin. 

Unkind, illan ainoa bändi joka poikkesi linjasta olemalla ainoa bändi jossa oli vain yksi basisti. Ja olipa muuten kaiken lisäksi myös illan ainoa bändi, jossa ylipäätään oli kitara. Tai kitarat, kun niitä oli kaksi. Sen sijaan viime vuosina Unkindin soundiin vahvasti vaikuttaneet efektit eivät nyt olleet käytössä. Mutta mitäpä tästä keikasta sanoisi? Ihan pätevä peruskeikka, mutta ei varmaan mitään sen taianomaisempaa?

Todistusaineistoa käynnistäni, kuvina.

Usko – Kuusi

usko_kuusiOi kuusipuu, oi kuusipuu, ja juures limaiset… jo useamman vuoden ajan oikeasti toimineen lahtelaisen Usko-nimisen sludgeyhtyeen ensimmäinen kasetti on perin julkaisu. Tuo viime loppiaisen tienoilla julkaistu Kuusi-niminen kasetti ei edusta väriloistoa, colapukkeja tai hyvää tahtoa, vaan pikemminkin harmautta ja kuolemaa. Joulunahan itsemurhatilastot nimittäin pompsahtavat ylöspäin…

No, itse kasettiin. Uskohan on tosiaan sludgea soittava nelimiehinen yhtye. Kaksi näistä herroista kurittaa bassoa, ja kitarahan on tyystin jätetty Uskon riveissä rauhaan. Eipä kuusikielinen tunnu tässä tapauksessa kovinkaan tarpeelliseltakaan, vaikka kieltämättä Uskosta syntyy helposti mielleyhtymiä Loiseen. Kappaleiden tempot ovat hitaita, eikä Usko edes yritä lähteä nopeuttamaan musiikkiaan kovinkaan dramaattisesti. Livenä äänitetty kasetti on erittäin raaka, armoton ja tinkimätön ensilaahustus tältä bändiltä, joka on kypsytellytkin materiaaliaan jo tovin.

Kasetilla on olme biisiä, mutta niidenkin kuuntelu on kuin vetäisi kivirekeä asfalttia pitkin. Kuuntelija ei väsy Uskon suoltaman materiaalin laadusta, vaan sen totaalisuudesta. Kasetin päätyttyä tuntuu siltä kuin aurinko olisi mustunut (taas vaihteeksi), mutta ei kuitenkaan sammunut. Odotan Uskon onnistuvan vielä siinä lopullisessa sammuttamisessakin, kun jo nytkin liekki väpättää. Kyllähän tästä syntyy runsaasti limaa, liejua ja pahaa mieltä. Maailmanloppu ei ole ovella ihan vielä. Toivossa on hyvä elää, mutta Uskossa paras, sanoi lapamato.

Kohokohdat: Carradine, Pohjola