Valse Triste – Hyvästi nielurisat

vt_nielurisatPohjanmaan hulluimmat agricore-paukuttelijat eli Valse Tristen jäsenet saivat 90-luvun alussa kaiken muun järkyttävän spedeilyn ohella tehtyä läjän mainioita seiskatuumaisia. Bändin kolmas virallinen julkaisu oli Trash Can Recordsin julkaisema Hyvästi nielurisat (1991). Valse Triste oli ilmeisesti jonkinlaisessa nousukiidossa, sillä sen soitantaan oli tullut yhä enemmän varmuutta ja kiekon painosmääräkin oli 600 kappaletta, siinä missä kahden edeltävän levyn painosmäärät olivat 500 kappaletta kutakin.

Valse Tristehän ei eronnut näihin aikoihin muista hardcore-bändeistä samalla tavalla kuin mitä nykyään. Tosin 90-luvun alussakaan ihan jokaisen kylän kiintiöhösselibändillä ei ollut kahta maanista vokalistia, jotka karjahtelivat joko universaaleja totuuksia tai täysin absurdeja ja kosmisia tajunnanvirtauksia. Valse Triste ei poukkoillut vielä aivan yhtä maanisesti kuin Liimakka/Mäki-Turja –rytmiryhmän ollessa jo bändissä, mutta jotain sekopäistä draivia yhtyeen soundissa oli jo vuonna 1991.

Siinä missä kaksi edeltävää seiskatuumaista menivät suoraan asiaan, niin Hyvästi nielurisat alkaa hillitymmin. Kiekolla on kohtuupitkä intro, ja se ei ala Valse Tristen nopeuden esittämisellä. Aloitusraita Hypnoottinen anarkia on Valse Tristelle jopa hidas raita. Vasta kakkosbiisi Houreella Valse Tristen moottori alkaa saamaan kierroksia, ja bändi muuttuu täydelliseksi apinahirviöksi, joka repii jupeilta nielurisat irti. Ilman puudutusta, totta kai. Ensimmäinen levy oli täynnä nopeita hardcore-räjähdyksiä, ja tällä levyllä niitä on vain yksi, mutta onhan se Saavutus sinänsä. Erikoismaininnan ansaitsee myös päätösinstrumentaali Tietämättömyyden Monimutkainen Turhuus.

Hyvästi nielurisat on niitä ep-levyjä, jotka sietäisivät saada huomattavasti enemmän näkyvyyttä kuin mitä ne nyt saavat. Valse Tristen diskografiasta taas olen valmis nostamaan esille sekä tämän että yhtyeen debyytin. Mutta kumpi niistä on parempi? Debyytillä on muutama kovisbiisi enemmän, mutta toisaalta Hyvästi nielurisoilla ovat ne muutamat biisit sitäkin laadukkaampia.

Moro, Puntala.

Kohokohdat: Hypnoottinen anarkia, Houre, Tietämättömyyden Monimutkainen Turhuus

Punk is Danger–Festival 17.8.-18.8.2012 @ Ikurin Virelä, Tampere

Laajempaa festariraporttia en jaksa nyt ährystää, kun tekemistä piisaa vähän liikaa muutenkin, mutta koen silti aiheellisesti meuhkata tästä tapahtumasta näin jälkeenpäin. Kyseessähän ovat Tampereen Ikurin Virelässä* järjestetyt kaksipäiväiset Punk is Danger –festit, joissa olin osallisena noiden päivien ajan. Pönötin pääasiassa vaatimattoman distroni kanssa salin laidalla, josta olikin ihan hyvä näkymä lavalle. Bändien välillä toki hengailin ulkona kun ei siellä sisällä ketään ollut. Kameraa en jaksanut ottaa mukaan, kun Puntalan kuvat ovat vihdoin ja viimein katsottu läpi, mutta kamerassa on silti peräti neljän keikan kuvat vielä kokonaan tsekkaamatta. Huh.

Mainittakoon, että sain pusun poskelle Lapinpolthajien laulajakitaristilta tehtyäni Manowar-tervehdyksestä. Backlashin Popeda-coverista** nautin. Ahneuden Motörhead-tulkinnasta en niinkään, mutta nyt kun näin Jaken ilman Rattusta (joka kyllä soitti myös hieman Rattusta) niin valmistaudun piakkoin näkemään Rattuksen ilman Jakea. SA-INT kärsi teknisistä ongelmista ja sitä myöten koko keikasta oli hankala saada mitään irti. Tohtori Koira meni taas vähän ohi. Mielialahäiriötä en ehtinyt näkemään. Joku juippi sai Mikon kalsareilta tuoksuvan Valse Triste-kasetin. Diskelmä oli perin ihana. Maailmanloppu murhasi. Sekaannus oli parempi kuin muistin. Riistettyjä ja Wardia en nähnyt, kun piti poistua Hervantaan kuuntelemaan death metallia yhden vanhan ystävän kanssa, joka oli juuri sattumoisin piipahtamassa Tampereella. Selfish, Kohut, Massacre, ja Bad Jesus Experience olivat ihan jees. Perikato oli aivan järjetön. Tämä “raportti” etenee epäloogisesti.

