Nina af Enehjelm – Poppareita, sankareita ja kaunottaria: Olavi Kaskisuo ja Suomen julkkishistorian villit vuodet

Olen lukenut ahkerasti erilaisia kirjoja, joista eivät kaikki suinkaan ole muistelmia tai bändihistoriikkeja. Tosin tämä Poppareita, sankareita ja kaunottaria: Olavi Kaskisuo ja Suomen julkkishistorian villit vuodet –tapaus (2006) ei eroa muistelmista tai historiikeista muuten kuin erilaisella aiheellaan ja kuvien runsaalla määrällä. Olavi “Olkku” Kaskisuo kuvasi julkkiksia, olivat nämä sitten muusikoita, poliitikkoja, urheilijoita tai näyttelijöitä 50-luvun lopulta 90-luvulle asti. Vielä 90-luvulla julkkikseksi pääsemisen/joutumisen edellytys taisi vielä olla, että piti oikeasti saada jotain aikaankin. Siis muutakin kuin saattaa Suomen ulkoministeri erotetuksi. Poikkeuksena ehkä joku Tabe Slioor.

Miehen lähestymistapa oli rohkea, anarkistinen hänen kuvansa kirjaimellisesti kaappasivat kohteen sielun filmille. Miehen Suosikkiin ottamat kuvat ovat todella hienoja, ja ne käyvät todella hyvästä ajankuvasta. Näihin aikoihin Danny oli lavashownsa kanssa rajuinta mitä Suomi oli siihen mennessä nähnyt, samoin Kaskisuon kuvat Dänistä. Itse olen totta puhuakseni pitänyt monesta miehen ottamasta kuvasta, kun olen nähnyt ne ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten julkaistussa, Suosikin liitteenä tulleessa historiikissa. Silloin en tiennyt kuvien olevan Kaskisuon ottamia. Pidän melkoisena harmina, että alunperinkin jo lehtikuvaajana uransa aloittanut Kaskisuo vetäytyi Suosikista ja alkoi räiskiä enemmän kuvia Nyrkki/Nykypostiin ja Seuraan. Tosin suurin osa näistäkin kuvista on tavanomaista mielenkiintoisempia, sillä lähestulkoon jokaisessa kuvassa on jotain vangitsevaa ja paljon puhuvaa. On siis sanomattakin selvää, että Kaskisuon kuvat ovat tavanomaista pokkariräpsyä kunnianhimoisempia.

Kirjassa sivutaan myös suomalaisen kohulehdistön mädännäisyyttä, johon myös Kaskisuo oli vaikuttamassa. Hemmo saattoi olla hyvinkin häikäilemätön kuvatessaan ihmisiä ja näiden koteja ilman lupaa. Kaskisuo käytti jopa valeasuja päästäkseen lähelle kohteitaan, mutta toisaalta mies ei tainnut olla varsinainen paparazzikaan. Olkku oli kuitenkin pahimmillaan sitä koulukuntaa, jonka takia tiettyjen lehtien toimittajilla on edelleen huono maine. Miehellä tosin oli sen verran hyvin pelisilmää jättää Armi Aavikon rappiota kuvastavat fotot ottamatta, mutta Laila Kinnusen puliakkakuva 90-luvun lopusta on pysäyttävä. Tässä vaiheessahan lehdistökin havaitsi jo 60-luvulla julkisuudesta vetäytyneen Kinnusen henkisen ja fyysisen alennustilan, mutta silloin taisi kylläkin olla jo liian myöhäistä. Mies onkin potenut omantunnontuskia, jolloin monet alkuperäiset kuvat ja negatiivit päätyivät haudatuiksi metsään.

Lukukokemuksena kirja on ajattelemaan pistävä ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Kaskisuo teki työtään intohimoisesti, mutta meni siinä samalla myymään sielunsa roskajournalismille.

