Viva Clarity – On the Road

Korpilahden Viva Clarity ei ole pitänyt kiirettä sitten Our Demons, Our Hell –ensijulkaisunsa (2009) jälkeen. Kakkoslevytys On the Roadin julkaisu venähti talvelle 2011, mutta on vain hyvä ettei Viva Clarity rynninyt suoraan julkaisemaan uutta materiaalia. Ensilevy kun esitteli hieman vielä kypsymisvaiheessa elävän bändin, mutta On the Roadin merkeissä Viva Clarity kumisee komeampana kuin aiemmin. Jos On the Roadilla ei ihan vielä maaliin osuta, niin lähemmäksi ainakin päästään.

Bändi tuntuu vetelevän nyt aivan toisella tasolla. Kierrokset ovat korkeammat ja panokset kovemmat. Ei sillä, että näiden tyyppien elämä olisi debylläkään ollut yhtä auringonpaistetta näiden musiikista päätellen, mutta nyt on väripaletissa vain mustaa sävyä. Jösses, miten voisinkaan enää kuvailla sitä hetkeä, jolloin neula ensimmäisen kerran laskeutui vinyylin pinnalle? Silloin nimittäin räjähti. Ehkei ihan niin ätäkästi että planeettojen asennot olisivat muuttuneet, mutta räjähtipä kuitenkin. Jokseenkin samanlainen vaikutus hardcore-levyn kohdalla oli Remissionsin seiskan kohdalla. Levyn loppua kohden euforia hieman tasaantuu, jolloin huomaan levyn soittamiseen kuluneen ainoastaan kymmenisen minuuttia. On the Road on muuten kiitettävän pitkäkestoinen. Olen kuunnellut levyn arviolta 10-15 kertaa läpi, eikä se ole vieläkään valmista kauraa.

Synkkyys on lisääntynyt, mutta niin on sävellysten laatukin. Viva Clarity soi sekä dynaamisena kokoonpanona että sävellyksinä paremmin kuin aiemmin. Toisaalta sitten Viva Clarity on muuttunut hieman psykedeelisemmäksikin, tai niin psykedeeliseksi kuin hardcorea esittävä rymyryhmä vaan voi muuttua. Ei On the Road ihan täydellinen levy ole, mutta on se kuitenkin parhaimpia hardcore-levytyksiä mitä tänä vuonna on tähän mennessä tullut. Ellei jopa paras?

Jos haluatte bändistä vähän syväluotaavampaa juttua, niin hyvä veto voisi olla lukea bändin haastis tuoreimmasta Toisesta Vaihtoehdosta, eli numerosta 232.

Kenelle: Muillekin kuin hardcore-Karille.
Miksi: Viva Clarity osoittaa jo selkeitä parantamisen merkkejä. Kenties kolmas kerta toden sanoo ja niittaa sen viimeisenkin niitin?
Kohokohdat: 41800, Orange Haze

Viva Clarity – Our Demons, Our Hell

Suomessa on muutama kaupunki, jonne muuttaisin asumaan hyvin mielelläni. Yksi niistä on Jyväskylä, jossa on bändejä, mahdollisesti keikkojakin ja muuta mukavaa toimintaa juurikin kaltaiseni alakulttuurihörhön makuun. Jyväskylän houkuttelevuutta eivät ole ainakaan tiputtaneet sieltä parin viime vuoden aikana ponnistaneet, tuoreet hardcorebändit.

Siinä missä Total Recall edusti 80-lukulaista hardcorea, on Viva Clarity soittamassa sitten sitä modernimpaa osastoa. Debyyttijulkaisu Our Demons, Our Hell (2009) on tätä kirjoittaessa tosin jo reilun vuoden vanha ja tuore seiskatuumainenkin on tullut jo uunista ulos. Itse asiassa tätä kirjoittaessa valmistaudun näkemään bändin ensimmäistä kertaa livenä. Yhtye soittaa Porin Baarikaapissa Lighthouse Projectin kanssa ja seuraavana viikonloppuna taas Hämeenlinnassa, jossa olen myös kärkkymässä.