Distroillessa kävi vähän samalla tavalla kuin monena muunakin kertana, eli ostan itse enemmän tavaraa kuin mitä myyn. Perjantaina ostin pelkkää Valse Tristeä, sekä vinyylinä että kasettina, Deep Turtlen kanssa mutta pääasiassa ilman. Joku näätä vain keksi nyysiä distrostani Narkoosin c-kasetin. Ja mahdollisesti Uskonkin. Kuunteluhetkiä!

No, parin euron kasettien menetykset eivät sieppaa kun muuten viikonloppu tarjosi muuten mukavia elämyksiä. Mukavia ihmisiä, hyviä bändiä ja leppoisaa tunnelmaa.

*Käytännössä Virelä muistutti lattioineen ja puolapuineen lähinnä peruskoulun juhlasalia. Sellaisissa tiloissa ei ole punk-keikkoja järjestettykään ihan pieneen toviin. Näitä ja työväentalokeikkoja lisää!
**Ja mainittakoon nyt niille jotka eivät ole aiheesta tietoisia tai kiinnostuneita, niin Popeda on juuri Ikurista ja Raakaa voimaa- live (1981) on äänitetty samassa paikassa.

Valse Triste – Madon luku

Valse Triste kömpi epämääräisistä alkumudista jo joskus vuoden 1983 tienoilla, vaikka mitään vakavasti otettavaa se ei tosin ollut kuin vasta vuosia myöhemmin. Enpä tosin tiedä, onko se vakavasti otettava hölkyttelijä vieläkään, mutta edelleen toimiva bändi ei ole tähän mennessä äänittänyt kuin vasta kaksi albumia (ja todella ison läjän pienempiä levyjä, kuten Osasto 11 –splitin, vaikkei ole vastoinkäymisistä huolimatta koskaan edes hajonnut. Tämän jutun ulostuessa olen toivon mukaan jossain Tampereen nurkilla aikomuksenani nähdä yhtye Vastavirralla, ellei kuski sitten päättänyt ajaa Pohjanmaalle.

Agricoren veteraanibändin eräs aikakausi huipentui tällä albumilla. Tämä on viimeinen Valse Triste –albumi jolla soittivat kitaristi Essi, basisti Raine Liimakka ja rumpali Janne Mäki-Turja. Kovia suorituksia nämä kyllä tekevät. Rummut takovat ja paukuttavat rautakankia syvälle kuulijan tajuntaan, ja Essin kitara sitten poraa tuosta juuri valmistuneesta reiästä. Raine Liimakan basso hyppii ja pomppii kuin kökkötraktori motocross-radalla. Se on päällekäyvempi kuin kitara, dominoiden Valse Tristen äänimaailmaa, joka olisi konkreettisena maisemana perunapelto keskellä Pohjanmaata. Ja keskellä tuota peltoa kaksi perheenisä-kylähullua riehuu ja rääkyy keuhkonsa puhki. Mikko ja Wasky, nuo mainio veijarit, laulavat vielä jotain aivan käsittämättömiä tai sitten niin yksinkertaisia juttuja, ettei niistä edes pitäisi tehdä lauluja. Onko Valse Tristen säveltaide pseudofilosofista tekotaiteellista lannoitetta vai ihan oikeasti vinksahtanutta tajunnanvirtaa?

Valse Triste kuulostaa siltä, kuin joukko puukenkäjalkaisia rehupuntteja tanssisi saksanpolkkaa peltikatolla. Toisaalta VT kuulostaa hyvin pitkälti turboahdetulta Massey Fergusonilta, ja toisaalta Aikakone kuulostaa pesukoneelta, joka välillä pesee ja välillä linkoaa. Mutta mitä tulee koko bändiin, niin tällä levyllä Valse Triste nykii, sätkii ja sykkii pahemmin kuin koskaan aiemmin. Takuukorjaus-biisiä mielessäni karjumalla olen onnistunut torjumaan tylsyyttä jopa yllättävissä paikoissa, esimerkiksi tapaamisesta myöhästyvää kaveria odotellessa tai kaupan kassajonossa.

“Ennen takuukorjausta ilmoittaudu tiskille…
Takuusäännöt löytyvät ohjekirjasta,
muista lukea myös pienellä painettu osa!”