Reijo Porkka & Tommi Liuhala – Korkealta ja kovaa: rokkikuvia 70-luvulta

Kaikennäköisiä valokuvateoksia julkaistaan nykyään runsaasti. Rokkibändeihinkin teoksia on julkaistu paljon, mutta 70-luvulla otettuihin suomalaisiin rokkikuviin keskittyviä teoksia on julkaistu verrattain vähän. Ainakin Reijo Porkan kuvista koostettu Reijo Porkka & Tommi Liuhala – Korkealta ja kovaa: rokkikuvia 70-luvulta (Tammi, 2007) tunki jalkansa tuon oven väliin. Bändien määrällä ei mässäillä, mutta jokaisen kohdalle Porkan aisapari toimittaja Tommi Liuhala on kirjoittanut muistelmiaan ja knobbitietoa. Kirja muistuttaa, että Suomi oli rockin takapajula 70-luvun alussa. Jos tänne yksikin ulkomaalainen rock-bändi eksyi, olivat Liuhala ja Porkka taatusti paikalla kuvaamassa ja raportoimassa.

Kuvat ovat pääosin laadukkaita, mutta osa niistä on teknisesti rajoittuneita. Kohinaa on joissakin kuvissa aivan tolkuttomasti ja monessa on ollut pitkä valotusaika, mikä näkyy kohteen tärähtelyinä. Tosin ei näitä kuvia ole tarkoitus katsellakaan teknisestä näkökulmasta, vaan itse sisällön takia. Itseäni välillä tosin ahdisti näiden kuvien katseleminen, sillä tunsin oman pienuuteni valokuvaajana näiden otosten rinnalla. En koe itse ainakaan saavani omiin kuviini läheskään yhtä paljon sielua kuin näihin, mutta silti jatkan hampaat irvessä. Helppoa tuskin on ollut Porkallakaan, sillä eivät nämäkään ole kaikki onnistuneita otoksia. Vai onko näiden kuvien viehätys sittenkin siinä, ettei Porkan lisäksi juuri kukaan muu näitä keikkoja 70-luvulla kuvannut?

Valokuvaus ei kuitenkaan ole välineurheilua. Kuvat ovat aitoja, eikä niitä ole rukattu fotarilla piloille. Itse arvostan nimenomaan mustavalkofilmille roiskittuja otoksia huomattavasti korkeammalle kuin epärealistisen näköisiksi rukattuja värikarnevaalikuvia. Sitä paitsi Porkka on ollut ilmeisen paneutunut kuvaamisiinsa, toisin kuin suurin osa nykyisestä keikkayleisöstä, joka napsii kamerakännyköillään ja pokkarikameroillaan kuvia salamat välkkyen. Olen pari kertaa todistanut digijärkkärinkin käyttöä keikoilla salaman kanssa.

Lukija saa ihastella Cisse Häkkisen sieraimia, tunnelmakuvia ensimmäisestä Ruisrockista (1970) sekä moppitukkaisen ja hölmösti hymyilevän Frederikin poseerausta. Joukossa on myös se ikoninen kuva Jukka Tolosesta, joka päätyi tämän ensimmäisen soololevyn kanteen. Muita kuvia yhtään väheksymättä on sanottava, että Wigwamin promokuva oli kirjan ainoa kuva, jonka näkemisen takia suustani pääsi aidosti ihastunut “ooh”. Kuvassa on Wigwamin lyhytikäiseksi jäänyt unelmakokoonpano, johon kuuluivat Jim Pembroken ja  Ronnie Österbergin lisäksi juuri bändiin tullut, tuntematon ja ujonoloinen Rekku Rechardt. Näiden seurana ovat vielä bändissä olleet Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola. Rechardt katselee kameran ohi kauas horisonttiin, John Lennonilta näyttävä Pembroke pitää käsiään nuhjuisen puseron taskuissa ja varjoisten kujien mieheltä näyttävällä Pohjolalla on käsissään epämääräinen muovikassi. Seurakunnan vieressä on rautatie ja taka-alalla on ränsistynyt talo ja lehtensä pudottaneita puita. Kerrassaan vaikuttavaa! Tämä kokoonpano ehti tehdä yhdessä vain Live Music from the Twilight Zone –livelevyn (1975), itse kuva on mitä ilmeisimmin vuodelta 1974.