Sitä ennen on toki hyvä vilkaista, mitä tämä ensijulkaisu Our Demons, Our Hell –cd pitää sisällään. Sisältö koostuu kuudesta biisistä, jotka on runtattu reiluun varttiin. Viva Clarity soittaa nimenomaan sitä hidasta ja raskasta, modernia hardcoren varianttia. Vaikka Viva Clarityä rumpalin rumpusetti ei uhkaa hajotakaan liitoksistaan korkeintaan keskitempoisen* musiikin toimesta, niin se räjähtää käsiin viimeistään voimakkaasta soitosta. Sanoituksellisesti Viva Clarity ei laula sen enempää kukkaiskedoista ja kissanpennuista kuin muutkaan kollegansa, vaan lyriikkapuoli on sitä päänsisäiset demonit & maailmanloppu-osastoa.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä pikkulevyhän tämä on, vaikkakin jättää hieman parantamisen varaa. Uskon Viva Clarityn pystyvän tiukempaan suoritukseen vielä vastaisuudessa, mutta toisaalta Our Demons – Our Hell onkin vasta bändin debyyttijulkaisu. Se lopullinen, murhaava laukaus puuttuu, mutta levystä voi selvästi aistia että Viva Clarityllä on paukkuja sen laukaisemiseen.

Kenelle: Hardcore-Karille.
Miksi: Onhan tämä nyt ihan hyvä.
Kohokohdat: Is There Anything Left ?, Careless

*Tahti nopeutuu Carelessin aikana.

Toinen Vaihtoehto #232 (2/2011)

No pöh. Vuosi alkaa lähestyä puoltaväliään ja Toikkarista on vasta vuoden toinen numero pihalla. Jehna. No, tässä nyt on arvio/palaute Toisen Vaihtoehdon numerosta 232.

Heti ensimmäisenä silmään lävähtää Astron palaute. Sitä en ala puimaan enää yhtään, sitä kun on tehty jo ihan tarpeeksi eräällä keskustelulaudalla. En tosin itse pidä käsitellyn bändin tuntemista yleissivistykseen kuuluvaksi asiaksi.

Vivisektion näin Puntalassa, muttei se kyllä erityisemmin innostanut. Nyt tämän haastiksen luettuani (ja pari näytebiisiä kuunneltuani) tekisi mieli sijoittaa tuohon uuteen älppäriin ja katsastaa bändi uudestaan keikalla. Harmi, kun jäi Hämeenlinnan Hikikoppikeikka välistä! Käpykaartin viihdyttävä mutta perinteinen kiertueraportti taas muistuttaa minua siitä, että se taannoin ostettu LP pitäisi kuunnellakin joskus. Kiljuvelka-70 taas uhittelee aikovansa julkaista kolmannen levynsä vuoden sisällä, eli tämän luultavasti Dischargea ja Anti-Cimexia sisältävä plätty olisi pihalla ennen heinäkuuta? Uskoako… Viva Clarity-haastiksesta en sano mitään muuta kuin että se on meikäläisen laatima. Kuva on Porin Baarikaapin keikalta, harmi kun vastauksia laulaja Jaakon lisäksi vastauksia tarjonneesta Jesperistä leikkaantui suurin osa pois. Vika ei ole taittajan (jonka työ on muuten onnistunutta, nyt jokainen bändi näyttää itseltään), vaan kuvaajan joka hetken huumassa keskittyi laulajaan. Viimeisenä on Minna E:n laatima The Tarjas-haastis, joka on toteutettu tämän keikan jälkimainingeissa. Kiva haastis, ja kehottaisin Minnaa seuraavaksi tekemään vaikka haastiksen The Fastalidomsista, sitäkin bändiä kun sivutaan jo tämän jutun puitteissa. Nyt bändillä on sentään Myspace-sivut, mutta informaation määrä on edelleen vähäinen.

Livejuttuja on vain yksi kappale, mutta se onkin sitten sitäkin pitempi. Tosin suurin osa ko. The Phoenix Foundation / Yleislakko / Raivoraittius / Nälkä-keikkajutun sisällöstä on dj Fake Fagin haastista. Arviot nyt olivat peruskauraa, mitä nyt diggaamani Kolonna-bändin vokalisti sai melko karua palautetta. Mutta jos arviossa mainitaan Agapio Racing Team, ei kyseessä voi olla minkäänlainen epäonnistuminen.

Anvils Drop, Rains, The Reality Show, Viva Clarity & Left Cold. 25.2.2011 @ Arx, Hämeenlinna

Hämeenlinnan hardcorekeikat ovat melko vähissä. Edellisen kerran olin käynyt kotikaupungissani samalla, kun Suistolla oli jotain häppeningiä. Lomakauden päätteeksi suunnistin Hämeenlinnaan, ja siellä kaupungin omistamaan nuorisotila Arxiin. Illan aikana kuultiin paljon hösseliä, notkuttiin myyntipöydän äärellä, morjensteltiin tuttuja, otettiin kuvia ja havaittiin, että artistien järjestys keikkajulisteessa ei aina vastaa soittojärjestystä.