Ja levynperkele vielä ottaa ja päättyy harvinaisen idyllisissä merkeissä linnunlaulun ja kuorsauksen saattelemana. Tästä albumista ei ole helppo pitää, saati rakastaa sitä. Aloin itse asiassa pitämään levystä todenteolla vasta kahden vuoden viiveellä. Kannen on tehnyt Radiopuhelimien J.A. Mäki. Tosin se on itse asiassa miehen tekemä öljyvärimaalaus.

Kohokohdat: Kuinka käy kuolema, Sivuutettu etu, Aikakone, Totuus esiin, Takuukorjaus

Toinen Vaihtoehto # 235 (5/2011) & # 236 (6/2011)

Tätä kirjoittaessa henk. koht. elämässäni on ollut kiirettä ja deadlinejen kanssa taistelemista vähän liikaakin yhden ihmisen kestokyvylle. En ole ehtinyt lukea edes Toista Vaihtoehtoa viime aikoina, ja tätäkin kirjoittaessa on numeron 235 kannesta-kanteen –lukeminen vielä pahasti kesken. Mutta tämä pikkuseikkahan ei estä minua puffaamasta näitä lehtiä, varsinkin kun Toisen Vaihtoehdon tukikiertue on parhaillaan käynnissä (ja tämän jutun ulos tullessa on reissu Vastavirralle edessä). Lehdethän saatiin todella tiiviillä aikataululla ulos, sillä numero 235 oli ehtinyt olla pihalla vasta noin kuukauden kun jo numero 236 tuli ulos, joten sen voin kuitata osaselitykseksi siihen, minkä takia en ole viime aikoina juuri Toiseen Vaihtoehtoon syventynyt.

Numero 235 on yleissävyltään raskas. Itse asiassa kyseessä taitaa olla naputteluosionsa puolesta synkimpiä numeroita, mitä Jantsan kuoleman jälkeen on ilmestynyt. Ensinnäkin suurin osa aukeamasta koostuu Näkän ja AH:n hyvinkin henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Toisekseen lehdessä on Mikko Kauton muistokirjoitusta Jaani Mantereen, Sami Mahkosen ja oikeallakin nimellä esiintyvän allekirjoittaneen osalta. Keikkaraporteissa on runsaasti turinointia; on sekä AH:n että meikän kirjoitukset Mustasta Pispalasta, AH:n näkemys brittiveteraanien vierailusta ja Puntalasta, sekä omaa juttuani Puntalan aloitusklubilta. Ja eräs Mr. Buttfucks Plays Descendents + Sokea Piste –keikkatarinointi AH:lta. Mukaan vielä kattava 1981 –haastattelu ja Pahaa Verta- ja Ydinperhe –orkestereiden jenkkitouritarina, niin numeron 235 sisältö on kokonaisuudessaan siinä. Kyllähän tässä lukemista riittää, ja en ole tosiaan päässyt vielä tätäkään juttua lukemaan ihan vielä kannesta kanteen. Keikkajuttuja olen kyllä lukenut silloin tällöin, aina yhden jutun kerrallaan. Arvioitahan oli päätoimitsijoiden kesäkiireiden takia tässä numerossa todella paljon.

Jos numerossa 235 oli vain yksi haastattelu, ei numerossa 236 ole sitten sitäkään. Kiertueraportteja onkin sitten senkin edestä, kun Death With a Dagger kävi Italiassa, Diskelmä Espanjassa ja Valse Triste & Ärsyke Venäjällä. Melko eksoottinen numero, varsinkin kun kannetkin ovat värilliset. Jep, mukana on siis taas yksi Diskelmä-rapsa, mutta kun otetaan huomioon, että Diskelmäraportit ovat olleet viime vuosien aikana jo lähes peruskauraa, on juuri tämä numero täysin oikea paikka sellaisen julkaisemiseen. Mukavahan se oli taas lukea. Joistakin Valse Tristen kuvista voi kommentoida sen verran, että haluan tosiaan tietää mitä joissakin kuvissa tapahtuu, vaikka olenkin melko varma etten oikeasti edes halua tietää. Naputtelua on todella paljon, joukossa myös yksi meikäläisen rustaama kolumnintapainen.

Tämmöiset sisällöt näissä lehdissä tällä kertaa. Tilatkaa, ostakaa tukikeikoilta (niiltä kahdelta mitä tämän julkitullessa enää on, eli Tampereelta ja Helsingistä) ja kirjoittakaa! Varmaan puhun hyvin ydinryhmänkin puolesta kun sanon, että uudet (ja mikseivät myös vanhatkin) kirjoittajat ovat yhä tervetulleita!