Kirjan aihe on rajattu varsin tiukasti: Kuvat ovat 70-luvun alkupuolelta ja vain rokkibändeistä. Vuoden 1977 jälkeiseen punk-räjähdykseen ei edetä, 80-luvusta nyt puhumattakaan. Liuhalan kirjoittamissa teksteissä on lämminhenkistä, omakohtaista muistelua ja satunnaisia faktatietoja. Tosin välillä kirjaa lukiessa tuntuu siltä, että kirja on suunnattu nimenomaan niiden suurten ikäluokkien edustajille, jotka viettivät nuoruutensa rokkikeikoilla ja ettei 70-luvun jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Pienine puutteineenkin teos on silti mitä mainiointa viihdettä, mutta yhdellä istumalta sitä ei kannata selata läpi.

Taavin tulet 2010, 1.10.2010 @ Kirjurinluoto, Pori

 

IMG_1965

Porin kaupunki on palanut historiansa aikana yhdeksän kertaa. Tähän mennessä vain Oulu on palanut useammin; kymmenen kertaa. Porilla oli tänä syksyisenä iltana mahdollisuus saavuttaa maaginen 10-10 –tilanne, kun sekalainen seurakunta koululaitoksia ja kulttuuriyhdistyksiä järjesti nähtävää koko kaupungille. Oli aika päästää pyromaanit irti, jotka eivät tosin saaneet koko kaupunkia poltettua.

IMG_1989

Kokemäenjoen pohjoisrannan hiekkarannalle oli roudattu vaikka minkälaisia, vaivalla rakennettuja puisia häkkyröitä, jotka sitten tylysti tuikattiin tuleen. Itse olin paikalla 19:30 – 20:30 välisenä aikana. Saapuessani paikalle vastarannalla ei palanut vielä mikään, mutta lähtiessäni noin tuntia myöhemmin olivat kaikki häkkyrät mukavasti liekehtimässä. Puut rätisivät kivasti samalla, kun liekit nuolivat niitä. Aivan kuin olisi notskilla ollut, ainoa vaan että nämä liekit eivät tuolla etäisyydellä lämmittäneet.

IMG_1995

Etelärannan puolella piti olla myös rumpuryhmä Paukepiiri (jota sangen hippimäinen kaverini kommentoi aiemmin samana päivänä “hippien touhuiksi”) ja tuliteatteriryhmä Tulikansa, mutta itseltäni nuo menivät täysin ohi. Odotin suurempaa ja hämmentävämpää spektaakkelia, mutta kyllä näidenkin hökötysten kärventymistä mielellään katseli. Mutta missasinkohan sitten jotain, kun en saapunut ihan seitsemäksi ja poistun ennen yhdeksää? Vai olinko vain väärässä paikassa?

IMG_1998

Aluksi paikalla oli paljonkin väkeä, mutta ennen lähtemistäni oli aika orvon oloista. Ympärilläni oli ensin paljon väkeä, mutta hetken päästä huomasin olevani tyttöystäväni kanssa paikalla lähes yksin. Aluksi ainakin lapsiperheitä oli joen laidalla runsaasti, mutta jäljelle jäi silmiinpistävästi eräs tietty kansanosa: Paikalla taisi olla Porin jokainen ammatti- ja harrastevalokuvaaja, rannan molemmilla puolilla.

IMG_2003

PML #3

Lappeenrantakeskeisen PML (= Pikakelauksella Maailman Loppuun) –zinen kolmannen numeron arviointi tulee hieman myöhässä, sillä lehdestä on jo ilmestynyt neljäskin numero, joka toimitetaan seiskatuumaisen lärpäkkeen kera. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Reagoin valitettavan hitaasti zinejen ilmestymiseen, sillä tämä(kin) lehti on ollut pihalla jo kohta vuoden, ja sitten kestää vielä hetken aikaa lukeakin se. Kohtalaisen kauan menikin PML #3:n lukemiseen, sen verran tiivis lukupaketti se oli.