Ensimmäinen bändi aloitti noin 40 minuuttia aikataulusta jäljessä. Syyhän tähän oli se, että muilta paikkakunnilta tulleet bändit (Left Cold oli Arxin Koeajoille epätyypillisesti illan ainoa paikallisbändi) eivät yksinkertaisesti voineet saapua aiemmin paikalle. No, homma lähti kuitenkin käyntiin pontevan hardcoren merkeissä. Ajattelinpa vain, että onpa tymäkkää, raskasta ja metallista hösseliä. Sekä jotenkin tuttua. Vasta keikan lopussa tajusin, että se oli Anvils Drop. Bändi, jota olin odottanut lähestulkoon eniten mutta jota en musiikkinsa puolesta puukorvaisuuttani tunnistanut ja josta en ollut nähnyt aiemmin ensimmäistäkään promokuvaa.

Seuraavaksi soitti illan ainoa Helsingin vieras Rains. Kitaristi oli melkoinen velmu, sillä tällä oli varmaan enemmän pedaaleita jalkojensa edessä kuin muilla bändeillä yhteensä. Bändin kitarasoundi oli illan monipuolisin, vaikka kitaran varressa olikin vain yksi ukkeli. Pääasiassa riffit olivat melko perinteistä hardcore-osastoa edustavia, mutta herra kitaristi sai tilaa kikkaillakin. Keikka esimerkiksi alkoi ja päättyi kitaraefektipörinällä. Musiikki itsessään ei ehkä ollut mieleenpainuvin mahdollista, mutta kyllä erityisesti vokalistin kieppumista katseli mieluusti.

The Reality Showlta odotin jotain ihan toisenlaista ilmaisua. Tämäkin bändi vaikutti nimensä perusteelta melodiselta punk rockilta, mutta turkulaiskolmikko soittikin illan vihaisimman keikan, vaikka hemmoilla ei ollut mukana edes settilistaa. Pidin erityisesti grindivaikutteiden sotkemisesta mukaan, tuolla lähestymistavalla varustettuja bändejä kun ei taida olla nykyään liikaakaan. Tosin jo ensimmäisistä biiseistä lähtien oli selvää, ettei bändin setti kestäisi kauaa. Eikä se sitten kestänytkään. Kelloa en katsonut, mutta arvelen sen kestäneen vartin. Yhtyeen kasetti (numero 67/100) tarttui mukaan ja yhtyeen tulevaa seiskatuumaista odotellaan.

Viva Clarity toimi tällä kertaa paremmin kuin Baarikaapissa, jossa bändi jäi altavastaajan asemaan. New Waters teki tyrmäävän yllätyksen ja Lighthouse Project taas oli muuten vaan hienoa kuultavaa ja nähtävää, niin Viva Clarity ei kuulostanut silloin niin hyvältä. En sano etteikö se olisi silloinkin kuulostanut hyvältä, enkä sano myöskään sitä että muut bändit olisivat olleet Viva Clarityä huonompia. Jotain bändin antaumuksesta kertoo laulajan tulisieluinen esiintyminen ja bändin yleinen periksiantamattomuus. Kitaristilta räpsähti kitarasta kielikin poikki, ja tämä sai vasta seuraavan biisin aikana Rainsin kitaristin kepin lainaan. Ei siis annettu moisten pikkuseikkojen häiritä.

Left Coldin keikka oli vaakalaudalla. Huvilupa oli hankittu kello 23 asti, ja kello oli lähempänä yhtätoista kuin kymmentä kun Viva Clarity lopetti. Siitä huolimatta Left Coldin jässikät iskivät soittimensa pelikuntoon nopeasti ja soittivat pikakeikan. Keikka ei tosiaan ollut pitkä, mutta oli se silti pitempi keikkana kuin yhtyeen treenikämpän veto. Nyt sentään basistikin oli lavalla. Soitto loppui tasan kello 23, mutta bändi ehti itse lopettaa soittonsa eikä sähköjä tarvinnut katkaista.

Bändit soittivat kaikki lähestulkoon samantyylistä musiikkia, joten niiden voisi sanoa olleen samasta puusta veistettyjä. Kuvittele Vaahteramäen Eemeli, liiteri, puukko ja pölkky. Bändien välillä oli siis riittävästi eroja, eikä niiden voi missään vaiheessa sanoa kuulostaneen liikaa toisiltaan. Jees ilta siis, mutta olisi sitä porukkaa voinut olla paikalla enemmänkin. Tuskin kahden euron sisäänpääsykään mikään este oli.

Kuvamateriaalia.