PS. Nimeni kirjoitettiin Musta Pispala –raporttiin väärin.

Elohopea #3 (2/1995)

elohopea3 Elohopean kolmosnumero ilmestyi aika nopeasti kakkosen jälkeen. Tähän oli syynä materiaalin runsaus, mikä jäi kakkosesta julkaisematta. Kakkonen kun oli sarjakuvaspesiaali, mutta lehteä varten silti ilmestyi juttuja, joita ei kakkoseen kuitenkaan voitu laittaa.

Lehden ensimmäinen varsinainen bändijuttu käsittelee Eläkeläisiä. Vuonna 1995 Eläkeläiset oli tosiaan eri bändi kuin tätä nykyä, tai ainakin suosionsa puolesta. Tähän aikaan noilla bingomestareilla oli lähinnä vain kulttikannatusta, mutta yhtye oli jo tuolloin oikea humppavitsi ja vieläpä sivuprojekti. Tässä vaiheessa Eläkeläiset oli ehtinyt jo hajotakin ja tuossakin haastattelussa annetaan viimeinen päivä, jolloin Eläkeläiset olisivat bändinä toiminnassa. Syyhän tähän on se, ettei hommaa kannata jatkaa ikuisuuksia. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Valse Tristeäkin on haastateltu. Yhtye oli uudistanut tuolloin kokoonpanoaan, ja uusina jäseninä riehuivat Raine Liimakka ja Janne Mäki-Turja. Entinen, suorempi ilmaisu oli saanut uutta virtaa näiden jäsenien mukanaan tuomista venkoiluista, ja tuolloin ilmestynyt Mielipuolen Onnenpyörä oli tuon kokoonpanon ensimmäinen tuotos. Tässä haastattelussa Wöde kysyy jo vakiokysymyksensä: Millaista olisi, jos pääskyset olisivat strutsin kokoisia? Kahta muutakin bändiä on haastateltu: industriaaliin liitettäviä Neuroactivea ja [Active] Media Diseasea. Jälkimmäiselle sentään esitetään tuo pääskysiin liittyvä kysymys, mutta nuo haastattelut eivät tarjonneet minulle juuri mitään. Eivät ole tuttuja nimiä entuudestaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla näitä bändejä joskus.

Levyarvioissa käydään läpi joitakin tunnetumpia levyjä (CMX – Rautakantele) ja sitten sellaisia, joita ei saa enää mistään. Eläkeläisten  Joulumanteliahan on saatavuudeltaan nykyään äärimmäisen harvinainen, ja yhtä karmea tilanne on myös Valse Tristen Mielipuolen Onnenpyörän kohdalla. Laskuvarjourheilija Tero Lehto on kirjoittanut oman levyarviopalstansa, ja käsiteltävät levyt ovat tietenkin bizarrea kirpputorikamaa. Arvioitavina ovat esimerkiksi levy, jolla paksu, mummoltani näyttävä leidi laulaa jazzia. En ostaisi, kuten jättäisin myös ostamatta tuon vinyylin, jossa joku huuhaatohtori luennoi Kinsey-raportista, mutta sen sijaan ostaisin kyllä sen vinyylin, jossa oli 50-luvun amerikkalaista seksivalistusta, tosin sitähän ei ole tässä arvioituna. Sitten on vielä arvioituna levy, jolle on laitettu urheiluselostusta Münchenin Olympialaisista vuodelta 1972. Lasse Virénhän siellä kirmaa, mutta tarjoaisiko tuo enää kenellekään mitään vuonna 2010? Mutta eikös joskus ole julkaistu vinyyliboksillista Kekkosen puheita? “Kansalaiset, medbörgare!” Kai tuollainen boksi on julkaistu, vai keksinkö koko jutun päästäni?

Wöde on kirjoittanut pari mielenkiintoista bändijuttua. Gang Greenin kaikki suuremmat levytykset käydään läpi (omistamani Living Loving Maid -maxisingle ei ole joukossa) ja Fleshdancen kohtaloa surkutellaan… Siis sen nastolalaisen Fleshdancen, joka on julkaissut materiaalia viime vuosien aikana? Joo, sen saman Fleshdancen, joka ehti hajota 90-luvulla ja oli jäissä reilut 10 vuotta. Livearviota on 22-Pistepirkon että Type O Negativen keikoilta, joista jälkimmäinen antaa jo oikeutuksen skeneilyyn. Sarjakuvia ei ole mukana lainkaan, mutta toisaalta niistä saatiin jo edellisen numeron myötä yliannostus. Olihan tämä huomattavasti parempi numero kuin kakkonen, johtuen lähinnä vain tuosta sisällöstä.