Taiton suhteen PML edustaa kolmannessa numerossaan perinteistä zineilyä leikkaa-liimaa –taitollaan ja vaikutelmalla, että se olisi tehty käsin. Punk Illegal –raportti tosin onkin kirjoitettu käsin ruutupaperille ja suoraan sellaisenaan isketty lehden sivuille kaikkine yliviivauksineen ja suttuineen. Kirjoittajan käsialasta johtuen raportin lukeminen on välillä vaivan takana, vaikka itselläni ei ole mitään varaa valittaa toisten käsialasta, kun en edes itse saa käsialastani aina selvää.

Pääasiassa Helsingistä ja Lappeenrannasta kirjoitettujen keikkaraporttien lisäksi lehdessä on myös tekijöidensä Villen ja Iiron omaa pohdintaa maailman tilasta, zinen tekemisen ihanuudesta ja vaikeudesta sekä Pavelin mystisestä katoamisesta. Pavelin tekstejä lehdessä ei ole, ja koska en ole kahta ensimmäistä numeroa lukenut niin en sitten tiedä mitä olen menettänyt… ja tämähän vaivaa minua jo sen verran pahasti, etten ole saanut yöllä enää unta. Onneksi miehen juttuja on nelosnumerossa. Levyarvioita ei ole mukana lainkaan, mutta kolumneja ja haastatteluita on sen verran paljon, ettei arvioita jää edes kaipaamaan.

Haastateltaviksi ovat päätyneet Anvils Drop (linkkaanpa Lammaksen arvion jutun hännille), Armless Children (tiukka bändi, demo on tällä hetkellä syynissä!), Grand Theft Auto –pelien kuvituksesta vastaava Brian Wood, Wasted sekä graffitimaalari Pez (tahtoo Happy Fish –lelun!). Hieman yllättäen punk-zinelle PML on haastatellut lappeenrantalaista hip hop –mies Laineen Kasperia, jolta irtoaa paljon asiaa ja jonka haastattelu edustaa lehden parasta antia. Loppupuoli lehdestä on taasen omistettu valokuvaamiselle, vaikka valokopioitu zine ei ehkä olekaan paras vaihtoehto keikkakuvien julkaisemiselle. Lähes kaikki kuvat ovat tummia, mutta niistä saa pääsääntöisesti selvääkin, vaikka tunnistamista olisi helpottanut kuvattavan bändin nimen laittaminen jonnekin kuvan yhteyteen. Kahta valokuvausta harrastavaa ihmistäkin (Lauri Tujula ja Hilja Mustonen) on haasteltu.

Ja eikä siinä vielä kaikki! Lehden mukana tulee vielä keräilykortti! Niitä on kuusi erilaista, eli kerääpä koko sarja!

Aiheeseen liittyvää:
Anvils Drop – Death Worship (Lammas Zine)

Hummaillaan, 21.10.2010 @ Porin ravirata, Pori

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole muuttaa tämän sivuston nimeä Piparnakkelin hevostalliksi tai yritys kosiskella Hevoshullun tilaajia. Tämä on lähinnä päiväkirjamainen (!) reportaasi Hummaillaan –tapahtumasta, joka järjestettiin Porin raviradalla 21. elokuuta 2010. En tiedä hevosista tai ratsastuksesta yhtään mitään, enkä erityisesti edes pidä hevosista (mutten vihaakaan niitä), myöskään leivän päällä, hyvä jos erotan ponin hevosesta. Tyttöystävääni – joka lapsena harrastanut ratsastusta – tämä tapahtuma kiinnosti, ja eihän missään uuden kokeilemissa koskaan ole mitään pahaa… olkoonkin kyseessä hankkimani Canon, ja sen kanssa pelleily.

Tunsin kieltämättä oloni aika orvoksi siellä Toinen Vaihtoehto –paita ja rintanappeja pullottavassa lippiksessä kuljeskellen hevostyttöjen ja näiden vanhempien keskellä. Törmäsin myös mielenkiintoiseen ilmiöön kuvatessani radan laidalla heppoja. Äiti sanoi lapselleen: “Setä kuvaa hevosia, koska ne ovat niin komeita!” No jaa, harvemmin minuun setänä viitataan, enhän ole varsinaisesti tarpeeksi vanhakaan, että olisin tottunut moiseen nimittelyyn. No, tästä se alkaa kaiketi lisääntymään, tuo “sedittely” nimittäin, ja siihen myös tottuu.

Tapahtumassa oli siis hevosia eri värisinä ja kokoisina. Parhaiten mieleen jäi sadistisen oloinen kääpiöhevonen, joka ei ilmeisesti nauttinut saamastaan huomiosta, sen verran hermostuneelta se vaikutti. Kyseinen hevonen ei tosin tehnyt mitään temppuja, vaan se vaikutti vain ahdistuneelta, eläinparka. Mutta itse ohjelmaan kuului friisiläiskatrilli-esitys, lännenratsastusnäytös, korkeushyppykilpailu ja ponien laukkalähtö. Olen aina halunnut nähdä laukkaavia poneja, joten siksipä tänne oli päästävä. Raviponit ja monté-lähdön missasin, sillä saavuin paikalle vasta kahdentoista kieppeillä, vaikka tapahtuma alkoi jo yhdeltätoista. Oheistoimintana oli tietenkin talleilla spedeilyä, hevoskärry-ajelua, makkaranpaistoa ja mehun juomista… No, enpä harrastanut noista mitään, kunhan vain törttöilin pitkän objektiivini kanssa. Tapahtuma tarjosi kaikille hevosmielisille jotain, myös iseille, sillä kioskilta sai näköjään myös tilata konjakkia ja viskiä, riistohintaan tietysti.

Canon EOS 450D


Sijoitin jonkin verran rahavaroja digijärkkäriin, ja valinta kohdistui Canonin EOS 450D:en. Kuvassa ovat siis Canon EOS 450D, siihen kiinnitetty EFS 18 – 55 mm objektiivi sekä pitempi EF 75 – 300 mm –objektiivi, johon taas on kiinnitetty vastavalosuoja, joka tosin vaihtoi kuvaushetken jälkeen paikkaansa pienemmän objektiivin nokkaan, vaikkei ole varsinaisesti sitä varten suunniteltu, heh… Kuva on otettu ihan tarkoituksella levysoittimeni kannen päällä, niin näettepä mitä tarroja siihenkin on kiinnitetty. Tietenkin olisin voinut kohdistaa kameran tarkemmin, sillä vasemmalla näkyvä seinäkaistale näyttää melko rumalta, samoin pikkukaiutin, mutta pandakarhu tuijottakoon apaattisen katseensa kanssa.

Ja milläs tämä kuva on sitten otettu, kun kamera nököttää kiltisti kuvauskohteena? Vastaus: Canon Powershot A630. Hyviä kuvia olen silläkin saanut aikaan, esimerkiksi Ilosaarirockissa käytin sitä. Tosin se on vain tavallista pokkaria hieman järeämpi, ja senkin rajat alkoivat tulla vastaan. En kyllä ole luopumassa kyseisestä häppäsvärkistä, sillä se on edelleen ihan pätevä kokoisekseen vehkeeksi. Ja onhan siinä kääntyvä näyttökin, mitä tässä uudessa Canonissa ei ole.

Varsinaisessa tosikäytössä ei tämä uusi Canon ole vielä ollut, joitakin koekuvia olen kyllä ottanut pihalla eri säädöillä. Mutta katsotaan, mitä viikonloppu tuo tullessaan…

Viikate, 24.7.2010 @ Wanaja Festival, Hämeenlinna (pusikosta kuunneltuna)

Sain käyttööni uuden (no, uuden ja uuden, vehje on käytetty ja noin 10 vuotta vanha) kameran, jonka toimintoja päätin lähteä kokeilemaan Hämeenlinnan Varikonniemeen. Ympäri aluetta haahuiltuamme tyttöystäväni kanssa päädyimme rantaan, jossa huomasimme että rannan toisella puolella juhlittava Wanaja Festival kuului sinne pusikkoon varsin hyvin. Päätimme istahtaa suolla olevalle penkille, ja päätin ottaa pari kuvaa istualtani. Sitten pärähti soimaan perin tutun kuuloinen intro. Huomasin äkkiä, että kyseinen intro on väännös Spede Pasasen Speedy Gonzales – Noin seitsemän veljeksen poika –elokuvasta (1970) tutun Haaskalinnut saalistaa -biisin väännös, jota eräs kouvostoliittolainen yhtye on käyttänyt intronauhanaan. Kaarle ja muut Viikatteen veljeksethän ne siellä aloittelivat esiintymistään! Hyvä sattuma, kun osuin paikalle “oikeaan aikaan”, vaikka en edes tiennyt Viikatteen edes esiintyvän Wanajassa!

Jälkikäteen tarkistin, että Viikate soitti Go Mobile -stagella. Wanaja Festivalissa on ollut aiemminkin kaksi lavaa, mutta en tiedä oliko tämä Go Mobile –lava vai Voice –lava varsinainen päälava, vai olivatko ne keskenään tasavertaisia. No, Go Mobile –lava oli kuitenkin lähempänä Vanajavettä, jonka yli Viikatteen heiluminen kuului VIP-alueesta ja myyntikojuista huolimatta. Soundit olivat varsin kirkkaat, ja niistä sai aika hyvin selvää. Jopa Kaarle Viikatteen välispiikitkin kuuluivat, tosin muiden jäsenten oletetut spiikkaukset eivät kuuluneet niin hyvin. Puhumattakaan siitä, että lavaa en edes nähnyt. Kiikareista nyt ei olisi ollut mitään apua, sillä lava osoitti etelään (tai oikeastaan hieman kaakkoon), itse olin lavan länsipuolella. Varsinkin siihen nähden keikasta sai sinne järven toiselle puolelle perin hyvän kuvan.

Mutta ainakin Viikate päätti soittaa Ei ole ketään kelle soittaa –kappaleen, jota bändi ei ilmeisesti ole hetkeen livenä soittanut. Hyvä veto soittaa jotakin erikoisempaa niiden perusbiisien lisäksi, varsinkin kun kyseessä oli festarikeikka. Viikate soitti melko perinteisen festarikeikan, tosin keikan kliimaksi jäi itseltäni saavuttamatta kun en voinut kuunnella keikkaa ihan loppuun asti. Enkä tietenkään nähnyt vilaustakaan viikatemiehistä, mikä tietty harmitti. Eli siis tässä oli keikkaraportti keikasta, jolla en edes ollut varsinaisesti paikalla. Huomatkaa tosin, ettei tätä kannata laskea varsinaiseksi livearvioksi, tai ainakaan perinteiseksi sellaiseksi. Kuvia keikasta minulla ei luonnollisestikaan ole tarjottavana ja pyydän; älkääkä ottako tätä juttua täysin vakavasti!

Kuvia tuli tosiaan räpsittyä, mutta huomasin vasta myöhemmin, että kamera syö SmartMedia-mallin muistikortteja, joita ei edes saa muualta kuin museoista. Koneessani ei sitten tietenkään ollut kortinlukijaa, joka ymmärtäisi kyseisen formaatin päälle, enkä ole saanut aikaiseksi mennä ostamaan kortinlukijaa… onkohan vaiva edes sen arvoista?